BON JOVI

Bon Jovi. 1980-luku.

Bon Jovi on yksi elämäni suurimpia musiikillisia rakkauksia, Elton Johnin ja Declan Galbraithin ohella. Ensikosketukseni tähän amerikkalaiseen, vuonna 1984 perustettuun ja valtavaan maailmanmenstykseen '80-luvulla kohonneseen rock-bändiin oli '90-luvun alussa. Kun ala-asteen ensimmäisillä luokilla lueskelin isosiskoni vanhoja ja uusia Suosikki-lehden numeroita joissa oli tietysti paljon juttua Bon Jovista joka välissä. Kirjaimellisesti on muistissa yksi hetki kun istuin siskoni huoneessa, selailin niitä ja huomioin miten kyseinen bändi on esillä melkein joka numerossa. Taisin jopa lukea joitakin uusimpia haastatteluja.
Tämä bändi kun oli erityisen suuressa suosiossa juuri '80-luvulla ja '90-luvun alkupuoliskolla. Valtava suosio ja vahva menestys heillä on yhä vuonna 2015, mutta suurimmat hittinsä ja kultaisin aikansa ovat '80-'90-luvuilta.
Tietenkin olin kuullut Bon Jovin musiikkia radiosta jo silloin pienenä, mutta kun silloin (ainakin meidän koulussa) englannin opiskelu alkoi vasta kolmannelta luokalta niin en osannut englanninkielisiin biiseihin kiinnittää liiemmin huomiota. Kuten Elton Johnia koskevassa merkinnässäni totesin, hän oli ensimmäinen englanninkielinen musiikki-idolini, muutamaa vuotta myöhemmin ja riitti aluksi kunnes teini-iässä jaoin enemmän huomiota myös muille ulkomaisille muusikoille.

Bon Jovin fanikunta muodostuu kaiken ikäisistä, aina pikkulapsesta keski-ikäisiin ja olen varma että jos äidinkieleni olisi englanti, olisin minäkin faniutunut jo lapsena.
Mutta teini-ikäisenä, pimeänä marraskuisena iltana vuonna 2000, laitoin videoauhuriin kasetin jossa oli siskoni nauhoittaman vanha musiikkiohjelma. Siinä sattui olemaan monia Bon Jovin musiikkivideoita. Ensin Bad Medicine ja Lay Your Hands On Me, eli pari superhittiä '80-luvulta. Vaikke ensiksimainittu on mielestäni aivan mahtava biisi ja yksi suosikkejani, niin silloin minuun kolahti syvästi ja vahvasti Bed of Roses ja sen video, vuodelta 1992 - se, teki minusta fanin.
Muutamassa kuukaudessa keräsin divareista ja osittain kaupoista kaikki siihen mennessä julkaistut studioalbumit sekä soololevyt, ja ylipäätään Bon Jovi valtasi elämäni. Koska samoihin aikoihin fyysisten sairauksien ja masennuksen myötä elämäni vaikutui hurjasti, Bon Jovin musiikista ja sitä kautta bändistä itsestään muodostui mulle äärettömän tärkeä asia. Pointtina on, että Bon Jovi suuresti osaltaan auttoi mua pysymään pinnalla ja kulkemaan läpi yhdet elämäni vaikeimmista vuosista. Tämän vuoksi heillä on erityispaikka sydämessäni, nostalgisten elementtien lisäksi.

Jon Bon Jovi. Lontoo, 1995

Isoveljeni jonka kanssa olin hyvin läheinen, muodostui myös suureksi Bon Jovi-faniksi mikä myös osaltaan syvensi rakkauttani bändiin sillä että sain jakaa sen itselleni hyvin läheisen ja rakkaan ihmisen kanssa.
Ikävä kyllä, emme vuosien aikana tajunneet pitää mielessä, että jokainen tilaisuus voi olla viimeinen. Hän kuoli ennen kuin ehdimme käydä yhdessä Bon Jovin keikalla, ja näin ollen yhteinen unelmamme ja ylipäätään hänen unelmansa käydä Jovien keikalla jäi täyttymättä.
Päätin ihan jo muutenkin tunnearvo-syistä pitää veljeni muutamat Bon Jovin albumit itselläni, vaikka mulla tietenkin on ne ominakin. Pidän veljenikiin kappaleista hyvää huolta, ja päätin että jos ikinä elämäni aikana saan tilaisuuden pyytää nimikirjoitukset Bon Jovin jäseniltä albumin kansilehteen, pyydän ne myös veljelleni tämän omistaneen kopion kansilehteen. Tarkemmin These Days-albumin, jolla on hänen suosikein biisi. Ja nimenomaisesti kertoen, että se olisi veljeni muistolle, veljeni joka oli suuri fani muttei koskaan saanut tilaisuutta tulla keikalle.

