maanantai 27. elokuuta 2012

Pieni talo preerialla

Alison Arngrim, joka näytteli Nellie Olesonia, puhuu eräässä haastattelussa sarjan faneista mikä tuo hienosti esille miksi se on paljon muutakin kuin vain televisiosarja viihteeksi.

Mutta ensin, niille jotka eivät tiedä mistä ylipäätään on kyse; Tämä on Yhdysvaltalaisen kirjailijan Laura Ingalls Wilderin lasten- ja nuortenkirjasarjaan perustuva televisiosarja joka seuraa sarjan päähenkilön, Lauran, ja hänen läheistensä elämää Yhdysvalloissa 1870-1880-luvuilla. Sarja kertoo Lauran omasta elämästä, mutta televisio-versio eroaa suuresti kirjoista eli sen tapahtumat ovat melko kaukana Lauran oikeasta elämästä sillä televisioon tietenkin haluttiin lisätä roppakaupalla draamaa. Kuulema myös Charlesin, Lauran isän, hahmo on hyvin erilainen kuin kirjoissa. Kirjoja en ole lukenut enkä ole liiemmin kiinnostunutkaan, mutta tämä televisiosarja on sydäntäni lähellä.

Sillä on toki standardifaneja jotka katsovat sitä vain koska se on hyvä show, mutta sillä on värikäs skaala erilaisia faniryhmiä: Alisonin mukaan on faneja jotka katsovat sitä koska pitävät Michael Landonista, ja faneja jotka kasvavat sarjan parissa koska niiden äidit laittavat katsomaan koska sarja on hyväksi lapsille, ja nämä fanit pitävät sarjasta koska samaistuivat Lauran hahmoon, halusivat olla Laura. Ja sitten taas faneja jotka pitävät Nellien ja tämän äidin hahmoista koska kokevat sarjan olevan aivan liian hyvistelypainotteinen ja sillä ällöttävä ja että on kivaa kun siinä on sellaisia pahoja, kammottavia ihmisiä. On faneja jotka rakastavat sarjaa ja katsovat sitä salaa koska ystävänsä ajattelevat sen olevan hölmö tyttöjen ohjelma. Ja faneja joiden lapsuus on hirveä ja elävät hirveissä perheissä, ja toivovat että heidän perheensä olisi kuin Ingallsit ja katsovat tätä sarjaa koska se saa olon tuntumaan paremmalta ja voiden samaistua Walnut Groven ihmisiin. Ja faneja jotka ovat kärsineet vaikeista sairauksista ja kestäneet niitä tämän sarjan voimalla. Ja faneja jotka ovat hirvittävän masentuneita ja onnettomia ja tämä sarja on ainoa asia joka saa heidät jaksamaan elämää. (Alison Arngrim, haastattelu)

En muista tarkalleen koska ensimmäisen kerran katsoin tätä sarjaa, mutta lapsi en kuitenkaan enää ollut. Olen katsonut sarjan läpi ainakin kolmesti ja yksittäisiä jaksoja lukemattomia kertoja. Itse kuuulun ryhmään joka katsoo tätä sarjaa ensisijaisesti Ingallsien takia. Oma lapsuuteni ei ollut hirveä, vaan okei, olosuhteisiin nähden todella okei - ollen muutamia merkittäviä asioita jotka pidättivät sitä olemasta onnellinen. Tarvitsen ajoittain annoksen Ingallsien perheidylliä ja ihanan yksinkertaista 1800-luvun elämäntyyliä.
Toinen syy miksi koen suorastaan tarvitsevani tätä sarjaa on nykymaailman hektinen meno ja ruma suunta joka joskus turhauttaa syvästi. On ajoittain ihanaa hukkua tunniksi tai pariksi (tai koko yöksi), tämän tervehenkisen sarjan kuvitteellisen kuvaelmaan maailman paremmista ajoista. Tiedän että moni asia on kehittynyt parempaan suuntaan sitten 1800-luvun, kuten esimerkiksi naisen asema, seksuaalivähemmistöihin suhtautuminen yms. Teollistuminenkin toi mukanaan paljon hyvää. Mutta silti...Minun nähdäkseni yleisesti ottaen, ihmiset olivat onnellisempia 1800-luvulla ja aiemmin.

Minun mielestäni tämä ei missään nimessä ole liian hyvistelevä ja ällöttävä sarja, vaikka periaatteessa ymmärrän kyllä miksi jotkut saattavat tuntea toisin. Minä nyt vain olen sattunut katsomaan pari jaksoa sellaista sarjaa kuin Guns of Paradise, ja tämä Pieni talo preerialla ei ole mitään sen hyvistelyjeesusteluun verrattuna! Eli minulla on hieman lieventävää näkökulmaa asiaan.
Jotkut tämän sarjan jaksojen juoni-ideoista ja kuvioista tuntuvat mielestäni ylidramaattisiltä ja jopa tekemällä tehdyltä, mutta omalla tavallaan viihdyttäviä nekin jaksot ovat. Siinä missä monet jaksot ovat puhtaasti samaistuttavia ja aidosti puhuttelevia eivätkä tunnu lähes lainkaan tv-showmaisilta.
Varsinkin, kun kaikki hahmot on kirjoitettu todella uskottaviksi ja viihdyttäviksi, ja näyttelijävalinnat osuneet kohdalleen. Sitä paitsi tämä on joskus täyttä draamaa, joskus puhtaasti samaistuttavaa juonta ja joskus hupsua ja hauskaa komediaa. Tämä sarja yksinkertaisesti tarjoaa kaikkea mahdollista!


Kausia olisi yhdeksän + kolme erikoiselokuvaa ja tekisi mieli luetella suosikkijaksojani, mutta ehkä lopetan tämän tähän, muuten varmaan kukaan ei jaksa lukea tätä merkintää. Yhdeksäs kausi ei ole enää aivan yhtä tasokas kuin aiemmat, koska Ingallsit muuttavat pois ja sitä myöten sarja menettää olennaisen osan olemustaan vaikka perhe yritetäänkin korvata samankaltaisella uudella perheellä (jonka nuorin poika on muuten tosi suloinen hahmo.) Tuolla yhdeksännellä kaudella on toki monia hyviä jaksoja silti. Suosikkini on kaksiosainen "Home Again" jossa Charles palaa Walnut Groveen teini-ikäisen Albertin kanssa joka on jo pitkään ollut vaikeuksissa kaupungissa varastelun ja muun jengitoiminnan tiimoilla ja Walnut Groveen palatessa käy ilmi että poika on koukussa morfiiniin.

Suosittelen lämpimästi tv-sarjaa Pieni talo preerialla, ihan kaikille ikään ja kiinnostuksenkohteisiin katsomatta. En usko että on olemasskaan ihmistä joka ei saisi tästä sarjasta jotain merkittävää iloa irti. Koska tämä on hienosti toteutettu sarja joka käsittelee puhtaasti elämää ja rakkautta sen kaikissa väreissä ja syvyyksissä.

P.S.
Disneyn tuottama minisarja Little House on the Prairie, vuodelta 2005 on myös todella katsomisen arvoinen. Se on paljon lähempänä Lauran kirjoja kuin tämä tv-sarja, ja on tunnelmaltaan ihan erilainen. Erityisesti nautin siitä miten realistisesti siinä toteutettiin preerian intiaanit. Upea elokuva/minisarja jonka aion takuulla joskus ostaa omakseni.