BON JOVI

Bon Jovi. 1980-luku.

Bon Jovi on yksi elämäni suurimpia musiikillisia rakkauksia, Elton Johnin ja Declan Galbraithin ohella. Ensikosketukseni tähän amerikkalaiseen, vuonna 1984 perustettuun ja valtavaan maailmanmenstykseen '80-luvulla kohonneseen rock-bändiin oli '90-luvun alussa. Kun ala-asteen ensimmäisillä luokilla lueskelin isosiskoni vanhoja ja uusia Suosikki-lehden numeroita joissa oli tietysti paljon juttua Bon Jovista joka välissä. Kirjaimellisesti on muistissa yksi hetki kun istuin siskoni huoneessa, selailin niitä ja huomioin miten kyseinen bändi on esillä melkein joka numerossa. Taisin jopa lukea joitakin uusimpia haastatteluja.
Tämä bändi kun oli erityisen suuressa suosiossa juuri '80-luvulla ja '90-luvun alkupuoliskolla. Valtava suosio ja vahva menestys heillä on yhä vuonna 2015, mutta suurimmat hittinsä ja kultaisin aikansa ovat '80-'90-luvuilta.
Tietenkin olin kuullut Bon Jovin musiikkia radiosta jo silloin pienenä, mutta kun silloin (ainakin meidän koulussa) englannin opiskelu alkoi vasta kolmannelta luokalta niin en osannut englanninkielisiin biiseihin kiinnittää liiemmin huomiota. Kuten Elton Johnia koskevassa merkinnässäni totesin, hän oli ensimmäinen englanninkielinen musiikki-idolini, muutamaa vuotta myöhemmin ja riitti aluksi kunnes teini-iässä jaoin enemmän huomiota myös muille ulkomaisille muusikoille.

Bon Jovin fanikunta muodostuu kaiken ikäisistä, aina pikkulapsesta keski-ikäisiin ja olen varma että jos äidinkieleni olisi englanti, olisin minäkin faniutunut jo lapsena.
Mutta teini-ikäisenä, pimeänä marraskuisena iltana vuonna 2000, laitoin videoauhuriin kasetin jossa oli siskoni nauhoittaman vanha musiikkiohjelma. Siinä sattui olemaan monia Bon Jovin musiikkivideoita. Ensin Bad Medicine ja Lay Your Hands On Me, eli pari superhittiä '80-luvulta. Vaikke ensiksimainittu on mielestäni aivan mahtava biisi ja yksi suosikkejani, niin silloin minuun kolahti syvästi ja vahvasti Bed of Roses ja sen video, vuodelta 1992 - se, teki minusta fanin.
Muutamassa kuukaudessa keräsin divareista ja osittain kaupoista kaikki siihen mennessä julkaistut studioalbumit sekä soololevyt, ja ylipäätään Bon Jovi valtasi elämäni. Koska samoihin aikoihin fyysisten sairauksien ja masennuksen myötä elämäni vaikutui hurjasti, Bon Jovin musiikista ja sitä kautta bändistä itsestään muodostui mulle äärettömän tärkeä asia. Pointtina on, että Bon Jovi suuresti osaltaan auttoi mua pysymään pinnalla ja kulkemaan läpi yhdet elämäni vaikeimmista vuosista. Tämän vuoksi heillä on erityispaikka sydämessäni, nostalgisten elementtien lisäksi.

