Taru Sormusten Herrasta

Ensikosketukseni oli Sormuksen Ritarit-elokuva alkukeväästä 2002. Rakastuin, joten ryntäsin heti kirjakauppaan ostamaan koko trilogian yhteisnidoksena. En eroaisi siitä niteestä suurestakaan summasta. Muistan kuinka luin sitä jopa vielä tauottomammin kuin Harry Potter-kirjojakin. Meinaan Harry Potterit jotenkuten sain laskettua käsistäni jossain vaiheessa yötä, mutta TSH:ta luin päivät ja yöt ajantajun kadottaen, ja kerran auringon noustessa väitin työharjoittelupaikkaani olevani kipeä jotta ei tarvitsisi lopettaa lukemista. (Puolustukseni voin sanoa, että olin silloin teini-ikäinen. ;D)
Sitä paitsi örkit olivat juuri löytäneet Frodon Lukitarin luolalta ja Sam kuullut ettei Frodo-herra olekaan kuiollut ja lähti seuraamaan örkkejä saadakseen Frodon takaisin ja sitten alkaisi seikkailun vaarallisin osuus.

Muistan kuinka pillitin silmät päästäni kun Sam luuli Lukitarin tappaneen Frodon ja viipyi isäntänsä ruumista pidellen tuntikausia ja lupasi palata tämän luo enää koskaan eroamatta, sitten kun olisi saattanut Frodon tehtävän loppuun. Ne sivut on kyynelten tahrimat ja mielestäni tuo kohtaus on elokuvassa aivan liian kepeästi ja pikakelauksella sivutettu. Olisivat edes pidennettyihin dvd-versioihin laittaneet sen enemmän kirjan mukaisesti, jos edes filmasivat sitä niin...Rakastin ko. kohtaa yhä enemmän kun sitten tarun päätyttyä luin Tolkienin lisäyksiä kirjan liitteistä ja selvisi miten tärkeä kohta tuo oli Frodon ja Samin jälleennäkemiselle kaikkien vuosien jälkeen.

Eli kuten näette, minä rakastuin tässä Tarussa ensisijaisesti Frodon ja Samin ystävyyteen joka syveni veljeyden tasolle yhteisen matkan aikana, ja rakastumiseni on Tolkienin kirjoituksen ja elokuvantekijöiden lisäksi suuresti myös Elijah Woodin ja Sean Astinin loistavan näyttelijätyön ja kemian ansiota.

En tiedä miten uusi idea Tarun perusastelma oli silloin kun Tolkien sen julkaisi, mutta minua kiehtoo valtavasti ajatus että maailman hallitseminen, julmuus, ahneus ja pimeys voisi olla kiteytyneenä yhteen niin pieneen ja kauniiseen esineeseen. Ja että sen tuhoaminen ei kävisi kädenkäänteessä ja tuskitta. (Niin, How It Should Have Ended-videot ovat hauskoja ja tekevät usein hyviä pointteja, mutta minä en usko että Sormusta olsii voitu tuhota vain lentämällä kotkilla Tuomiovuoren yli. Sauron etsi sitä jo jatkuvasti monelta eri suunnalta, varmasti Mordorin ilmatilaakin tarkkailtiin jo kauan ennen kuin Saattue lähti matkaan.)

Suosikkihahmojani tarinasta ovat ehdottomasti Frodo ja Pippin. Hobitit ylipäätään. :)
Aragorn on myös kärkipäässä ja elokuvien näyttelijä osui todella kohdalleen kuten oikeastaan kaikkien hahmojen suhteen.

Mielestäni Peter Jacksonin elokuvatrilogia on mahtava ja sydämellinen tribuutti Tolkienin tarulle. Onhan niissä toki tarpeettomia muutoksia, sellaisiakin joista en pidä. Kuten esim. nyppii että ne antavat kuvan ihan kuin Sam olisi pysynyt Frodon rinnalla ensisijaisesti koska lupasi Gandalfille, kun tosiasiassa (eli kirjassa) se pysyi sen rinnalla koska se kuului sen persoonaan ehdottoman rakastavana, omistautuneena ja uskollisena ystävänä ja palvelijana. Sam suorastaan loukkaantui kuin haltiat vihjailivat että hän saattaisi jättää Frodon...Ja mielestäni oli hupsua dramatiikkaa sitoa Arwenin henki Sormuksen kohtaloon. Ja elokuvaversen Lukitar on naurettavan pieni ja liian hämähäkki. Minä kuvittelin sen ainakin kymmenen kertaa isommaksi ja vain hämähäkkimäiseksi olennoksi. Mutta mikään muutos ei kaiherra minua liikaa, koska yleisesti ottaen elokuvien tunnelma ja juonirunko on täydellisesti kohdallaan! Kuten myös pitkälti hahmojen suhteiden esitys.

Yksi suosikkikohtiani elokuvista on kun Pippin pelastaa Gandalfin hengen. Pikkuinen, nuori ja ei-niin-kauan-sitten henkisesti kovin kypsymätön hobittipoika pelastaa ikivanhan ja viisaan velhon. Tietenkin kohtauksen vaikuttavuuden ratkaisevin puoli on se että tuo velho rakasti hobitteja ja hobitit häntä, ja nuo kaksi olivat ystäviä ja tavallaan omasivat jonkinlaisen vanhempi/lapsi-suhdedynamiikan. :')

Siis kaikenlaiset muutokset eivät haittaa, kun elokuvan ohjaajalla, näyttelijöillä ja muilla tekijöillä on kuitenkin selvästi kunnioitus ja sydän täysillä mukana. Ja mielestäni PJ:n trilogiassa todellakin on. Vaikka joku joskus tekisikin kirjalle vieläkin uskollisemman elokuvasovituksen, minun on vaikea kuvitella että se yltäisi tunnelmassaan ja hengessään yhtään lähemmäs kirjaa kuin Jacksonin trilogia.
Rakastan kirjaa enemmän kuin elokuvia, mutta olen silti lukenut sen vain kahdesti ja elokuvat nähnyt lukemattomia kertoja. Näkökykyni on huonontunut viime vuosikymmenen aikana joten pitäisi ostaa toinenkin kirjakopio jossa on parempi fontti(koko) ja riviväli. Elokuvatrilogian olen nähnyt jokaisen osan 4-6 kertaa leffateatterissa ja lukuisia kertoja pidennettyinä dvd-versioina.

VIRALLINEN TRAILERI:

PARI TEKEMÄÄNI FANIVIDEOTA: