Aku Ankka / Don Rosa

En ole koskaan erityisemmin välittänyt niistä vanhoista klassikkopiirretyistä, vaan enimmäkseen sarjakuvamuotoisista tarinoista. Ainoat animaatiot mistä olen kunnolla kiinnostunut ovat olleet Ankronikka ja Nokkapokka.

Vaikka rakastan lähes kaikkea Aku Ankan sarjakuvauniversumissa, kirkkaasti eniten rakastan ja arvostan Don Rosan sarjoja sekä Flemming Andersenin kuvittamia/Mark & Laura Shawn käsikirjoittamia sarjoja.

 Sekä Rosa, että Shaw:t+Andersen takaavat aina viikon naurut tarinoidensa yksityiskohdilla, juonenkäänteillä ja piirrostyyleillään ja jotenkin heidän tarinaideansakin ovat useimmiten omaperäisiä. Rosan piirrosten yksityiskohdat ovat ihania ja Andersenin tavaramerkkinä pidän aivan hulvattomia ilmeitä. Suosin kuitenkin ehkä hitusen enemmän Rosan tarinoita ja tyyliä, koska siitä huokuu jossain määrin vahvemmin se hahmojen ja tarinan vakavasti otettava peruspointti samalla kun nauruhermot repeilevät ja hänen piirrostyylinsä on jollain tavalla kauniimpaa ja eläväisempää kuin Andersenin. Lisäksi Rosa yhdistää hienosti tarinoihinsa aitoa historiaa eli hänen tarinoistaan myös oppii paljon hyödyllistä.

Maailman rikkain mies?

Mutta ennen kaikkea koska Disneyllä on harmillinen tapa täysin sivuttaa hahmojen lähiperhe ja heidän tunteensa ja aatoksensa niihin liittyen. Aina ne on vain setiä ja tätejä ja veljen/siskonlapsia. Mikä ihmeen tabu päähahmojen isät, äidit ja siskot on Aku Ankka-universumille ollut ja ennen kaikkea, miksi? Ainoa jonka tapaukselle on järkevä selitys, on Roope.

Ja ylipäätään perhe-elämä keskeiset sarjat ovat verrattain harvinaisia. Mutta siis äsken mainitut piirtäjät/kirjoittajat loistavat sillä, että keskittyvät pitkälti juuri näihin vanhempi/lapsi-juttuihin tasolla tai toisella, tai muutoin tarinoivat vaikkapa Akun ja ankanpoikien perhe-elämästä tai Akun ja Iineksen suhteesta. Ja tekevät sen julmetun hulvattomalla tavalla, samalla kuitenkin säilyttäen vahvana vakavasti otettavan tunnepohjan ja opetuksen.

Minuutti edellä nähdyn kuvan hetken jälkeen...

Don Rosa on siis Disney-käsikirjoittajista niitä harvinaisuuksia jotka ovat perhekeskeisiä. Lähes jokaisessa Roope-tarinassa Roopen perherakkaus tulee esiin ja hänen siskojansa usein jopa näytetään. Erityisen hyvin on jäänyt mieleen Uneksien läpi elämän (The Dream of a Lifetime), kun Aku seikkaili Roope-sedän pään sisällä tämän unessa yrittäen häätää Pelle Pelottoman keksinnön avulla niihin tunekutunutta Karhukoplaa ulos, niin Roopen uneksiessa lapsuutensa Skotlannista, Aku pääsi tapaamaan oman äitinsä taaperoikäisenä. (Siis Hortensia oli taaperoikäinen.) Ja Akun reaktiosta päätellen tämä tilaisuus merkitsi hänelle maailmaa.

Ja vielä erityisemmin se, miten eräässä Rosan tarinassa Tupu, Hupu ja Lupu kommentoivat tippa linssissä miten he tietävät miltä tuntuu, kun lähimmäinen hylkää. Viitaten tietenkin heidän äitiinsä/vanhempiinsa jo(t)ka lähetti heidät n. 5-7-vuotiaina Akun luokse eikä koskaan enää ottaneet yhteyttä.