Jää nähtäväksi saanko koskaan tilaisuutta tuohon, vaikka itse eläisin miten pitkään. Sillä Bon Jovin tulevaisuus kiertue-elämän puolesta on epävarma. Viime vuosi merkitsi 30. vuoden uraetapin Bon Joville, heidän oma kiinnostus ja inspiraatio musiikin tekoon ja keikkailuun ei ole muuttunut, ja fanisuosio on edelleen täysissä voimissaan ja valtava eli Bon Jovin keikat ovat usein yhä nopeasti loppuunmyytyjä, mutta...
Jon on todennut että vei bändin viimeisimmälle kieruteelle liian nopeasti ja se on verottanut heistä jokaista, joten seuraavaa maailmaniertuettä joudutaan ehkä odottamaan vähän pidempään. The Rolling Stones-bändi on Jonin inspiraatio, mutta hän ei välttämättä näe itseään live-kiertueilla vielä kahdenkymmenenkin vuoden päästä sillä vaikka hän pitääkin hurjan hyvää huolta itsestään hän ei usko että luunsa kestäisivät rokkaamista vielä 70-vuotiaanakin. Lisäksi, Jon on aina ollut perheläheinen ja rakastava aviomies ja isä, ja hän on kertonut perheensä vasta nyt ensimmäistä kertaa myöntäneen että hänen lähes jatkuva matkustelunsa on vaikuttaneet perheeseen merkittävästi.
Tuossa tilanteessa luonnollisesti kuka tahansa perheläheinen ihminen harkitsisi vakavasti miten bändinsä tulevaisuus jatkuu ja kuinka pitkään voi jatkua. Jonilla on vaimo (vuodesta '89 asti), ja neljä lasta; tytär Stephanie Rose (22v), ja pojat Jesse James Louis (20v), Jacob Hurley (13v) ja Romeo Jon (11v).

Myös kokoonpanon muutos tapahtui viime vuonna, alkuperäinen kitaristi Richie Sambora lopetti bändin. Minkäänlaisesta välirikosta ei ole kyse, vaan henkilökohtaisista syistä ja Richie pitää mahdollisena että joskus palaisi bändiin.

Jon Bon Jovi. Madison Square Garden, New York, 2008

Jovit ovat tähän mennessä julkaisseet 13 studioalbumia joista yksi on kokonaan live-albumi, ja näiden lisäksi pari kokoelma-albumia, yhden valtavan kokoelma-paketin ja yhden live-videoalbumin. Omistan noista kaikki paitsi viimeksi mainitun videoalbumin sillä se on julkaistu vain iTunesissa enkä ole vielä tutustunut kyseiseen palveluun enkä taida yhden videoalbumin takia viitsiäkään. Lisäksi vuosien varrella on kokoelmaani kertynyt muutama harvinaisuuskin, kuten The Power Station Yeaars - Jon Bon Jovin aivan ensimmäinen studioalbumi ajalta ennen Bon Jovin muodostumista, sekä Bon Jovin These Days-albumin rajoitetusti julkaistu kahden levyn erikoisversio, sekä vieläkin harvinaisempi japanilainen erikoisjulkaisu kyseisestä albumista. Ja tietysti monia keikka-taltiointeja VHS:nä tai DVD:nä & musiikkivideo-kokoelma/albumiliittoisia VHS-julkaisuja. Tähtäimessäni on myös ostaa viime vuonna 30-vuotis uravuosipäivän kunniaksi julkaistu '80-luvun New Jersey-albumin Deluxe-julkaisu jossa on kaksi levyä ja ennenjulkaisemattomia biisejä.
Juuri nyt he levyttävät seuraavaa studioalbumiaan.