Jon Bon Jovi. Lontoo, 1995

Isoveljeni jonka kanssa olin hyvin läheinen, muodostui myös suureksi Bon Jovi-faniksi mikä myös osaltaan syvensi rakkauttani bändiin sillä että sain jakaa sen itselleni hyvin läheisen ja rakkaan ihmisen kanssa.
Ikävä kyllä, emme vuosien aikana tajunneet pitää mielessä, että jokainen tilaisuus voi olla viimeinen. Hän kuoli ennen kuin ehdimme käydä yhdessä Bon Jovin keikalla, ja näin ollen yhteinen unelmamme ja ylipäätään hänen unelmansa käydä Jovien keikalla jäi täyttymättä.
Päätin ihan jo muutenkin tunnearvo-syistä pitää veljeni muutamat Bon Jovin albumit itselläni, vaikka mulla tietenkin on ne ominakin. Pidän veljenikiin kappaleista hyvää huolta, ja päätin että jos ikinä elämäni aikana saan tilaisuuden pyytää nimikirjoitukset Bon Jovin jäseniltä albumin kansilehteen, pyydän ne myös veljelleni tämän omistaneen kopion kansilehteen. Tarkemmin These Days-albumin, jolla on hänen suosikein biisi. Ja nimenomaisesti kertoen, että se olisi veljeni muistolle, veljeni joka oli suuri fani muttei koskaan saanut tilaisuutta tulla keikalle.

Jää nähtäväksi saanko koskaan tilaisuutta tuohon, vaikka itse eläisin miten pitkään. Sillä Bon Jovin tulevaisuus kiertue-elämän puolesta on epävarma. Viime vuosi merkitsi 30. vuoden uraetapin Bon Joville, heidän oma kiinnostus ja inspiraatio musiikin tekoon ja keikkailuun ei ole muuttunut, ja fanisuosio on edelleen täysissä voimissaan ja valtava eli Bon Jovin keikat ovat usein yhä nopeasti loppuunmyytyjä, mutta...
Jon on todennut että vei bändin viimeisimmälle kieruteelle liian nopeasti ja se on verottanut heistä jokaista, joten seuraavaa maailmaniertuettä joudutaan ehkä odottamaan vähän pidempään. The Rolling Stones-bändi on Jonin inspiraatio, mutta hän ei välttämättä näe itseään live-kiertueilla vielä kahdenkymmenenkin vuoden päästä sillä vaikka hän pitääkin hurjan hyvää huolta itsestään hän ei usko että luunsa kestäisivät rokkaamista vielä 70-vuotiaanakin. Lisäksi, Jon on aina ollut perheläheinen ja rakastava aviomies ja isä, ja hän on kertonut perheensä vasta nyt ensimmäistä kertaa myöntäneen että hänen lähes jatkuva matkustelunsa on vaikuttaneet perheeseen merkittävästi.
Tuossa tilanteessa luonnollisesti kuka tahansa perheläheinen ihminen harkitsisi vakavasti miten bändinsä tulevaisuus jatkuu ja kuinka pitkään voi jatkua. Jonilla on vaimo (vuodesta '89 asti), ja neljä lasta; tytär Stephanie Rose (22v), ja pojat Jesse James Louis (20v), Jacob Hurley (13v) ja Romeo Jon (11v).

Myös kokoonpanon muutos tapahtui viime vuonna, alkuperäinen kitaristi Richie Sambora lopetti bändin. Minkäänlaisesta välirikosta ei ole kyse, vaan henkilökohtaisista syistä ja Richie pitää mahdollisena että joskus palaisi bändiin.

Jon Bon Jovi. Madison Square Garden, New York, 2008

Jovit ovat tähän mennessä julkaisseet 13 studioalbumia joista yksi on kokonaan live-albumi, ja näiden lisäksi pari kokoelma-albumia, yhden valtavan kokoelma-paketin ja yhden live-videoalbumin. Omistan noista kaikki paitsi viimeksi mainitun videoalbumin sillä se on julkaistu vain iTunesissa enkä ole vielä tutustunut kyseiseen palveluun enkä taida yhden videoalbumin takia viitsiäkään. Lisäksi vuosien varrella on kokoelmaani kertynyt muutama harvinaisuuskin, kuten The Power Station Yeaars - Jon Bon Jovin aivan ensimmäinen studioalbumi ajalta ennen Bon Jovin muodostumista, sekä Bon Jovin These Days-albumin rajoitetusti julkaistu kahden levyn erikoisversio, sekä vieläkin harvinaisempi japanilainen erikoisjulkaisu kyseisestä albumista. Ja tietysti monia keikka-taltiointeja VHS:nä tai DVD:nä & musiikkivideo-kokoelma/albumiliittoisia VHS-julkaisuja. Tähtäimessäni on myös ostaa viime vuonna 30-vuotis uravuosipäivän kunniaksi julkaistu '80-luvun New Jersey-albumin Deluxe-julkaisu jossa on kaksi levyä ja ennenjulkaisemattomia biisejä.
Juuri nyt he levyttävät seuraavaa studioalbumiaan.