Olen usein pohtinut miten hullua on, että kolmosille luotiin noin traaginen taustatarina, mutta kukaan ei koskaan huomioi sitä mitenkään - tuota Rosaa lukuunottamatta siis. Animaatioissa/sarjoissa joissa ankanpojat ensimmäisiä kertoja esiintyivät, he kyllä parkuivat täyttä päätä että haluavat jäädä Aku-sedän luokse (joka taas ehdottomasti halusi mokomat kauhukakarat takaisin siskonsa riesaksi ja lähettikin, kunnes sillä toisella vierailukerralla siskonsa ilmeisesti katosi tai jotain jottei saisi lapsiaan enää kontolleen.) Luulen, että pojat halusivat jäädä setänsä luo niin palavasti, koska tämä tarjosi haastetta edes yrittämällä kurittaa heitä ja Akun temperamenttikin oli tietysti kauhukakroille varsin hauskaa - eli Aku ehkä osoitti heille ratkaisevasti enemmän välittämistä/huomiota kuin heidän vanhempansa tai tavalla jota he kaipasivat mutteivät heikoilta vanhemmiltaan saaneet.

Mutta silti - vaikka ankanpojat saivat mitä halusivat ja varmasti paremman kasvattajan kuin vanhempansa olivat koskaan olleet, en näe logiikkaa siinä, että he olisivat vain kevyesti sivuttaneet sen tosiseikan, että äitinsä hylkäsi heidät sanaakaan sanomatta. Varsinkin, kun pojat ovat kuitenkin aina kutsuneet Akua nimityksellä 'Aku-setä' tai 'setä' eikä 'isä' vaikka muutoin kyllä selvästi ja välittömästi Akua isähahmonaan pitävätkin. Mutta se, että he kuitenkin päättivät jatkaa tämän sedäksi kutsumista, kertoo minusta jotaikin. Poikien isän virallinen identiteetti on tuntematon, mutta Don Rosan näkemyksessä mies on Iineksen veli ja siksi pojat kutsuvat Iinestä Iines-tädiksi.

Don Rosa on sanonut myös mielivänsä kirjoittaa tarinan jossa ankanpojat yrittävät löytää isänsä ja äitinsä. Minusta se olisi hurjan mielenkiintoinen ja upea tarina. Rosa ei vain silloin vielä tiennyt tuleeko tarinasta koskaan totta, kun hän ei keksi miten se voisi päättyä onnellisesti. En minäkään; pojathan hankkivat isänsä sairaalaan räjäyttämällä ilotulitteita sen tuolin alla minkä jälkeen äitinsä lähettikin heidät Akun luo eikä enää koskaan hakenut kotiin. Aika ongelmallinen pikku perhedraama. Ja juuri siksi toivonkin, että herra Rosa joskus keksisi keinon kirjoittaa se.

Suosikkitarinoitani Rosalta perhekeskeisistä ovat Roope-tarina Kirje kotoa ja Aku&pojat-tarina K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A. 'Kirje kotoa' kertoo kuinka Roope melkein kolmenkymmenen vuoden välirikon jälkeen sai korjattua välinsä toisen siskonsa kanssa ja sai vihdoin tietää mitä isänsä ja äitinsä ajattelivat hänen nuoruuden seikkailuistaan. 'K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A' taasen Akun ja poikien alkuajoista virallisena perheenä. Pojat olivat sitä mieltä, ettei heidän tarvitse totella Akua, koska tämä on vain heidän setänsä ja lopulta partioharraste Sudenpennuissa muokkasi heistä vähemmän mahdottomia ja Akun osoitettiin kaikesta hermoromahdusvaarasta huolimatta jo siinä vaiheessa rakastavan poikia kuin omia lapsiaan; pelasti kolmikon aika rumalta kuolemalta. Lopussa pojat antoivat sedälleen sudenpentumitalin joka viittasi siihen että he hyväksyivät Akun kasvattajakseen.

"We don't have to obey you, you're just our uncle!"