Henkilökohtaisesti, suosikki-aikakauteni Bon Jovin musiikissa on 1990-luvun tuotanto; albumit Keep the Faith (1992), Cross Road (1994, kokoelma-albumi mutta sis. kaksi uutta biisiä), These Days (1995) sekä sooloalbumit Blaze of Glory (1990, Jon Bon Jovi), Stranger In This Town (1991, Richie Sambora), ja Destination Anywhere (1997, Jon Bon Jovi).
Veljeni oli samoilla linjoilla, piti erityisesti '90-luvun tuotannosta. Ja oikeatsaan mua enemmän myös uudemmasta tuotannosta. Veljeni suosikkibiisi oli Hearts Breaking Even, These Days-albumilta.

'80-luvunkin puolelta pidän monista ja 2000- sekä 2010-luvun tutoksissakin on lukuisia upeita biisejä, mutta mikään niistä ei yllä '90-luvun tuotannon tasolle mun mieltymyksissä ja sydämessäni. Tai no...ehkä tän hetken uusin bändialbumi What About Now? (2013), koska se on selkeästi lähellä ysäri-luvun tyyliä.
En tiedä...Ehkä siksi että '90-luku on suosikkivuosikymmeneni ylipäätään 1900-luvulta ja lapsuus&teini-vuosieni vuoksi erityisen nostalginen ja kun luonnollisesti bändin musiikki(tyyli) heijastaa aikakautta jolla se tehdään. Suoraan sanoen mielestäni todellinen musiikki alkoi kuolla 2000-luvulla ja sitä pitävät jossain määrin elossa vain nämä artistit ja bändit jotka aloittivat kunnon musiikin aikoina ja ovat pysyneet tyylissään faneilleen uskollisina vaikka luonnollisesti seuraavatkin aikaansa jossain määrin, tai vaihtoehtoisesti uudet artistit jotka ottavat paljon vaikutteita entisaikojen bändeistä ja artisteista ja musiikkityyleistä, kuten Declan Galbraith nyt aikuisiän urallaan.

Jon Bon Jovi. Philadelphia, Pensylvania, 2013.

Olen monesti harkinnut liittyä Backstage with Jon Bon Jovi-faniklubiin, mutta kun sillä on niin tolkuttoman korkea jäsenmaksu per vuosi etten ole kertakaikkiaan raaskinut. Niin valtava fani kuin olenkin, se ei muuta sitä että minimituloilla ei sellaisia summia vuosittain heitetä asiaan josta ei ihan kauheesti käyttömahdollisia etuja saa kun asuu täällä syrjäisessä pohjolassa vaan korkeintaan saisi etuja jotka vaativat etuisuudestaan huolimattakin vain lisää isoja rahasummia (esim. mahdollisuus saada keikkalippuja ennen julkista myyntiä jne.)

On muutama superhitti jonka he sisällyttävät jokäikisen keikan settiin, ja sitten taas joitakin biisejä joita kuulee todella harvoin. Yksi harvinaisista on tuo omia suurimpia suosikkejani, Bed of Roses jonka myötä faniuduin, mutta olin onnekas sillä että he esittivät sen kesällä 2011, kun ensimmäisen kerran pääsin keikalle, Helsingin Olympiastadionilla!
Tampereen keikalla toukokuussa 2013 sain kuulla sellaiset harvinaisuudet kuin Runaway, These Days ja Always.

BED OF ROSES
(virallinen musiikkivideo, vuosi 1992)

 LIVIN' ON A PRAYER
17.6.2011, Helsinki
(ensimmäinen keikka jolla olin)

Tämä oli tuon keikan encore-osuudessa ja aivan viimeinen biisi. Mukanani ollut kaveri sanoi myöhemmin että meidän vieressä oli joku nainen joka ulvoi koko ajan jotain Jonille tän biisin aikana (vaikka oltiin aivan liian kaukana lavasta jotta Jon olisi millään voinut kuulla muutenkaan saati biisiä esittäessä kymmenien tuhansien fanien keskellä...), mutta mä en kuullut sitä lainkaan. Tunnelma oli niin taivaissa etten enää edes huomannut kaatosadetta ja kylmää tuulta. :)

Tuo ilta oli täydellisen aurinkoinen ja lämmin, mutta muuttui sateiseksi ja tuuliseksi just niihin aikoihin kun Bon Jovi astui lavalle. Bed of Roses oli setin 14. biisi eli oli satanut jo hyvän aikaa ja Jon reväytti polvensa sen biisin aikana, sateesta liukkaalla lavalla. Niin pahasti että joutui myöhemmin leikkaukseen, mutta toipui hyvin.