Henkilökohtaisesti, suosikki-aikakauteni Bon Jovin musiikissa on 1990-luvun tuotanto; albumit Keep the Faith (1992), Cross Road (1994, kokoelma-albumi mutta sis. kaksi uutta biisiä), These Days (1995) sekä sooloalbumit Blaze of Glory (1990, Jon Bon Jovi), Stranger In This Town (1991, Richie Sambora), ja Destination Anywhere (1997, Jon Bon Jovi).
Veljeni oli samoilla linjoilla, piti erityisesti '90-luvun tuotannosta. Ja oikeatsaan mua enemmän myös uudemmasta tuotannosta. Veljeni suosikkibiisi oli Hearts Breaking Even, These Days-albumilta.

'80-luvunkin puolelta pidän monista ja 2000- sekä 2010-luvun tutoksissakin on lukuisia upeita biisejä, mutta mikään niistä ei yllä '90-luvun tuotannon tasolle mun mieltymyksissä ja sydämessäni. Tai no...ehkä tän hetken uusin bändialbumi What About Now? (2013), koska se on selkeästi lähellä ysäri-luvun tyyliä.
En tiedä...Ehkä siksi että '90-luku on suosikkivuosikymmeneni ylipäätään 1900-luvulta ja lapsuus&teini-vuosieni vuoksi erityisen nostalginen ja kun luonnollisesti bändin musiikki(tyyli) heijastaa aikakautta jolla se tehdään. Suoraan sanoen mielestäni todellinen musiikki alkoi kuolla 2000-luvulla ja sitä pitävät jossain määrin elossa vain nämä artistit ja bändit jotka aloittivat kunnon musiikin aikoina ja ovat pysyneet tyylissään faneilleen uskollisina vaikka luonnollisesti seuraavatkin aikaansa jossain määrin, tai vaihtoehtoisesti uudet artistit jotka ottavat paljon vaikutteita entisaikojen bändeistä ja artisteista ja musiikkityyleistä, kuten Declan Galbraith nyt aikuisiän urallaan.

Jon Bon Jovi. Philadelphia, Pensylvania, 2013.

Olen monesti harkinnut liittyä Backstage with Jon Bon Jovi-faniklubiin, mutta kun sillä on niin tolkuttoman korkea jäsenmaksu per vuosi etten ole kertakaikkiaan raaskinut. Niin valtava fani kuin olenkin, se ei muuta sitä että minimituloilla ei sellaisia summia vuosittain heitetä asiaan josta ei ihan kauheesti käyttömahdollisia etuja saa kun asuu täällä syrjäisessä pohjolassa vaan korkeintaan saisi etuja jotka vaativat etuisuudestaan huolimattakin vain lisää isoja rahasummia (esim. mahdollisuus saada keikkalippuja ennen julkista myyntiä jne.)

On muutama superhitti jonka he sisällyttävät jokäikisen keikan settiin, ja sitten taas joitakin biisejä joita kuulee todella harvoin. Yksi harvinaisista on tuo omia suurimpia suosikkejani, Bed of Roses jonka myötä faniuduin, mutta olin onnekas sillä että he esittivät sen kesällä 2011, kun ensimmäisen kerran pääsin keikalle, Helsingin Olympiastadionilla!
Tampereen keikalla toukokuussa 2013 sain kuulla sellaiset harvinaisuudet kuin Runaway, These Days ja Always.

