ONCE UPON A TIME (2011-20**)

Sydäntenmurskaaja.

Tämä vuosikymmen on nostanut suosioon klassikkosadut televisio- ja elokuvaviihteessä, ja ehdottomasti kirkkaimpia helmiä on 2011-vuonna alkanut tv-sarja Once Upon A Time. Supersuositun LOST-sarjan käsikirjoittajilta - tämä on yhtä jännittävä mutta paljon paremmin toteutettu; pysyy paljon paremmin kasassa eikä sisällä läheskään niin paljon sivujuonia ja ylimääräistä säätämistä. Kysymyksiin saadaan suht nopeasti myös vastaus ja jaksojen kohtaukset on aseteltu järkevästi ja selkeästi. Eli tämä on laadukkaampi kuin LOST. Tämä on yksi kaikkien aikojen suosikkejani tv-sarjojen maailmasta.

Sarjan perusjuoni on että universumi koostuu lukemattomista eri maailmoista joiden välillä voi liikkua portaalien läpi jos lähtöpiste-maailmassa on olemassa taikaa jolla ne saa aktivoitua. Ja että meidän maailmamme klassikkotarinat ovat totta ja kaikki niiden hahmot elävät oikeasti, rinnakkaismaailmoissa. Lumikki, Punahilkka, Tittelintuure, Belle, Lampunhenki, Pinokkio yms. satujen hahmot elävät Lumotussa Metsässä mikä on ensimmäisen kauden keskitys. Lumikin äitipuoli katkeruuttaan etsi ja löysi keinon tuhota jok'ikisen tuossa maailmassa asuvan onnellisuuden, riistää jokaiselta kaikki mitä he rakastavat, kuvitellen saavansa siten itselleen kerrankin onnellisen lopun. Pääasiallinen kohde oli kuitenkin Lumikki ja tämän Prisnssi Hurmaava ja näiden onnen tuhoaminen. Hän teki sopimuksen Tittelintuuren kanssa, joka loi hänelle pimeän kirouksen jonka avulla hän karkoitti kaikki kylmään ja kovaan maailmaan jossa ei ole onnellisia loppuja kuin korkeintaan pahuudelle. Meidän maailmaamme. Kirous sitoo jokaisen näistä hahmoista kaupunkiin nimeltä "Storybrooke" jossa aika seisoo paikallaan ja lähes kukaan ei muista toisiaan eikä omaa historiaansa alkuperäisessä maailmassaan. Oletusarvoisesti tuomittuna elämään meidän maailmassamme ikuisesti, pystymättä koskaan lähtemään kaupungista eikä tuohon kaupunkiin koskaan edes eksy ulkopuolisia.
On kuitenkin toivoa; on ennustus jonka mukaan Lumikin ja Hurmaavan tytär, Emma, joka oli syntymäisillään, pystyisi purkamaan kirouksen ja pelastamaan kaikki, 28. syntymäpäivänsä jälkeen. Emma ehti juuri ja juuri syntyä muutamaa hetkeä ennen kuin kirous iski. Tähän kuvioon liittyy olennaisesti myös Pinokkio, ja Emman poika Henry jonka tämä antaa vastasyntyneenä adoptioon ja adoptioäidiksi päätyy Lumikin äitipuoli.

"Olen oikea poika!" :D

On siis muutama hahmo joka muistaa kaiken ja/tai tietää tilanteen; Lumikin äitipuoli itse ja Tittelintuure eli ne joilla oli osa kirouksen langettamisessa, Emman poika Henry joka päätyi Lumikin äitipuolen adoptoimaksi Storybrookeen - Henry kun sai käsiinsä yhden tietyn satukokoelmakirjan, sekä tietysti Pinokkio Ja lisäksi yksi joka joutui pois Lumotusta Metsästä jo kauan, kauan ennen kirousta - joskin meidän maailmamme ei ollut hänen ensimmäinen pysäkkinsä..

Sarja alkaa siitä kun 10-vuotias Henry ilmestyy Emman ovelle ja raahaa tämän Storybrookeen, tavoitteenaan saada tämä uskomaan totuuden ja pelastamaan kaikki. Mutta koska toisin kuin oli luvannut, Pinokkio ei ollutkaan Emman kanssa tämän lapsuudessa joka oli kaiken päälle rankka, satuihin ja taikuuteen saati väitettyyn totuuteen uskominen on aikuiselle Emmalle hirvittävän vaikeaa.