Kurjasta ilmasta ja tästä äärimmäisen kivuliaasta vammasta huolimatta keikka jatkui tunnelma katossa loppuun asti, ja sitä oli jäljellä vielä melkein puolet. Kesti yhteensä n. 3 tuntia, 20 biisin setti + 4 lisäbiisiä vielä ennen varsinaista loppua. Hurjasti rakkautta ja kunniaa Jonille ja kumppanelille ja ylipäätään kaikille faneilleen uskollisille ammatti-muusikoille jotka eivät anna pienen myrskyn tai edes vakavan vamman latistaa konserttia saatika lopettaa sitä, vaikka etenkin viimeksimainituissa tapauksissa fanit varmasti ymmärtäisivät hyvin.  ♥

Joitakin muita suosikkejani Bon Jovin tuotannosta:
(ei arvojärjestyksessä)

1980-luku:

• Runaway (1984)
• Livin' On A Prayer (1986)
• Bad Medicine (1988)
• Born To Be My Baby (1988)
• Blood On Blood (1988)

1992-2013:

• Keep the Faith (1992)
• Save A Prayer (1992)
• Dry County (1992)
• If I Was Your Mother (1992)
• Always (1994)
• Koko These Days-albumi (1995)
  Esim. These Days, Something For The Pain, This Ain't A Love Song, If That's What It Takes ja Hey God.
• It's My Life (2000)
• Just Older (2000)
• One Wild Night (2000)
• Bounce (2002)
• Have A Nice Day (2005)
• Complicated (2005)
• Story of My Life (2005)
• Koko What About Now?-albumi (2013)
  esim. Because We Can, ja Pictures of You.

Soololevyiltä:

• Blaze of Glory (1990)
• Santa Fe (1990)
• Ballad of Youth (1991)
• One Light Burning (1991)
• The Answer (1991)
• Janie, Don't You Take Your Love To Town (1997)
• It's Just Me (1997)

Backstreet Boys

"Life goes on as it never ends.
Eyes of stone observe the trends.
They never say, forever gaze upon me.
Guilty roads to an endless love, (endless love.)
There's no control.
Are you with me now?
Your every wish will be done.
They tell me.
Shhow me the meaning of being lonely.
Is this the feeling I need to walk with?
Tell me why I can't be there where you are?
There's something missing in my heart."

-Backstreet Boys, 'Show Me The Meaning of Being Lonely'

No, en oikeastaan fani sillä en ole ikuisuuksiin seurannu kuulumisia, uutisia ja uusia tuotoksia...mutta anasitsee ne silti merkinnän faniblogiini koska pidän yhä monista heidän biiseistään ja fani olin muutaman vuoden silloin '90-luvulla kun he nousivat julkisuuteen. (Tosin vasta vuodesta 1997 heidän tokan levynsä myötä.) Aikoinaan ostin kolme ekaa albumia. Nyt levykokoelmistani löytyy vain joku The Greatest Hits-albumi ja Millenium-albumi.
Kirjoitan tätä ja stereoissa soi piiitkästä aikaa nuo levyt, kun YouTubesta katsoin (osittain) Dr. Phil Show-jakson jossa Nick Carter, (Backstreet Boysien keulakuva), puhui menneestä huumeidenkäyttöongelmastaan ja esitti siinä alussa yhden BSB:n alkuvuosien suurimmista hiteistä ja mulle tuli ihan tolkuttoman nostalginen olo.

Ei tämä nyt varmana esittelyä tarvitsisi, mutta muodon vuoksi mainitaan nyt kumminkin että kyseessähän on siis amerikkalainen ns. poikabändi jonka debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1995, bändi oli suosionsa huipulla tuon '90-luvun tokan puoliskon, 2000-luvun alussa pitivät pienen tauon kunnes palasi taas vuonna 2003 ja tällä hetkellä uusin albumi on vuodelta 2013.

Taidan olla niitä harvoja(?) poikia/miehiä jotka myöntää pitävänsä ylipäätään minkään poikabändin musiikista saati fanittaneensa sitä. Mulla nimittäin on ajatusmaailma että vaikka poikabändien biisit onkin valtaosaksi kirjoitettu tytöille, on hyvä muistaa että kirjoittajat nimenomaan ovat poikia/miehiä - eli yleisesti puhuen meidän sukupuoli voi samaistua niihin tai nauttia niistä omasta näkökulmastaan. Ja kuten esim. alussa lainattu biisi, jotkut on sukupuolineutraaleja. Ja oli nyt kenenkin syy Backstreet Boysistä tai muusta poikabändistä pitämiseen sitten mikä tahansa, niin mun mielestä se on täysin okei.