Vanhoissa italialaisissa tarinoissa on toki ollut paljon perhekeskeisiä Aku-ja-pojat -tarinoita, mutta ne eivät ole läheskään, jos lainkaan yhtä merkityksellisiä ja hienoja koska Aku on niissä karmea tyranni joka lisäksi pahoinpitelee poikia eli piiskaa näitä itsekkäistä syistä ja/tai niin että kuvaruudussa koko talo hyppii ja kauhea mekkala kun perheväkivalta kukoistaa. Ei hyvä. On toki olemassa vanhoja perhekeskeisiä tarinoita joissa Aku on hyvä ja rakastava kasvattaja, mutta harvoja olen nähnyt. '90 ja 2000-luvulla on näkynyt enemmän niitä. Ei ole varmaan ainuttakaan kasvatusteemaista tarinaa jossa Aku ei jossain välissä heiluuisi vitsan, mattopiiskan tai vastaavan merkeissä, mutta siis parin viime vuosikymmenen aikana Ankan perheen elämä on sentään inhimillistetty ja suhteutettu normaalimmaksi.

Mistä tulee mieleen, että Mark & Laura Shaw:n perhe-keskeisistä tarinoista suosikkini on Herra Ankan hellässä huomassa (Taskari 283, 'Uhmaikä') joka käsittelee hienosti perhe-elämän monitahoisuutta minkä moderni psykologia tapaa unohtaa. Sosiaalitantta järkyttyy, kun Aku jahtaa poikia pihalla naama punaisena vitsan kanssa ja huutaen pojille kuinka on vaika kuinka monesti käskenyt niiden siivota huoneensa. (Ja myöhemmin tarinassa käy ilmi, että poikien takia koko huusholli on aivan järkyttävä kaaos ja pihamaa täynnä Sudenpentu-ansoja ja sen sellaista & lisäksi pojat rakastavat ärsyttää Akua.)

No mutta siis tuo sosiaalitantta järkyttyy ensivaikutelmasta ja alkaa saarnaamaan sitä nykyajan suosittua laulua kuinka piiskan käyttö muka opettaa lapsille, että väkivalta on hyväksyttävää ja uhkaa viedä pojat Akulta pois, jos tilanne ei muutu. Seuraavan yön Aku kihisi ja puhisi ja raivosi itsekseen että vieköön vaan ne kauhukakarat mennessään, jos halusi, luetellen mielessään mitä kaikkea rasittavaa ja raivostuttavaa ei enää poikien mentyä olisi - mutta aamuun mennessä Aku oli ehtinyt siihen asti miten ei olisi enää yhteisiä jouluja, riitelyä perhelomakohteista ja muuta sellaista. Ja vaikka alkoikin pelätä, että ehkä pojat haluavatkin pois ja jonkun tyynemmän kasvattajan, Aku tuli kuitenkin tulokseen, että "ne kakarat ja minä kuulumme yhteen" ja alkoi tehdä kaikkensa saadakseen pitää pojat, joutumatta kuitenkaan kertomaan vaarasta lapsille itselleen.

Parin huonosti ajoitetun paikalleosumisen jälkeen Aku on tosissaan vaarassa menettää pojat, mutta saa sosiaalitantan pomonsa kera kuitenkin käymään heidän kotonaan vielä kerran. Pojat olivat tietysti väärintulkinneet Akun käytöksen yrityksenä tehdä vaikutus siihen naiseen romanttisessa mielessä. Akun hakiessa sosiaalityöntekijöitä kotikäynnille, pojat olivat ehtineet maustaa notkuvan pöydän tarjoilut erilaisilla epäterveellisillä asioille kuten muovailuvahalla ja etikalla yms. - tarkoituksenaan saada Akun huonoon valoon "ihastuksensa" silmissä. Aku huomaa poikien tempauksen ennen kuin sosiaalitoimiston väki ehtii maistaa herkkuja ja vaaransi terveytensä syöden kaiken sosiaaliviranomaisten nenän edestä. Tietenkin sosiaalitantta oli lopulta sitä mieltä että moista myrkkyä lapsille syöttävältä hirviöltä on vietävä pojat heti pois mistä pojat tietysti tajusivat mistä on kyse ja järkyttyivät syvästi, tunnustaen että he pilasivat ruoat ja sen piti olla vain pilaa, ja etteivät missään nimessä halua pois setänsä hoivista.

Tarinan opetus oli, ettei pitäisi tuomita perheitä ja vanhempia ensivaikutelman perusteella vain siksi että se sotii omia henkilökohtaisia uskomuksia vastaan. "Pojathan vaikuttavat täysin terveiltä, oma-aloitteisilta lapsilta jotka eivät selvästikään halua lähteä setänsä luota. Ja liekö tuo ihme? Mies vaaransi terveytensä suojellakseen perhettään."