Tämä sarja on todella kiehtova ja jännittävä. Kirjoittajat ovat luoneet hienot ja samaistuttavat tarustatarinat kaikille mukana oleville rakastetuille satuhahmoille, lisäksi on erityisen mielenkiintoista ja koskettavaa seurata juuri tällaisten hahmojen eloa tässä meidän taiattomassa ja karussa todellsiuudessa. Siltikin vaikka nämä eivät itse muista eläneensä kerran maailmassa joka oli täynnä taikaa ja onnellisia loppuja.
Mutta, kuten sanoin, näitä hahmoja on upeasti syvennetty ja monitahoistettu, jo alkuperäisessä maailmassaan eli heidän elämä ei murheetonta ja mutkatonta satumaailmassakaan ollut. Siellä vaan oli myös taikaa ja hyviksille aina onnellinen loppu.
Vaikka tämä ottaakin klassikkosatuihin ja niiden hahmoihin modernin näkökulman, satumaailman puoli on pidetty vahvasti ja uskollisesti taianomaisena ja keskiaikaisena ja satujen tyypillisesti hehkuttama tosirakkaus ja tosirakkauden suudelma on tässäkin versiossa kaikenvoittava asia. Luonnollisesti se tarkoittaa sitä että jokin siihen liittyvä purkaa myös tuon vangitsevan kirouksen ja tuo kaikkien muistot takaisin - mutta ensimmäisen kauden lopussa on silti yllätysjuonenkäänne & toinen tuoantokausi vaikuttaa yhtä vahvalta ja mielenkiintoiselta.
Sarjan edetessä esitellään muitakin rinnakkaismaailmoja, kuten Ihmemaa, Neverland, ja tohtori Frankensteinin maailma ja kaikilla on mielenkiintoinen osa kokonaisuudessa.

Kolme omaa suosikkihahmoani ovat Tittelintuure, Lumikin äitipuoli Regina, ja Punahilkka.

Tittelintuure.

 

Punahilkan isoäiti on kova täti! :D

// MUOKS. 20.12.2015 - Kolme ensimmäistä kautta ovat tosi vahvoja ja kiehtovia, joskin jossain määrin toistavia. Neljäs kausi on okei, mutta sarja pärjäisi ilmankin, viides kausi (joka on juuri nyt uusin eikä vielä kokonaan näytetty) on myös OK, mutta taas hieman heikompi.

Yksi ongelma on siinä että sarjan asetelmaa ei muunnella tarpeeksi kausien vaihtuessa. Kolmannen kauden jälkeen alkuperäinen teema alkaa maistua hieman puulta. Aina vaan "minä minä minä, mulle mulle mulle, onnellinen loppu onnellinen loppu onnellinen loppu!!1" Etenkin pahisten puolelta. Jokaisessa kaudessa on oma selkeästi eroava "pääpahis" ja tarinapolut mutta tuo perusteema ja perustavoitteet pysyy aina samana ja niistä jauhetaan liikaa. Juu, kyseessä on satumaailmat ja satuhahmot ja onnellisen lopun käsite on kuuluisa saduista mutta se ei tarkoita ettei satuihin pohjaava sarja voisi vaihtaa teemaa kun sitä luuta on muutama kausi jo kaluttu.

Toinen ongelma on sama kuin LOST:issa - käsikirjoittajat tuntuvat improvisoivan taikuuden ja universumin sääntöjä liikaa. Jatkuvasti toistetaan "Taikuudella on aina hinta." Eli että taikuutta ei koskaan saisi ilmaiseksi vaan täytyy antaa jotain vastineeksi tai ottaa haluamansa mukana myös jotain kamalaa. Ja nimenomaan painotetaan sanaa "aina". Ja kuitenkin, hahmot käyttää jatkuvasti kevyttä taikuutta ilman minkäänlaisia seurauksia tai maksuvaatimuksia. Hinta tuntuu pätevän vain pimeään taikuuteen tai isompiin hyötyihin. Ei tällä muuten väliä, mutta kun sitä tosiaan toitotetaan joka hiton välissä "Magic ALWAYS comes with a price!!1" Valehtelijat. *huoh*
Ja myös, vähän väliä toitotetaan dramaattisesti kuinka "tätä ei voi perua" tai "tästä ei ole enää paluuta", mutta kuitenkin muutamaa jaksoa myöhemmin hahmot löytää jonkun porsaanreiän ja kyseisen asian sai sittenkin kumottua. Se on pidemmän päälle ärsyttävää ja imee kaiken jännityksen. Etenkin kun kumoamistavat on välillä täysin tyhmiä ja aivan liian helppoja, tai niitä ei selitetä lainkaan vaan selitys on periaatteessa "koska taikuus". Ja tämä sortuu saippuaoopperamaiseen tapaan tappaa hahmoja ja myöhemmällä kaudella kirjoittaa ne sittenkin ktakaisin "hahaa, eipäs kuollutkaan!" ja antaa jonkin puolivillaisen selityksen miten se vältti kuoleman.
Jälleen kerran, imee merkittävästi jännitystä.
Eli kuten LOST:in kanssa, kirjoittajat eivät tämänkään sarjan kanssa vaikuta tietävän mitä lopultakin haluavat hahmojen tarinoilta saatika että miten lopettaisivat sarjan. Mutta kuten sanottua, tämä sarja on onnistuttu pitämään kasassa paljon paremmin sekä paljon selkeämpänä seurata.

Pienempi, mutta kuin myös hieman ärsyttävä elementti tässä (kuten LOST:issakin) on hahmojen tapa jatkuvasti kiristää, uhkailla ja lahjoa toisiaan ja mahtailla sen sijaan että keskustelisivat normaalisti. Siis jatkuvaa juonittelua ja voimapeliä mikä alkaa pidemmän päälle kyllästyttää. Silloinkin jos keskustelu on luontevaa ja arkista, aivan normaalia, se usein päättyy siihen että toinen osapuoli kolkkaa toisen tajuttomaksi tai johnkin muuhun "yllätys"käänteeseen. Välillä tekee mieli repiä hiuksia päästä - ei olisi mitään tarvetta jatkuvasti sulloa kuvioihin juonittelua ja salaperäisyyttä.