BSB oli/on kuitenkin ainoa poikabändi josta teininä pidin ja nykyään pidän, joku niiden musiikissa/tyylissä/kokoonpanossa vaan oli erityistä. Ovat se säännön vahvistava poikkeus koska jo teininä paljon niitä enemmän mua kiinnosti ja inspiroi sellaiset artistit kuin Bon Jovi, Bryan Adams ja Elton John eli ihan eri tyylin musiikki.

Jotkut BSB:n biisit oli ja on liian imeliä mun makuuni, mutta niillä on myös tosi monia hienoja biisejä, ja ehkä eniten mua kiehtoo niiden loistava kyky laulaa harmonisesti ja osalla niistä on todella miellyttävä lauluääni. Etenkin Brianilla.
Ja nykyään tietysti kokonaisuutta kultaa huomattavasti nostalgia nuoruudestani yleisesti, ja se miten paljon ikävöin '90-lukua - etenkin sen vuosikymmenen musiikkia. (Bon Jovinkin tuotannosta '90-luvun on ehdottomasti mun suosikkini.)

Just To Be Close To You - ei suosikkibiisejäni, lähellekään, mutta antaa hyvää kuvaa mainitsemastani harmoniasta jos jaksaa kuunnella ihan loppuun asti.

We've Got It Going On - pitkälti ainoa biisi debyyttialbumilta josta mainittavissa määrin pidän. Get Down on ehkä toinen, joskaan ei niinkään sanoitusten puolesta mutta soundin ja rytmin.

Se olikin nimenomaan vuosi 1997 kun faniuduin, vuosi kun niiden toka albumi ilmestyi. Vähän yli puolet sen levyn biiseistä on mielestäni hyviä, mutta tässä nyt pari eniten suosikkia:

Everybody (Backstreet's Back) - tämä on tuon ekan levyn We've Got It Going On:in 'jatko-osa' joten ei liene ihme että on yksi ehdottomia suosikkejani tokalta albumilta.

As Long As You Love Me - kiehtova perusidea ja sanoituskin onnistunut sen tiimoilta hyvin. Ja soundikin miellyttää.

Like A Child - Ihana biisi, mutta mua liikuttava etenkin sen jälkeen kun yhdistin tämän Peter Panin ja Wendyn suhteeseen (koska se sopii niille täydellisesti.)

Kolmas albumi, Millenium, on ykkössuosikkini niistä mitkä oon kuunnellut ajatuksella ja kokonaan. Sillä on ehkä yks tai kaksi biisiä joista en niin perusta mutta jotka eivät silti mielestäni ole huonojakaan.
Mutta ehdottomasti suosikeimpia on mm.

Show Me The Meaning of Being Lonely - josta laitoin lainauksen tämän merkinnän alkuun. AIna ollut ehdottomia suosikkejani BSB:n koko tuotannosta, ja etenkin nyt kun vähän aikaa sitten eräs läheiseni kuoli.

I Want It That Way - ehkä bändin historian suurimpia hittejä ja mielestäni ihan ansaitusti.

It's Gotta Be You - Yay! O//

Sitten ollaankin jo 2000-luvulla, mistä eteenpäin en enää ole kuunnellut yhtään levyä kokonaisuudessaan. (Vuonna 2000 löysin Bon Jovin joka vei kaiken musiikillisen kiinnostukseni pitkäksi aikaa ja lopulta en vaan enää palannut Backstreet Boysin pariin.) 2000-luvun parin ekan albumin jotkut biisit tunnen hyvin ja pidän kovasti. Uudempi tuotanto onkin sitten ihan tuntematonta. Voisi joskus kuunnella niiden uusimman (vuoden 2013) albumin ihan mielenkiinnosta onko niiden musiikkityyli muuttunut jotenkin ajan mukana.

Wanhat videopelit / tietokonepelit

Olin kyllä aktiivinen lapsi ja tykkäsin olla paljon ulkona, ja jopa luin paljon kirjoja, mutta silti jotenkin sain mahdutettua elämääni ihan himona tietokone- ja konsolipelejä.
Niin upeita ja kehittyneitä kuin ne ovatkin nykyään, jotenkin silti innostun paljon enemmän noista retroista kasari ja ysäri-ajan peleistä. Osa siitä lienee nostalgiaa, mutta toisaalta on niissä jokin oma taikansa muutenkin.