BED OF ROSES
(virallinen musiikkivideo, vuosi 1992)

 LIVIN' ON A PRAYER
17.6.2011, Helsinki
(ensimmäinen keikka jolla olin)

Tämä oli tuon keikan encore-osuudessa ja aivan viimeinen biisi. Mukanani ollut kaveri sanoi myöhemmin että meidän vieressä oli joku nainen joka ulvoi koko ajan jotain Jonille tän biisin aikana (vaikka oltiin aivan liian kaukana lavasta jotta Jon olisi millään voinut kuulla muutenkaan saati biisiä esittäessä kymmenien tuhansien fanien keskellä...), mutta mä en kuullut sitä lainkaan. Tunnelma oli niin taivaissa etten enää edes huomannut kaatosadetta ja kylmää tuulta. :)

Tuo ilta oli täydellisen aurinkoinen ja lämmin, mutta muuttui sateiseksi ja tuuliseksi just niihin aikoihin kun Bon Jovi astui lavalle. Bed of Roses oli setin 14. biisi eli oli satanut jo hyvän aikaa ja Jon reväytti polvensa sen biisin aikana, sateesta liukkaalla lavalla. Niin pahasti että joutui myöhemmin leikkaukseen, mutta toipui hyvin.

Kurjasta ilmasta ja tästä äärimmäisen kivuliaasta vammasta huolimatta keikka jatkui tunnelma katossa loppuun asti, ja sitä oli jäljellä vielä melkein puolet. Kesti yhteensä n. 3 tuntia, 20 biisin setti + 4 lisäbiisiä vielä ennen varsinaista loppua. Hurjasti rakkautta ja kunniaa Jonille ja kumppanelille ja ylipäätään kaikille faneilleen uskollisille ammatti-muusikoille jotka eivät anna pienen myrskyn tai edes vakavan vamman latistaa konserttia saatika lopettaa sitä, vaikka etenkin viimeksimainituissa tapauksissa fanit varmasti ymmärtäisivät hyvin.  ♥

Joitakin muita suosikkejani Bon Jovin tuotannosta:
(ei arvojärjestyksessä)

1980-luku:

• Runaway (1984)
• Livin' On A Prayer (1986)
• Bad Medicine (1988)
• Born To Be My Baby (1988)
• Blood On Blood (1988)

1992-2013:

• Keep the Faith (1992)
• Save A Prayer (1992)
• Dry County (1992)
• If I Was Your Mother (1992)
• Always (1994)
• Koko These Days-albumi (1995)
  Esim. These Days, Something For The Pain, This Ain't A Love Song, If That's What It Takes ja Hey God.
• It's My Life (2000)
• Just Older (2000)
• One Wild Night (2000)
• Bounce (2002)
• Have A Nice Day (2005)
• Complicated (2005)
• Story of My Life (2005)
• Koko What About Now?-albumi (2013)
  esim. Because We Can, ja Pictures of You.

Soololevyiltä:

• Blaze of Glory (1990)
• Santa Fe (1990)
• Ballad of Youth (1991)
• One Light Burning (1991)
• The Answer (1991)
• Janie, Don't You Take Your Love To Town (1997)
• It's Just Me (1997)

Declan Galbraith - vol. 2

Englantilainen laulaja Declan Galbraith - Bon Jovin rinnalla Elämäni Rakkaus musiikissa, (esittelymerkintä jonka kirjoitin vuonna 2011) - on etenemässä hyvää vauhtia comebackinsä tiimoilta. (Josta kirjoitin hehkutusmerkinnän  vuonna 2012.)

Tänään, 28. kesäkuuta, hän esiintyy ensimmäisen kerran sähkökitaran ja bändin kera omassa konsertissaan, Berlinissä. Sen on tarkoitus on aloittaa kiertue Euroopassa. On hän konsertteja oman musiikkinsa tiimoilta ennenkin pitänyt isoilla lavoilla, mm. Kiinassa, mutta ei aivan tässä mittakaavassa. Hän on myös tuottamassa EP-levyä (levy joka on pidempi kuin single mutta ei aivan täyden albumin mittainen) lähiaikoina julkaistavaksi. Eilen yksi Saksan suurimmista sanomalehdistä, Die Welt, julkaisi uusimman haastattelun. Suomennan sen tähän, ja vielä perään yhden monista haastatteluista ajalta ennen kuin hänen uransa oli varsinaisesti alkanut - ajalta kun hän oli juuri solminut ensimmäisen suuren levytyssopimuksen 9-vuotiaana. Koska se artikkeli on tolkuttoman hauska, suloinen ja antaa hienosti kuvan millainen lapsitähti hän oli. Siis kokonaisemman kuvan persoonastaan kuin pelkät tv-haastattelut.