Syy miksi tätä jaksaa tuosta huolimatta katsoa kausi toisensa perään on ne mielenkiintoiset hahmojen taustatarinat -ja ihmissuhteet sekä loistavat näyttelijät. Ne kantavat hyvin, mutta tosiaan, kolmoskauden jälkeen on alkanut pikkuhiljaa heikentyä. Toivottavasti kirjoittajat ymmärtävät lopettaa ajoissa. Odotan mielenkiinnolla millaisen päätöksen tällainen universumi saa - siinä kun on vain mielikuvitus rajana ja sitä näillä käsikirjoittajilla tuntuu riittävän. // MUOKS.

Klassikkosatujen/tarinoiden ystäville ehdottomasti pakko-katsoa -tasoinen tv-sarja!
Sekoittaa ihanasti fantasiaa, todellisuusdraamaa ja jopa rikosdraamaa, hyödyntäen kiehtovasti rakastettuja satuhahmoja. Sekoittelee hahmoja ja tarinoita kekseliäästi ja mielenkiintoisesti niin yleisjuonen kuin sivujuontenkin hyväksi. Esimerkiksi Kaunottaren ja Hirviön tarinasta on sovitettu tosi mielenkiintoisen vaihtoehtois-versio. Vaikuttaa siltä että suurimmaksi osaksi kaikki tässä amerikkalaisessa sarjassa pohjautuu nimenomaan klassikkokirjoihin. Tosin, ainakin Peter Panin hahmo on osittain Disney-versioon pohjaava sillä hän on tässä n. 15-vuotias teini kuten Disneyn animaatiossa. (Barrien alkuperäisessä kirjassa Peter on vasta 6-12v pikkupoika.) Ja osittain oma versionsa, sillä tosin kuin Barrien kirjassa ja Disneyn animaatiossa, tässä Pan on pahis ja Peterin & Wendyn tarina on aivan eri. Samoin, kapteeni Koukku on persoonaltaan monitahoisempi ja vähän enemmän hyvis kuin kirjan versio. Pidän muuten hänestäkin tässä versiossa. Ja pidän kovasti Neverlandistä tässä, se on alkuperäiselle kirjalle uskollisesti synkkä ja vaarallinen paikka - oikeastaan jopa synkempi. Peter Panin irrallaan leijaileva varjokin on hyödynnetty suhteellisen hienosti.

Ally McBeal (1997-2002)

Tämä TV-sarja keskittyy kolmeakymppiä lähestyvään vahvaan asianajaja-naiseen Bostonissa, joka pyrkii uurtamaan uraa ja etsii elämäänsä sitä Oikeaa miestä. Ally ei kuitenkaan ole ihan tavallinen nainen, sillä tämä elää vahvasti omassa fantasiamaailmassaan ja hallusinaationsa tuntuvat kovin eläviltä. Mutta hän kuitenkin pääosin tietää että ne ovat harhoja ja pystyy elämään itsenäisesti ja normaalisti yhteiskunnassa. 

On vaikeaa sanao mikä on tämän sarjan vahvin puoli, koska kaikki tässä on niin mukaansatempaavaa, mielenkiintoista ja viihdyttävää.
- Päähahmo itsessään on ihailtavan hienosti kirjoitettu niin monimutkaiseksi ihmiseksi ja lisäksi hyvin mielenpainuva ja samaistuttava, sukupuoleen katsomatta. Useimmat muutkin päähahmot varastivat sydämeni, kukin omalla persoonallisella, ihastuttavalla charmillaan. Myös useat pitkäaikaiset sivuhahmot ovat mielenkiintoisia.
- Monet ihmissuhteet joita sarjan aikana muodostuu tai on jo alkuastelmana ja seurataan, ovat ikimuistoisia ja kuin myös hienosti kirjoitettuja.
- Ihmissuhde-kuvioita maustamaan firmassa on unisex-wc jossa jostain syystä kaikki päätyy aina keskustelemaan kaikesta, vaikka hyvin nopeasti huomaavat että useimmiten juuri se henkilö jonka ei haluaisi kuulevan, sattuu juuri silloin oleen vessassa. Kohtalon ivaa lisää joskus sekin että vaikka ihmiset yleensä tarkistavat koppien alta ettei paikalla ole ketään, joku saattaa silti olla, koska on vetänyt jalkansa ylös. Tähän asetelmaan liittyy paljon muitakin hauskoja pikku yksityiskohtia.
- Asianajajapiireihin ja lakifirmaan keskittyvänä sarja esittää vakavien ja liikuttavien oikeusjuttujen lisäksi myös hauskasti sen miten naurettavista asioista amerikkalaiset haastavat toisiaan oikeuteen, ja siis niihinkin keskitytään välillä varsin onnistuneesti.
- Ja persoonallisena teknisenä toteutuksena vielä hauskoja, leikkimielisiä erikoisefektejä joka jaksossa. Esim. kun joku on jättämässä poika/tyttöystävänsä, usein laitetaan väläyksiä piippaavasta jäteautosta ja kun kirjaimellinen hetki koittaa, se kippaa ko. dumpattavan (kirkuvan) osapuolen kaatopaikalle. Ja yksittäisiä uniikkeja tilannekohtaisia efektejä myös. Tämä lilsää yllättävän paljon maustetta koska koskaan ei voi tietää mitä jossakin tilanteessa tapahtuu. Saman elementin luo Allyn hallusinaatiot.
- Musiikki on mahtavaa. Vonda Shephard on upea esiintyjä, ja lukemattomat (cover)-biisit ovat inspiroivia.
- Minusta yksi hienoimpia puolia tässä sarjassa on se miten sitä huomaa välittävänsä jopa niistä hahmoista joista suurimman osan aikaa ei edes ajattele pitävänsä.