Lapsuuden suosikkejani oli mm. Wackey Wheels, Micro Machines, Prince of Persia, Doom, ja Duke Nukem. Ja Mortal Kombat! Pitäis vaan selvittää mikä osa se niistä oli... Secret of Monkey Island-pelin demo meillä myös oli...Ja joku formuila-peli joka oli ihan eka tietokonepeli jota pelasin, Compaq 286:lla joka oli meidän eka tietokone Commodore 64:sen jälkeen. Oli joku Grand Prix varmaan...Luulen että löysin sen takaisin koneelleni. Ainakin näyttää samalta. Commander Keen-pelejäkin jaksoin tahkota ihan urakalla ja ne on yhä aivan mahtavia.

kuvan lähde

Mutta ah, kultaisia muistoja! Wackey Wheels on kuolematon! Viihdyttää hyvin pelkkää peliä vastaankin kisatessa, mutta on helmi kaverin kanssa kaksin pelatessa. Kaikki ne ihanat, aseet ja kiusat...pommeja, öljylätäköitä, jääpala-ase, ja kaiken kruunasi se läskiä takamustaan ruutuun heilutteleva punainen piru jonka sai lätkäistyä kaverin puolelle keskelle ruutua häiritsemään näkyvyyttä ja se viipyi siinä hyvän aikaa. --->
Hitto siinä pelissä sai kyllä aikaan kuvainnollisesti verisiä kilpa-ajoja. :D

Ostin sen, Doomin, Duke Nukem-pelit ja Commander Keen-pelit Steamistä. Ja monet muut lapsuuteni pelit lataisin muualta suoraan koneelleni.

Mortal Komabat oli kans mahtava kaksinpelinä kaikkine demoneineen ja monstereineen, joskin mun isoveljellä meni hermot kun mä valitsin aina sen isoimman ja siisteimmän monsterin ja ylikäytin suosikkiliikettäni jossa se alkoi hyppiä tasajalkaa vastustajan päällä lytäten sen pannukakuksi maahan. XD

Micro Machines...Semmonen missä ajeltiin minikokoisilla autoilla pitkin erilaisia talon osia kuten esimerkiksi tiskipöydällä, ruokapöydällä tai vessanpöntön renkaalla. Sekin pääsi täyteen loistoonsa kaverin kanssa kilpaillessa, mutta oli tosi viihdyttävä myös yksin pelatessa.

Doom loisti edukseen ollen melkolailla ainoa ensimmäisessä persoonassa pelattava peli joka meillä oli ja grafiikoiltaan upea...En tykännyt ampua leijonia ja puumia ja susia (mutta oli pakko), mutta demonien posauttelu mikä jopa oli haastavaa, ja kaikki muu jännittävä sai mut palaamaan sen pariin uudestaan ja uudestaan.

Boulderdash, Commodore 64-peli.
kuvan lähde

Ihan ensimmäinen pelikone jonka muistan meillä olleen, oli Commodore 64. Siinä oli koukuttavia pelejä, (tietenkin silloin omana aikanaan kun paljon paremmasta ei ollut tietoakaan) mutta jopa nykyään tempaudun mukaan joihinkin niistä. Jopa yksinkertaisiimpiin kuten ihanat Boulderdash, Wizard if Wor, ja Pac-Man. :P

Super Mario World, Super Nintendo Entertainment System.
kuvan lähde

Kun saavutin kouluiän, siirryin myös Super Nintendo Entertainment Systemiin ja Sega Mega Driveen, joskaan en muista että meidän perheellä olisi kumpaakaan ollut koska ne oli uusinta uutta silloin ja varmaan sikakalliita, mutta käytin aina tilaisuuden pelata sillä muualla. Lastenosastolla sairaalassa ollessani, ja kavereiden luona.
Suosikkipelejäni Super Nintendolla oli Teinimutanttininjakilpikonnat (vaikken ollut fani enkä aktiivisesti seurannut tv-sarjaa), ja tietysti Nintendon maskotti Super Mario.
Jokin aikaa sitten näin jonkun pelaavan jotain uudehkoa Mario-peliä joka oli tietenkin modernia, kehittynyttä tyyliä, kaikki jättimäistä, kolmiulotteista ja Mariolla pääsi mihin suuntaan tahansa ja kaikkea...Näytti kömpelöltä ja tylsältä. Se pieni ja vikkelä pikselikasa sivusuunnassa kipittäen ja loikkien, kopauttelemassa päätään tiilipalkkeihin joista pomppii esiin sieniä ja ties mitä ja liukumassa nopsasti putkistoissa yms. viihdyttää mua enemmän. Tosin, epäilen edelleen nostalgialla olevan vahvasti käpälänsä kuvassa.