~ Declan Galbraith, 22v, 27. kesäkuuta 2014
Haastattelija/kirjoittaja: Daliah Hoffmann
Suomennos: Nibs
--> alkuperäinen artikkeli

Lapsitähti yrittää paluuta

Declan Galbraith oli pikkupoika Elton Johnin kanssa lavalla, lauloi kuningattarelle ja sai kultalevyn. 16-vuotiaana hän päätti uransa - ja nyt haluaa aloittaa aivan alusta.

Declan Galbraith oli se pieni poika joka lauloi coverin Kelly Familyn ”An Angel”:istä ja julkaisi ensimmäisen albuminsa 10-vuotiaana. Hän esiintyi Elton Johnin kanssa lavalla, lauloi kuningattaren Riemujuhlassa ja myi yli 200,000 albumia maailmanlaajuisesti, toinen albuminsa "Thank You" ylsi kultalevyn tasolle. Erityisesti Aasiassa ihmiset rakastivat tuota suloista brittiä. Vaikka tämä lapsitähden ura oli hänelle luonnollinen polku, 2010, 19-vuotiaana, Galbraith ei enää halunnut palata covereiden ja massamarkkinointi-biisien pariin. Hän muutti Berliniin, missä hän aloittaa uudestaan hyvin pienestä – ison bändin ja omien laulujen kera.

Die Welt:

Miksi muutitte Lontoosta Berliniin?

DECLAN: Suuri osa menneisyyttäni ja uraani on tapahtunut täällä Saksassa. Moni ystäväni asuu täällä, ja kaksi ja puoli vuotta sitten päätin: On aika vaihtaa maisemaa, on seikkailun aika. Joten olen Berlinissä, myös aloittaakseni aivan alusta.
Berlin on myös kaupunki jossa on monia tilaisuuksia muusikolle ...
Toivon niin. Berlin on värisevä ja eloisa paikka. Lontoossa, itsenäinen musiikkielämä ei ole niin voimakasta kuin täällä. Berliinissä, tuntuu kuin joka kolmas minuutti käynnistyisi jotain uutta, täällä on niin monia mielenkiintoisia asioita koettavana. Tämä on kaunis ja jännittävä kaupunki, mitä en huomannut paljonkaan lapsena, koska istuin vain autossa.

Aiemmin lauloit klassikoita, nykyään kirjoitat omat kappaleesi. Milloin päädyit tähän päätökseen?

DECLAN: Tämä oli luonnollinen polku. Silloin, 9-vuotiaana, en ollut liiemmin kirjoitellut ja jopa 16-vuotiaana mitä kirjoitin ei ollut kovin hyvää. Siihen aikaan olin myös aloittanut kitaransoiton. Vähän ajan kuluttua, päätin ensin lopettaa musiikkiurani, itseni vuoksi. En enää pitänyt tyylilajistani, en ollut tehnyt mitään enkä löytänyt mitään uutta. Kontaktini ja työsuhteeni olivat huonoja. Oli pakko lopettaa. Menin takaisin kouluun, ja olen pitänyt itseni tiiviisti kiireisenä kirjoittamalla. Joka päivä lauloin, soitin kitaraa ja kirjoitin lauluja.

Mikä inspiroi sinua?