Mutta henkilökohtaisesti suosikein ihmissuhde tässä on Billyn ja Allyn rakkaustarina, jonka ympäetille sarja kaikkein pohjimmiltaan taitaa rakentuakin. He tapasivat kun Billy oli 8v ja Ally 7v ja heidän ensitapaamisensa oli...varsin omalaatuinen. He kasvoivat yhdessä ja rakastuivat. Lähtiessään opiskelemaan lakia, heidän suhteensa päättyi aika ikävästi, koska Billy uskoi tavanneensa elämänsä rakkauden valitsemassaan koulussa. Ally tosin ei tiennyt tuota suhteen päättymisen todellista syytä vasta kuin vuosia myöhemmin. Billy meni naimisiin tuon toisen naisen kanssa, ja sattumalta hän ja Ally (ja pian Billyn vaimokin) päätyvät samaan lakifirmaan töihin. Ally ja Billy päättävät että menneet ovat menneitä ja jatkaa töitä yhdessä.

"I just never figured
you could meet the person of your dreams at age 8."

Kuukausien kuluessa he kuitenkin huomaavat että ovat yhä rakastuneita toisiinsa. Tästä seuraa monenlaista kuviota ja soutamista, mutta siinä ei missään nimessä ole saippuaoopperan tuntua. Koska Billyn ja Allyn rakkauden aitous todella välittyy ruudulta sen vahvan ystävyyden lomassa, samalla kun Billy todella rakastaa myös vaimoaan ja sekin näkyy valinnoissaan. Samoin Allyn ystävyys Billyn vaimoon on todella aidosti toteutettu.

Tätä oli hienoa katsoa yli kymmenen vuoden jälkeen kun ei lainkaan muistanut miten tarina päättyy. Ja...niin paljon kuin sitä katsellessa toivoikin että Ally ja Billy saisivat toisensa koska todellakin olivat toistensa tosirakkaus, niin...no...sarjan valitsema tarinapolku on täydellinen osoiitamaan sen vahvuuden ja kauneuden, heittämättä kumpaakaan hahmoa pois. En halua spoilata sitä.

Toinen rakkaus Allyn elämässä, Larry, jonka saattoi todella kuvitella olevan täydellinen elämänkumppani Allylle, vaikutti aluksi menevän puihin koska tällä oli 7-vuotias poika joka tarvitsi isäänsä ja näin ollen Larry joutui muuttamaan Bostonista pois. Siis poika tarvitsi isäänsä nimenomaan tunnepohjaisesti eli olemaan tämän elämässä, lähellä.

"When you do have a child,
no matter how much you think you're prepared for it...
You'll be stunned by the capacity you have to love somebody."

Tässä tarinapolussa on tosin ammottava juoniaukko, koska Larry palaa takaisin kuten lupasikin. Ne ei vaan kerro miksi poika ei yhtäkkiä enää tarvinnutkaan isäänsä. Varsinkin kun Larry tuntui palaavan takaisin jo muutaman kuukauden kuluttua. Tuo juoniaukko häiritsee mua erityisesti koska pidin erityisesti juuri Larryn ja sen pojan suhteesta, yhtä lailla kuin Larryn ja Allyn suhteesta. En spoilaa miten Larryn ja Allyn tarina lopulta päättyy, mutta se on...ihan hyvä. Olisin kyllä mieluummin pitänyt ne yhdessä, ja nähnyt lisää sen poikaakin.



Sarjassa on 5 kautta, joista neljä ensimmäistä on kaikki todella vahvoja ja mielenkiintoisia. Viideskin on katsomisen arvoinen, mutta musta tuntuu että tekijät tiesivät ettei se ole läheskään yhtä vahva kuin edeltäjänsä. Mukana on ennenkin ollut isoja tähtiä kuten Robert Downey Jr. (esittää Larryä), ja Josh Groban (yhdessä jaksossa 4. kaudella esittää high school-poikaa ja käväisee mukana samana hahmona vielä toisessa jaksossa 5. kaudella). Mutta siis vitoskaudella mukaan tunnuttiin vetävän erityisen paljon tunnettuja supertähtiä; yhdessä jaksossa Elton John esiintyy firman baarissa, tosiaan Josh Groban vedetään takaisin hahmonsa kanssa, Barry White esiintyy baarissa yhdessä jaksossa, ja Jon Bon Jovi esiintyy muutaman jakson ajan yhtenä Allyn rakkauksista (siis ei itsenään vaan Victor-nimisenä putkimiehenä/taiteilijana.)

On vitoskaudessa toki tarinapolullisestikin omat hyvät hetkensä. Kausi alkaa mielestäni tosi heikosti, ja toi mukaan liikaa uusia pitkäaikaisia hahmoja ja jätti pois liikaa vanhoja. Mutta pidän kovasti tarinapolusta jossa Allyllä on 10-vuotias tytär, Madeleine. Tyttären alkuperä on tosin hieman kaukaa haettu, mutta sentään mahdollinen. Ja mielestäni tämän olemassaolo ja Allyn hoiviin päätyminen sopii mukavasti koko sarjan kuvioon jossa Ally on epätoivoisesti yrittänyt löytää itselleen miestä ja ihmetellyt miksei koskaan onnistu. Ja nyt siis uskoi että se mitä hän todella olikin tarvinnut, oli lapsi, ja että ihan kuin hän olisi aina jollain tasolla tiennyt että Maddie oli olemassa. Maddien hahmo tuo jollain tavalla uutta syvyyttä Allyn hahmoon. Lisäksi pidän kovasti Jon Bon Jovin hahmosta, Victorista ja sekin on mukana vaikka kuinka monta jaksoa.

Tämä on yksi niitä koukuttavia sarjoja joiden ääreltä on väkisin vääntäydyttävä pois jotta saisi jotain aikaiseksikin tai ehtisi yöllä nukkua. Tämä on vaan loistava sarja elämän käänteistä ja ihmissuhteista värikkään hahmokaartin kera, lakifirma-astelma luo mielenkiintoisen kulman sen kaiken tarkasteluun, ja varsinkin Allyn elämänfilosofia on mitä ajatuksiaherättävin, etenkin peilatessaan muiden hahmojen elämänfilosofioihin.

Kertakaikkiaan. Upea. Sarja.

Salatut elämät (1999-2002)

Eli minähän en tarkoita sitä viime vuosikymmenen älytöntä sontaa. Vaan sitä alkuperäistä, melko laadukasta draamasarjaa vuosilta 1999-2002. "Fani" nyt on turhan vahva ilmaisu, mutta pidän niistä ekoista kausista paljon. Mitä, onko kaksi eri sarjaa samalla nimellä? Tavallaan on ja tavallaan ei.

Salatut elämät alkoi tammikuussa 1999 oikeasti aika laadukkaasti kirjoitettuna ja leikattuna, hienosti näyteltynä draamasarjana jossa oli sydäntä ja aitoa tunnetta mukana. Se ei ollut mikään kiireellä tekaistu Suomen Kauniit ja Rohkeat. Siinä ei revitty draamaa realismin kustannuksella, yhtä jaksoa ei tungettu täyteen kaikkea tyhjänpäiväistä tekemällä tehtyä suhdedraamaa tai teennäistä teinisekoilua, kohtauksia ei järjestelty sattumanvaraisen sekavasti, eikä aikajanan kanssa sekoiltu. Ja kaikki isommassa osassa olevat näyttelijät olivat heti hommansa osaavia.

Nykyään se on täysin erilainen, täys roskasarja ja siltä ei saisi odottaa mitään, mua silti äsryttää miten nykyiset käsikirjoittajat eivät viitsi edes vähän katsoa mihin väliin mitäkin tempaisevat. Tarviko sen 2-vuotiaan vauvan kasvaa 5-vuotiaaksi pikkupojaksi just sillon ku naapurin täti oli raskaana ja näin ollen oli raskaana kokonaiset kolme vuotta eikä kukaan ihmettele mitään? Ja toinen naapurin täti keksi väittää olevansa raskaana näin ollen kolme vuotta kuolleena olleen miehen kanssa ja kukaan ei kyseenalaistanut väitettä, ja lisäksi se nainen vielä loppujen lopuksi tajusi että tosiaan oli raskaana sille. Eikö olis mitenkään ollut mahdollista vanhentaa sitä kakaraa edes vähän uskottavammassa kohtaa? Eihän toki Kaunarit-tyylisillä sarjoilla ole oikein koskaan mahdollisuutta lisätä hahmojensa ikävuosia täysin realistisuuden ja logiikan nimissä, mutta jotain rajaa! Ja nykyhetken tapahtumissa ne on repineet takaisin kuvaan hahmon joka kirjaimellisesti haudattiin kuolleena ja sen luutkin oikeen kaivettiin esiin yhdessä vaiheessa niin että sen kuolleisuus oli oikein mahdollisimman kirjaimellisesti ja ikimuistoisesti näytetty ja silti se onkin nykyhetkessä yhtäkkiä täysissä sielun ja ruumiin voimissaan ja historia on täysin uusiksi kirjoitettu. Vitun urpot eivät edes yritä luoda edes näennäisesti laadukasta tavaraa.

Mä tiedän, se on vain kuvitteellinen tv-sarja ja otan tästä nyt pulttia lähinnä siksi että arvostan laatuviihdettä, tykkäsin alkuperäisestä sarjasta ja tämä nykypaska pilaa tai ainakin suuresti vähentää alkuperäisten Salkkarien mahdollisuuden saada uusia faneja koska sarjaan tutustuvat varmasti luulevat että se on aina ollut tollasta sielutonta, ärsyttävää ja välinpitämättömästi toteutettua paskaa. Äääh. Palataanpa siis takaisin kulta-aikoihin.