'80-luku vaihtui '90-lukuun ja marraskuussa 1990 Sega Mega Drive 16-bittinen valtasi Euroopan ja voitti Nintendon myynnin kirkkaasti. Meillä ei tosiaan ollut varaa ostaa mitään kalliita uutuuksia joten jouduin tyytymään jälleen kerran kaverin luona pelaamiseen ja tietokonepeleihin, mutta mikäs siinä. Pääasia että jossain pääsi pelaamaan kaverin kanssa.
Vuonna 1997 ostin sen kaveriltani mukaanlukien pieni vuori pelejä...koska kaverini tahtoi pari vuotta aiemmin ilmestyneen PlayStationin mutta mä rakastin yhä Segan pelejä.
Kolme tai neljä vuotta myöhemmin kuitenkin myin sen pois (liian havlvalla) ja ostin vasta ilmestyneen PlayStation 2:sen. Myöhemmin kaduin tuota siirtoani.

Pidän kyllä PS2:sta ja hankin muutaman kivan pelin, kuten Taru Sormusten Herrasta: Sormuksen Ritarit, Crazy Taxi, Jurassic Park: Warpath (PS1-peli), The Lion King: Simba's Mighty Adventure (PS1-peli), Van Helsing...No viimeksi mainittu on vituttava tapaus jota en montaakaan hetkeä jaksanut. TSH:n pelasin kerran melkein läpi, kunnes viimeisessä tasossa nazgul sieppasi Samwisen eikä mulla ollut hajuakaan mitä tehdä. Raivostuttava tilanne, etenkin kun moista ei edes tapahtunut kirjassa. Prkle. Muistaakseni kaiken päälle en vielä silloin omannut muistikorttia ja tuli gameover. Crazy Taxi on ihana peli kaverin kanssa kilpaillessa...Tuon TSH:n aloitin uudestaan joskus...pari vuotta sitten jouluna...inspis jotenkin lopahti kun jumituin Morian kaivoksille. Mutta kyllä mä vierlä joku päivä voitan sen. Tuo Pleikan Leijonakuningas-peli on aika huono, mutta omalla simppelillä tavallaan viihdyttävä, ja yllättävän haastava viimeisellä tasolla nähden siihen että sen suositusikärajaksi on lätkäisty 3-vuotiaasta ylöspäin (mikä näkyy kyllä etenkin ensimmäisestä tasosta.)
Mutta yleensäkään mikään PlayStation-peli tai tietokonepeli ei ole koukuttanut mua läheskään niin paljon kuin monet Sega Mega Driven pelit koukuttivat. Paitsi ehkä Wackey Wheels PC:llä. :P

Aika pian PS2-konsolini päätyi vain DVD-soittimeksi, kunnes oikean DVD-soittimen hankittuani se päätyi kaappiin ja latasin vanhoja Sega-pelejä koneelleni vaikka se olikin ärsyttävän tökkivää, paska kuvanlaatu jne.
Jokin aikaa sitten tarpeeksi säästettyäni ostin Sega Mega Drive 16-bittisen takaisin ja aloin keräämään suosikkipelejäni takaisin, ja kunhan saan ne kasaan niin käyn läpi sen kaikki pelit ja poimin kokoelmiini mielenkiintoisimmat.

Leijonakuningas, Sega Mega Drive
kuvan lähde

Enkä enää koskaan myy Segaani pois. Vaalin sitä ja sen pelejä kuin silmäterääni. En aio myydä PlayStation 2:kaan pois vaikken sitä mihinkään nykyään käytäkään.

Segan kuvanlaatu on tietty aika ahterista kun sitä yrittää pelata HD-televisiolla, mutta kyllä tuon nyt sietää ja hyvin pelata pystyy...En kyllä saanut toimimaan alkuperäisellä RF-piuhalla vaan piti ostaa erikseen erikoispiuha mutta ilmeisesti se kannatti joka tapauksessa koska RF-kaapelilla pelaaminen olisi kuulema täysin sietämätöntä ellei jopa mahdotonta HD-televisiossa.