Samalla lähtökohdalla, vaikka ilman tuota perhesiteiden perusteemaa, on jäänyt mieleen tarina jostain '90-luvun lehdestä jossa joku lastenkasvatustohtori paasaa Akulle kuinka piiskan käyttö on väärin ja julmaa ja muitakin parempia ja tehoavia keinoja on aina! Mutta kas kummaa, kun tarinan viimeisessä ruudussa todistamme sekä Akun, että tuon lapsipsykologin jahtaavan kolmosia vitsan kera ja psykologi halusi olla ensimmäisenä vuorossa. :D Muistaakseni tähän liittyi samainen ilotulitepommi-tempaus jolla pojat aikoinaan hankkivat isänsä sairaalaan.

"Kolme vauvaa" :D

Mutta yleisesti perhekeskeisistä Aku-ja-pojat -tarinoista suosikkini on yhdessä lehtinumerossa julkaistu tarina jossa pojat väittivät että ovat enemmän huoltaja Akulle kuin tämä heille (viitaten lähinnä velkojia vastaan taisteluun) ja etteivät he tarvitse Akua huoltajakseen. Aku oli aiemmin päivällä törmännyt nuoruuden kavereihinsa jotka yhä elivät vastuuvapaata nuorten elämää, mutta Aku ei voinut, kun hänen piti huolehtia pojistaan. Mainittu poikien väite aiheuutti sitten riitatilanteen jossa perhe päätti ryhtyä kämppäkavereiksi. Pojat eivät tietysti ihan heti tajunneet mitä se tarkoitti, vaan vasta viikkojen kuluessa huomasivat miten tärkeä rooli Aku-sedällä olikaan heidän elämässään nimenomaan huoltajana; Akua ei enää paljon kotona näkynyt kun hän heilui nuoruuden kavereidensa kanssa kaupungilla ptikälle yöhön töiden jälkeen ja pojille tuli siis ikävä. Lisäksi ruokapuoli ja vaatepuoli alkoi olla heikoilla kun lapsina heillä ei rahaa liikaa ollut eikä töihin pääsisi ja koulun lisäksi pyykkäys ja kaikki muu kotiaskare alkoi käydä voimille.

Aku puolestaan alkoi tympääntyä vapaa-ajallaan, kaivaten vastuuta pojista ja miettien kuinka poikaparat pärjäsivät. Kumpikin osapuoli oli kuitenkin liian ylpeä ja itsepäinen myöntääkseen haluavansa palata entiseen. Lopulta Iines korjasi tilanteen ehdottamalla, että pojat pyytäisivät anteeksi mutta nämä eivät uskoneet, että Aku haluaisi kuunnella tai antaisi anteeksi. Pojat siis nauhoittivat anteeksipyyntönsä ja Iines huijasi Akun kuuntelemaan sen korvalappustereoilla muka musiikkina. Nauhan sisältö ehti tuskin edes loppuun, kun Aku oli juokasemassa jo puolimatkassa kotiin kyyneleet silmissä. Tietysti kaikki palasi kirjaimellisesti ennalleen, eli Aku ja pojat kinastelivat ja piikittelivät toisiaan, mutta kukaan ei enää vähääkään kyseenalaistanut toisetensa tärkeyttä. x)

(MUOKS. 2015; viime vuonna saksalaisessa Aku Ankka-lehdessä/albumissa oli tarina jossa Aku sai takautuman siskostaan ja vuava-ikäisistä siskonpojistaan! Kunpa suomenkin lehdissä olisi! Katsokaa nyt miten söpöä! :D)


Rakastan toki myös ei-perhekeskeisiä tarinoita, kuten Don Rosalta Musta Ritari -tarinoita ja monia Roopen, Akun ja poikien yhteisiä seikkailuja, kuten esim. Seitsemän avataran aarre ja Pako kielletystä laaksosta. Arpin Lusene (Musta Ritari) on ehdottomasti paras Roopen vihollisista. Uskomattoman upea ja viihdyttävä hahmo. Ja varsinkin suomenkielellä hänen ranskalaisaksenttinsa luo mitä hulvattomimpia sanoja. xD Suosikkejani myös Mark & Laura Shawn tarina jonka nimeä en muista, mutta josssa Aku toimi Iineksen mallinukkena tämän iltapuvun valmistuksessa ja nolostumistensa ja räjähtävän mustasukkaisuutensa aiheuttaman tapahtumaketjun myötä päätyi esittämään Iineksen kuvitteellista serkkutyttöä, Agnesta tanssiaisissa ja Akun ja Iineksen välille syntyi hulvaton kilpailu siitä kumpi oli hemaisevampi ja taitavampi tanssija. xD