ALKUPERÄISET HAHMOT
(joskin Kari Taalasmaa ja Maarit Salin näyttäisi puuttuvan joukosta)

Salatut elämät, (puhekielessä Salkkarit), tarkoitettiin todennäköisesti alunperin ihan vain uudeksi suomalaiseksi draamasarjaksi, ei saippuasarjaksi. Siihen nimittäin suunniteltiin tietty jaksomäärä ja vain noin kolmen vuoden kesto - eli ilmeisesti siihen suunniteltiin loppu, eli siihen pakostakin oli suunnitelti valmis juonikuvio. Sinänsä siis outoa että se muuttui sopimuksen jatkon jälkeen vuosien mittaan roskasarjaksi ja vielä oudompaa että se on siltikin kai Suomen suosituin sarja. Siis käsittääkseni se nousi suosioonsa nimenomaan sen alkuperäisen, laadukkaan, samaistuttavan ja aidontuntuisen tyylinsä takia, niin että miksi helvetissä se alkoi muuttua täysin ja miksi se on vieläkin Suomen katsotuin? Tai no...kai ne ajatkin ovat muuttuneet ja uusi sukupolvi arvostaneet sem uutta tyyliä tarpeeksi. En tiä.

Jos alkaisin selittää alkuperäisten Salkkareiden juonipolkuja, se saattaisi kuulostaa jossain määrin ylidramaattiselta saippuaoopperalta, mutta jos katsot muutamia ensimmäisiä jaksoja, ymmärrät ehkä ettei se ollut. Ja se oli tosiaan rauhallisesti ja hyvin kerrottua tarinaa jossa jaksojen tapahtumat ja päätökset muisti vielä pitkään, koska niihin samaistui välittömämmin ja niistä ja hahmoista oikeasti välitti. Nykyään edellisen jakson saattaa unohtaa jo viidessä minuutissa, koska ne eivät yleensä ole mitään muuta kuin tekemällä tehtyä ylidramaattista sekoilua ja 5-vuotias pentukin osaisi leikata jaksojen kulun paremmin kuin se kuka ikinä nykyiset jaksot sitten leikkaakin. Ei toki koko syy leikkaajassa ole, hänhän voi vain tehdä parhaansa sillä materiaalilla mitä saa työstettäväkseen.

En muista milloin Salkkareiden taso alkoi laskemaan kuin lehmän häntä, mutta epäilen että se tapahtui suurinpiirtein niihin aikoihin kun alkuperäiset nuoremmat hahmot kirjoitettiin ulos. (Miia, Saku, Kalle, Aki ym.) Ja sen taas epäilen tapahtuneen silloin alkuvuodesta 2002 jolloin Salkkareiden oli tarkoitus päättyä. Se voi olla että Salkkarit yrittää yhä käsitellä tärkeitä teemoja, mutta nykyversion naurettavalla tyylillä ne tuskin uppoaa ihmisiin yhtä hyvin kuin alussa, koska nykyään Salkkarit on tosiaan pitkälti aivotonta draamaa viihteen nimessä.

Alkuperäisen tyylin ja materiaalin vaihduttua roskaan mä aloin katsoa Salkkareita vain silloin tällöin kausittain, koska se oli yhä hyvää hetkiviihdettä, mutta lopulta vain jos sattui kanavalle ja joku uusi hahmo sattui herättämään mielenkiintoni, (kuten esim. Miro ja Salla.) Katselukausieni välissä alkoi olla usein kuukausia. Lopulta vannoin etten enää ikinä katso niitä sekuntiakaan, sillä paloi päreet totaalisesti kun yhteen jaksoon heitettiin niin paksua ja älytöntä draamaa että keitti yli. Kirjaimellisesti älytöntä koska siihen ei ollut MITÄÄN logiikkaa. Siis sen mä vielä siedin että saippuaoopperaksi muuttuneen sarjan aikajanan kanssa ollaan välinpitämättömiä, mutta jos draamaelementinkin suhteen heitetään logiikka hevonperseeseen niin kyllä katkeaa kamelin selkä, sillä sellanen on jo mautonta jopa tv-viihteeksi! Sen jälkeen mä taisin kuitenkin silti myöhemmin jatkaa niiden seuraamista kun siihen käveli joku uusi tarpeeksi mielenkiintoinen hahmo just sillon ku satuin surffaamaan kanavalle, ja vaikutti olevan siedettävästi kirjoitettu kausikin meneillään. Nyt en kuitenkaan ole katsonut tv:tä oikeestaan kuin vain lauantaisin enkä siis edes muistanut Salkkareiden olemassaoloa suunnilleen vuoteen ennen ku viime viikolla sattumalta osui kolmoselle ja näin että yksi alkuperäisistä hahmoista, Kalle, oli pöllähtänyt takaisin kuvioihin. Kalle kun sattui oleeen yksi suosikeistani kans.