DECLAN: Yhtenä asiana, kelttiläinen taustani ja perheeni. Isoisäni tapasi aina soittaa minulle irlantilaista folk-musiikkia, mikä kulkee mukanani nykyään. Vaikka laulu kuulostaisikin enemmän rockilta, käytän mieluummin selloa ja viulua kuin sähkökitaraa. Isäni toi minut lähemmäs bändejä kuten Led Zeppelin, Pink Floyd ja Deep Purple. Ja sitten on omat musiikilliset löytöni: Cat Stevens, Leonard Cohen, tuo runoollinen kirjoittaja. Kaikki tuo yhdistyy uudessa tyylissäni, musiikissani. Laulujeni sisällössä yritän kirjoittaa en vain rakkaudesta ja ihmissuhteista, vaikkakin liitän niitäkin aiheita mukaan jo. On myös vahvoja tunteita jotka me kaikki tunnemme. Mutta kirjoitan paljon myös kaikesta mitä ympärlläni tapahtuu, mitä maailmassa tapahtuu: sota, nälänhätä, kärsimys. On kuin terapiaa kirjoittaa näistä asioista.

Miksi et ole kärsinyt tyypillistä lapsitähden syndroomasta - kolareita, huumeita, epäonnistumisia?

DECLAN: Urani on ottanut muutamia vuosia eikä tapahtunut yhdessä yössä. Vanhempani ovat aina pitäneet minusta hyvää huolta, silloin ja nyt. Minulla ei koskaan ollut henkivartijaa, vaikka levy-yhtiöni tarjosi sellaista. Isäni ja managerini ovat aina ympärilläni.

Mikä oli kaikkein ikimuistoisin hetki nuoremmilta vuosiltasi?

DECLAN: Kun sain kultalevyni Saksassa ja Itävallassa, se oli hyvin intensiivistä aikaa. Muista kun silloin sain sähköpostin levy-yhtiöltäni, kun minä ja perheeni istuimme lentokentällä Lontoossa. He onnittelivat minua ja kertoivat että ”Thank You”-albumini on toisella sijalla listalla, aivan Nelly Furtadon takana.

Mikä sen jälkeen on muuttunut eniten?

DECLAN: Nykyään, olen kiinni joka prosessissa ja voin päättää itse, mitä haluan. Olen päivittäin yhteydessä bändiini. Me jammailemme, harjoittelemme ja teemme musiikkiamme. Bändini jäsenet ovat ystäviäni eivätkä vain kollegoitani.

Millaista pikkupojalle oli olla kuuluisa?

DECLAN: Kun ajattelen taaksepäin, se ei missään vaiheessa ollut niin hauskaa kuin voisi olettaa. Kaikki ympärilläni ovat hyväksyneet minut sellaisena. Yhtenä päivänä seisoin lavalla ja lauloin, ja seuraavana seisoin jalkapallokentällä ystävien kanssa. Minua ei kiusattu, ja vanhempani pitivät huolta että kaikki säilyi mahdollisimman normaalina.

Milloin olet päättänyt tehdä paluun?

DECLAN: Oikeastaan, minut tuotiin takaisin, vaikka se kuulostaakin kliseiseltä. En ole koskaan lakannut tekemästä musiikkia, en vain julkisesti viime vuosina. Olen joka päivä soittanut kitaraa, laulanut ja kirjoittanut. Tehdä omaa musiikkiani, sen tekeminen tällä kertaa todella, todella, on ajanut minua eteenpäin. Minulla on tämä menneisyys, mutta se näyttää hyvin oudolta. Joskus kun näen vanhoja esiintymisiä ja videoita, en tunnista itseäni. Oli kerran myös hetki jolloin tunsin oloni hyvin pettyneeksi, koska se kaikki ei ollut omia päätöksiäni. Se tuntuu kuin eri elämältä. Tänään se on erilaista, on täysin uusi alku, ja tuntuu melko erilaiselta.

Fanisi ovat kasvaneet kanssasi eivätkä ole kuulleet sinusta pitkään aikaan. Millaista palautetta olet saanut heiltä?

DECLAN: Kun lopetin, minulla oli yhä paljon menestystä. Monille se oli hyvin yhtäkkinen loppu. Olen nyt tehnyt monia pieniä keikkoja Berliinin kahviloissa ja baareissa, niinsanotusti, olen uusi esiteltäväksi. Vain sellistini ja minä. Palaute oli upeaa, kahvilat olivat aina tupaten täynnä. Huomenna, olen hyvin innoissani, esiinnyn Private Clubilla ison bändin kanssa, mikä on hyvin mielenkiintoista.