Pikku-Aku -tarinat ovat myös todella lähellä sydäntäni. On melkein aina pakko ostaa, jos bongaan Pikku-Aku -tarinan jossain. Varsinkin suomalaisen, Kari Korhosen piirtämät (ja käsikirjoittamat?) ovat aivan ihania. Minusta olisi myös tosi hienoa, jos Don Rosa joskus kertoisi, miksi Aku päätyi isoäitinsä kasvatettavaksi?

Loppuun haluan vielä mainita miten jännittävää oli todeta kuoleman teema Aku Ankka universumissa. En ollut ikinä aiemmin, enkä ole sen jälkeen siihen törmännyt siellä. Taskukirjassa numero 310, Silmät selässä, johtotarinassa 'Kauhujen kartano', punaisena lankana on kauan sitten tapahtunut erään lapsen traaginen kuolema. Tapa oli vielä tosi synkkä. Se on upea tarina, joskin hieman ahdistava. Tuo tarina on muuten Mark & Laura Shawn kirjoittama, tosin ei Flemming Andersenin kuvittama.

Ei, en halua päättää tätä merkintää noin synkkään nuottiin...Joten mainitaan vielä miten rakastan kaikkia niitä tarinoita joissa on Akun ja ankanpoikien välistä vedonlyöntiä (tiskivuorot/kotityöt panoksena) tai muuta kilpailuhenkisyyttä. Ne ovat aina kovin viihdyttäviä ja muistuttavat Ankan perheen tuostakin puolesta jota muut perhekeskeiset tarinat eivät tuo esiin.

Ja sydäntäni lähellä on myös Roopen ja Kultu Kimalluksen rakkaustarina ja rakkaussuhde - varsinkin Don Rosan näkemys siitä - ja hän on myös vihjannut, että hänen visiossaan Roope vielä jonain päivänä ennen kuolemaansa jättää bisneselämän ja viettää viimeiset päivänsä Kultun vierellä. Ja minun mielestäni se olisikin ainoa looginen loppu nähden siihen miten vahvan siteen Rosa heidän välilleen on maalannut ja oikeastaan jo alkuperäinen luoja Carl Barks, mutta Rosa syvensi sitä. Mm. tarinalla jossa Roope menetti lähes täysin keskittymiskykynsä ja oli aivan epätoivoinen, kun vahingossa menetti erään kolikon joka ei tosiaankaan ollut hänen ensilanttinsa, vaan lopussa kävi ilmi, että se oli yksi niistä jotka hän antoi Kultulle palkaksi hänen valtauksellaan tehdystä työstä ja jotka tyttö paiskasi kiukkuisena hänen kasvoilleen.

Suosikkitarinani Kultun ja Roopen tiimoilta ona Rosan Kaikkein mieluisin lahja. On Roopen kultavuosipäivä (50 vuotta Ankkalinnassa) ja kaikki kuvittelevat mieluisimman lahjan olevan jotain mammonaan liittyvää, mutta Roopen toivelistan kärjessä oleva salainen toive oli suudelma Kultulta. Minkä Aku ja muutama muu oli sittenkin tajunnut jossain vaiheessa ja salaa maksanut Kultun matkat Klondikesta Ankkalinnaan... ;D Ja loppu on silläkin ihana, että Roopen teeskennellessä kiukkuista tämän saamansa lahjan jälkeen, Kultu kaikkitietävän oloisea sanoo, että tietää Roopella olevan bisnesimperiumi hoidettavanaan ja siksi ei muka aikaa rakkaushömpälle, ja että hän (Kultu) odottaisi kyllä. Ja viimeisessä kuvassa Roope tuijottaa tippa linssissä onnellisena haaveillen kaukaisuuteen. x)

 

                                                          Video by glitteringobsession
                                   All images in this post © The Walt Disney Company/All their rightful owners