Pidän myös Salkkareiden tunnarista, sen sävelestä ja sanoista. Mielestäni se puki hyvin alkuperäistä sarjaa ja on kurjaa että se joutuu nyt edustamaan roskasarjaa. Onneksi edes sen sanoitus on jätetty pois ja lopputeksteissä kuuluu vain pätkä instrumentaalia versiota. Niin, ja oletteko huomanneet, että aluksi Salkkareiden yksi jakso kesti 20 minuuttia jopa ilman mainoskatkoja? Nyt ne kestävät vain noin kymmenen minuuttia ilman mainoskatkoa ja siksi ne kai tunkeekin väliin kaksi pitkää mainoskatkoa jottei kukaan vaan huomaisi että niiden laatu on laskenut niin dramaattisesti ettei yhtä jaksoa kestäisi erkkikään jos sen pituus olis oikeasti sama kuin ennen. Tai, ainakin muistelen että olisin joskus ottanut aikaa ja näin olisi.

Kalle, Ismo ja Miia

Alkuperäisistä Salatuista elämistä ehdoton suosikkihahmoni taitaa olla Saku Salin. Sakulla oli hyvät jutut ja mielenkiintoinen persoona, sekä oli sarjan keskipisteenä mielenkiintoisella tavalla. Ja Jasper Pääkkönen nappivalinta sen näyttelijäksi. Salinien perhe oli muutenkin viihdyttävä, mutta jotenkin sydämeni veivät enemmän Laitelat. Se miten niiden välinen rakkaus ja side oli silti vahva vaikka Ismo hakkasikin lapsiaan eikä pystynyt halutessaankaan yksinään parantumaan.
En tietenkään ajattele että se tilanne olisi mitenkään ihailtava tai miellyttävä sinänsä, mutta se oli mielestäni liikuttavaa koska se osoitti jollain merkittävällä tavalla perherakkauden kestävyyttä ja miten sen nimessä on valmis kestämään mitä tahansa - ja koska se ei silti glorifoinut eikä esittänyt perheväkivaltaa hyväksyttävänä, ja Ismokin haki lopulta apua ongelmaansa. :)

Luin silloin Salkkareiden kulta-aikoina myös pari niistä spin-off-kirjoista. Ainakin Siljan vaihto-oppilas-vuodesta ja Kallen intti-vuodesta. Ja nekin oli tv-sarjan lailla hyvää luettavaa. En uskalla edes kuvitella millaista älytöntä pullamössöskeidaa nykyajan version pohjalta kirjoitetut kirjat ovat, mikäli sellaisia vielä väännetään.

Tällä hetkellä Salkkareiden ensimmäinen kausi on myynnissä DVD-bokseina ja toisesta kaudesta aiankin eka puolisko. Suosittelen vuokrata jostakin hyvinvarustetusta videovuokraamosta ja tsekata ne. Suosittelen lämpimästi vaikket yhtään arvostaisi nykypäivän Salattuja elämiä. En nimittäin voi painottaa liikaa että alunperin tämä sarja oli verrattain kuin toiselta planeetalta ja oikeasti ajankulun arvoista. Ei läheskään yhtä hyvä kuin Käenpesä tai Sydän toivoa täynnä, mutta hyvä kuitenkin.

Saku, Miia ja Kalle tonkii kuolleen Puustisen asuntoa:
(ensimmäisiä jaksoja)

Salatut elämät - Viikko 5

(ensimmäistä vuotta)

Pieni talo preerialla

Alison Arngrim, joka näytteli Nellie Olesonia, puhuu eräässä haastattelussa sarjan faneista mikä tuo hienosti esille miksi se on paljon muutakin kuin vain televisiosarja viihteeksi.

Mutta ensin, niille jotka eivät tiedä mistä ylipäätään on kyse; Tämä on Yhdysvaltalaisen kirjailijan Laura Ingalls Wilderin lasten- ja nuortenkirjasarjaan perustuva televisiosarja joka seuraa sarjan päähenkilön, Lauran, ja hänen läheistensä elämää Yhdysvalloissa 1870-1880-luvuilla. Sarja kertoo Lauran omasta elämästä, mutta televisio-versio eroaa suuresti kirjoista eli sen tapahtumat ovat melko kaukana Lauran oikeasta elämästä sillä televisioon tietenkin haluttiin lisätä roppakaupalla draamaa. Kuulema myös Charlesin, Lauran isän, hahmo on hyvin erilainen kuin kirjoissa. Kirjoja en ole lukenut enkä ole liiemmin kiinnostunutkaan, mutta tämä televisiosarja on sydäntäni lähellä.

Sillä on toki standardifaneja jotka katsovat sitä vain koska se on hyvä show, mutta sillä on värikäs skaala erilaisia faniryhmiä: Alisonin mukaan on faneja jotka katsovat sitä koska pitävät Michael Landonista, ja faneja jotka kasvavat sarjan parissa koska niiden äidit laittavat katsomaan koska sarja on hyväksi lapsille, ja nämä fanit pitävät sarjasta koska samaistuivat Lauran hahmoon, halusivat olla Laura. Ja sitten taas faneja jotka pitävät Nellien ja tämän äidin hahmoista koska kokevat sarjan olevan aivan liian hyvistelypainotteinen ja sillä ällöttävä ja että on kivaa kun siinä on sellaisia pahoja, kammottavia ihmisiä. On faneja jotka rakastavat sarjaa ja katsovat sitä salaa koska ystävänsä ajattelevat sen olevan hölmö tyttöjen ohjelma. Ja faneja joiden lapsuus on hirveä ja elävät hirveissä perheissä, ja toivovat että heidän perheensä olisi kuin Ingallsit ja katsovat tätä sarjaa koska se saa olon tuntumaan paremmalta ja voiden samaistua Walnut Groven ihmisiin. Ja faneja jotka ovat kärsineet vaikeista sairauksista ja kestäneet niitä tämän sarjan voimalla. Ja faneja jotka ovat hirvittävän masentuneita ja onnettomia ja tämä sarja on ainoa asia joka saa heidät jaksamaan elämää. (Alison Arngrim, haastattelu)