Declan Galbraith ja bändi, Private Club, Berlin, Lauantaina 19.30.

* * * * * 

~ Declan Galbraith, 9v, joulukuu 2001
Kirjoittaja: Helena de Bertodano
Suomennos: Nibs
---> alkuperäinen artikkeli (julkaistu huhtikuussa 2002)

Hän on naperoiden huippu

DECLAN GALBRAITH, 9-vuotias, makaa lattialla, vaivalloisesti harjoitellen allekirjoitustaan nimikirjoituksia varten. Häneltä kestää hyvän minuutin kirjoittaa nimensä kiemuraisella käsialalla. Hän huokaisee. "Se on vieläkin kauhea, iskä." Hänen isänsä Alec, sähkömies, katsoo kun poika yrittää uudestaan. "Se on hieman hidasta. Sinun täytyy kiirehtiä sitä. Ehkä sinun pitäisi vain kirjoittaa 'Dec'," hän ehdottaa.

Kaikki tämä saattaa vaikuttaa hieman aikaiselta, sillä Declanilla on ensimmäisen albumin äänitys vasta edessä. Mutta sitten taas, ei jokaisella 9-vuotiaalla pojalla ole levy-yhtiötä joka on sijoittanut häneen miljoona puntaa. Viime viikolla, EMI ilmoitti solmineensa Declanin kanssa sopimuksen kolmesta albumista, seuraavan kolmen vuoden aikana, voitettuaan kilpailun muutaman muun levy-yhtiön kanssa. Kuumeinen kiinnostus alkoi viime joulun aikaan, kun Declan oli äänittänyt laulun poikabändi Westlifen kanssa. Hänen ensimmäinen albuminsa on tähdätty julkaistavaksi muutaman kuukauden kuluttua.

"En minä oikeastaan saa sitä miljoonaa puntaa," Declan selittää. "Se on mitä he ovat valmistautuneet sijoittamaan minuun. Mutta ei se minua haittaa. Minä vain nautin laulamisesta."

Hän on itseään selkeästi ilmaiseva poika, mutta Declania kiinnostaa enemmän esitellä minulle lelujaan kuin vastata tylsiin kysymyksiin. "Katso autoani. Se on kauko-ohjattava. Se on hyvä, koska sillä saa kuskattua karkkeja, myös." Hän yrittää kovasti istua aloillaan, mutta välilä ei pysty vastustamaan halua lähteä pois – vaikkakin hän kohteliaasti pyytää ensin. "Voinko pelata pikaisesti jalkapalloa?" hän sanoo, sitten hän ryntää puutarhaan perheensä semi-irrallisesta talosta Hoon kylässä, lähellä Rochesteria, Kentissä, missä hän asuu äitinsä ja isänsä, Siobhanin ja Alecin, ja 6-vuotiaan siskonsa Bernadetten kanssa.

Declan on hassu pikku poika, omituinen sulautuma pikkuaikuista ja lasta, tultuaan työnnettyä show-bisnekseen kauan ennen aikaansa. Kuten hän laittaa sen, "Minulla on paljon velvollisuuksia, todella, koska minun täytyy käyttäytyä aikuismaisesti eikä kuin pikku lapsi, kun olen telkussa."

Kysyn, tuntuuko hänestä että hän menettää jotain lapsuudestaan. "No," hän sanoo, ajatellen ankarasti, "Leikin yhä cowboyta ja intiaaneja kun serkkuni tulee kylään."

Välillä on hetkiä kun hän on henkeäsalpaavan kultainen - esimerkiksi, kun hän puhuu "managerini" tai "stailistini". Ja seuraavassa hetkessä hän on kuin pieni lapsi. Yhdessä vaiheessa hän otti jougurttia jääkaapista, sitten kääntyy minua kohti ja kysyy: "Voinko syödä tämän?" Myöhemmin hän näyttää minulle pehmolelua vuoteellaan. "Rakastan tätä koiraa koska se päästää ääniä. Se sanoo 'Woof woof' kun sen tassua puristaa."