Ihmettelen...Vaikka tiedän että pelikonsolit olivat suhteellisen uusi juttu '80-luvun lopulla ja '90-luvun alussa vaikka jonkinlaisia olikin jo '70-luvulla...Miten helvetissä monille pelien kehittäjille ei tullut mieleen että ihminen haluaisi tallettaa pelinsä kohtdan jotta voi jatkaa siitä myöhemmin? Lukuisien tasojen pelit pitäisi muka pelata yhdellä istumalla läpi jos haluaa ne voittaa?!
Olet juuri istunut tv:n ääressä tuntitolkulla, hiellä ja tuskalla ja peukalot krampaten raivannut tiesi pelin viimeiselle tasolle viimeisille hetkille, olet yhden hengen varassa ja juuri voittamassa viimeisen pomon...kaikki lihakset jännittyneinä jokaisella napin painalluksella, kanavoinut kaiken keskittymisesi hetkeen...ja sitten puhelin soi tai jokin räsähtää asunnossa tai muu säikäyttävä tekijä, hahmo lipeää rotkoon tai saa kuolettavan iskun ja GAME OVER NÄÄ-NÄ-NÄ-NÄÄNÄÄ! ALOITA IHAN ALUSTA! Tai sähkökatkos iskee ja sen päälle kestääkin vain sekunnin. FUUUCK #!@¤x#!!!! x(
Onneksi sentään esimerkiksi Sonic 1:n ja Leijonakuningas ovat tosi viihdyttäviä pelejä niin ei ole ihan niin hirvee katastrofi jos noin käy. Altered Beast myös, joskin se taitaa sen lisäksi olla myös aika lyhyt peli.
Mutta siis...kun...ei pelikonsolit niin uusi juttu ollut enää siinä vuosikymmenen vaihteessa etteikö tasontallennus-ominaisuutta olisi voitu tajuta, jos nyt vaikka maalaisjärki ei sitä jostain syystä valottaisikaan. Pistää miettimään että onkohan yksikään niistä pelien kehittäjistä tai niiden perheenjäsenistä koskaan itse pelannut pelikonasolipelejä...

Tosin, Sega Mega Drive on toki kaikin puolin muutoin aivan mahtava laite ja tosiaan mulle kaikkien aikojen suosikein pelikonsoli ikinä. Siis itsessäänkin, mutta on nostettava hattua sen pelien kehittäjille etenkin siitä etteivät ne, tuota tasontallennus-ominaisuuden puuttumista lukuunottamatta, olleet sellaisia sadistisia paskiaisia kuin jotkut Nintendolle pelejä kehittävät tyypit...

Jos olette yhtään katsoneet Angry Video Game Nerdin jaksoja, tiedätte millaisia uskomattomia kidutuspelejä sille on kehitetty '80 ja '90-luvulla. Siis oikeesti niin hirveitä että mä epäilen sen olleen tahallista koska ei kai kukaan voi oikeasti olla niin tyhmä että kehittäisi niin surkeasti toimivia pelejä? Kyse ei siis ole tekniikan alkeellisuudesta vaan suunnitteluun ja ohjelmointiin panostamisesta.
Parhaiten jäi mieleen yksi Nintendo-peli, Ghosts'n Goblins, jota AVGN esitteli vaikeimpana videopelinä ikinä. Se ei ole vain lähes mahdoton päästä läpi, mutta se pakottaa pelaamaan kaikki tasot kahdesti ennen kuin sen oikeasti on päässyt läpi. Siinä on taatusti pelinkehittäjät nauraneet pirullisesti kokouksissaan olutpulloja kilistellen...:D

Joskus haluisin vielä hankkia takaisin Commodore 64:n ja Super Nintendon. Mutta jo nyt tv-tasollani on ahdasta. Juuri ja juuri sain mahtuun siihen videonauhurin, dvd-soittimen, blu-ray-soittimen, digiboksin, Segan ja PS2:n. Mihin mä muka tunkisin vielä kaksi pelikonetta? Ja voi kyynel tuota johtojen ja piuhojen määrää. Pitää varmaan ostaa toinenkin tv-taso siihen viereen.
Ah, niitä auvoisia aikoja kun ei ollut olemassa muuta kuin tv, VHS-nauhuri ja pelikonsoleita...:D

kuvan lähde

Taidan tehdä vielä erillisen merkinnän leluista yms. joita myös olen alkanut keräilemään (takaisin)...