En muista tarkalleen koska ensimmäisen kerran katsoin tätä sarjaa, mutta lapsi en kuitenkaan enää ollut. Olen katsonut sarjan läpi ainakin kolmesti ja yksittäisiä jaksoja lukemattomia kertoja. Itse kuuulun ryhmään joka katsoo tätä sarjaa ensisijaisesti Ingallsien takia. Oma lapsuuteni ei ollut hirveä, vaan okei, olosuhteisiin nähden todella okei - ollen muutamia merkittäviä asioita jotka pidättivät sitä olemasta onnellinen. Tarvitsen ajoittain annoksen Ingallsien perheidylliä ja ihanan yksinkertaista 1800-luvun elämäntyyliä.

Toinen syy miksi koen suorastaan tarvitsevani tätä sarjaa on nykymaailman hektinen meno ja ruma suunta joka joskus turhauttaa syvästi. On ajoittain ihanaa hukkua tunniksi tai pariksi (tai koko yöksi), tämän tervehenkisen sarjan kuvitteellisen kuvaelmaan maailman paremmista ajoista. Tiedän että moni asia on kehittynyt parempaan suuntaan sitten 1800-luvun, kuten esimerkiksi naisen asema, seksuaalivähemmistöihin suhtautuminen yms. Teollistuminenkin toi mukanaan paljon hyvää. Mutta silti...Minun nähdäkseni yleisesti ottaen, ihmiset olivat onnellisempia 1800-luvulla ja aiemmin.

Minun mielestäni tämä ei missään nimessä ole liian hyvistelevä ja ällöttävä sarja, vaikka periaatteessa ymmärrän kyllä miksi jotkut saattavat tuntea toisin. Minä nyt vain olen sattunut katsomaan pari jaksoa sellaista sarjaa kuin Guns of Paradise, ja tämä Pieni talo preerialla ei ole mitään sen hyvistelyjeesusteluun verrattuna! Eli minulla on hieman lieventävää näkökulmaa asiaan.

Jotkut tämän sarjan jaksojen juoni-ideoista ja kuvioista tuntuvat mielestäni ylidramaattisiltä ja jopa tekemällä tehdyltä, mutta omalla tavallaan viihdyttäviä nekin jaksot ovat. Siinä missä monet jaksot ovat puhtaasti samaistuttavia ja aidosti puhuttelevia eivätkä tunnu lähes lainkaan tv-showmaisilta.
Varsinkin, kun kaikki hahmot on kirjoitettu todella uskottaviksi ja viihdyttäviksi, ja näyttelijävalinnat osuneet kohdalleen. Sitä paitsi tämä on joskus täyttä draamaa, joskus puhtaasti samaistuttavaa juonta ja joskus hupsua ja hauskaa komediaa. Tämä sarja yksinkertaisesti tarjoaa kaikkea mahdollista!

Kausia olisi yhdeksän + kolme erikoiselokuvaa ja tekisi mieli luetella suosikkijaksojani, mutta ehkä lopetan tämän tähän, muuten varmaan kukaan ei jaksa lukea tätä merkintää. Yhdeksäs kausi ei ole enää aivan yhtä tasokas kuin aiemmat, koska Ingallsit muuttavat pois ja sitä myöten sarja menettää olennaisen osan olemustaan vaikka perhe yritetäänkin korvata samankaltaisella uudella perheellä (jonka nuorin poika on muuten tosi suloinen hahmo.) Tuolla yhdeksännellä kaudella on toki monia hyviä jaksoja silti. Suosikkini on kaksiosainen "Home Again" jossa Charles palaa Walnut Groveen teini-ikäisen Albertin kanssa joka on jo pitkään ollut vaikeuksissa kaupungissa varastelun ja muun jengitoiminnan tiimoilla ja Walnut Groveen palatessa käy ilmi että poika on koukussa morfiiniin.

Suosittelen lämpimästi tv-sarjaa Pieni talo preerialla, ihan kaikille ikään ja kiinnostuksenkohteisiin katsomatta. En usko että on olemasskaan ihmistä joka ei saisi tästä sarjasta jotain merkittävää iloa irti. Koska tämä on hienosti toteutettu sarja joka käsittelee puhtaasti elämää ja rakkautta sen kaikissa väreissä ja syvyyksissä.

P.S.
Disneyn tuottama minisarja Little House on the Prairie, vuodelta 2005 on myös todella katsomisen arvoinen. Se on paljon lähempänä Lauran kirjoja kuin tämä tv-sarja, ja on tunnelmaltaan ihan erilainen. Erityisesti nautin siitä miten realistisesti siinä toteutettiin preerian intiaanit. Upea elokuva/minisarja jonka aion takuulla joskus ostaa omakseni.