Declan on hyvännäköinen poika, voimakkaiden silmien ja isojen korvien kera. Hänen lauluäänensä on mykistävän voimakas, mutta hän puhuu suhteellisen pehmeästi. Hän kertoo minulle valtavan yksityiskohtaisesti miten hän laittaa piikkejä hiustyyliinsä. "Vaha on parasta, mutta jos meillä ei ole yhtään vahaa, sitten minun on vain käytättävä geeliä, mutta geeli latistuu kun kumautat sitä muutaman kerran. Sitten täytyy vetää käsi hiusten läpi ja se on taas muodossaan."

Hänen huoneensa on koristeltu julisteilla Westlifesta ja Robbie Williamsista. Tosiaan, häntä on mainostettu mini-Robbiena. "Haluaisin olla Robbie Williams. Ja iskäni taatusti haluaisi hänen rahansa."

Itseasiassa, hänen vanhempansa ovat mukava, jalata maan kamaralla pitävä pariskunta joka selvästi haluaa poikansa olevan onnellinen. "Ylivoimaisesti paras asia hänelle," sanoo hänen isänsä, "olisi ura laulajana, koska hän rakastaa sitä. Mutta myös tärkeää on se että hän saattaisi tulla taloudellisesti vakaaksi jo nuorella iällä, minkä täytyy olla jokaisen unelma – ei joutua ottamaan asuntolainaa varjostamaan."

Kiitos EMI:n anataman ennakon, Alec on voinut lopettaa työnsä vuodeksi. "Koska," Declan selittää, "se ei ole kovin reilua siskolleni jos iskä käy töissä ja äiti vie minua levytysstudioille."

Nuorukainen ei ole koskaan ajatellut ryhtyä sähkömieheksi itse. "Se ei vain ole kovin mielenkiintoinen työ. Ei pahalla, iskä."

"Ei se mitään, poika."

"Haluaisin omistaa radioaseman ja levytysstudion," Declan sanoo. "Se olisi hyvä."

"Suuria ideoita," kommentoi hänen isänsä.

Hänen vanhempansa sanovat että Declan on aivan samanlainen kuin muutkin 9-vuotiaat. "Meidän täytyy komentaa ja kurittaa häntä," sanoo Alec. "Hän tekee mitä pojat normaalisti: pallo on jatkuvasti naapurin tontilla, ja hän lähtee ulos ja hänen äitinsä huutaa hänelle koska hänen parhaat vaatteensa ovat täysin kurassa."

Declanin vanhemmat pyrkivät pitämään jonkinnäköisen normaalin elämän yhtäkkisen pyörityksen keskellä. "Tiesimme että yksityisyyteemme tunkeuduttaisiin paljon," sanoo Alec, "mutta päätimme että se on sen arvoista, jotta hän saa tavoitella sitä mitä haluaa saavuttaa."

"Heille täytyy antaa jokainen tilaisuus, eikös?" Siobhan kannattaa. "Hänellä vaikuttaa olevan lahja, joten meidän täytyy todella auttaa ja rohkaista häntä – ja jos hän menestyy se on hienoa, ja jos ei menesty niin hän on saanut upean kokemuksen."

Päivänä jonka vietin Declanin kanssa, kolme eri televisio- ja radioväkeä saapuu haastattelemaan häntä. Silloin tällöin hän muuttuu hieman hermostuneeksi ja etsii lisävarmistusta isästään: "Se oli tosi huono haastattelu, eikö ollutkin?" hän sanoo huolestuneena, juteltuaan BBC:n kuuden uutisten kanssa. "Se oli okei, poika," Alec vakuuttaa hänelle. "Yritit keksiä monimutkaisia vastauksia. Sano ihan vain mitä mielessäsi on."
Minulle puhuessan, hän silloin tällöin kääntyy isänsä puoleen ja kuiskaa: "Sujuuko minulla hyvin?"

Kuitenkin, hänen itseluottamuksensa tulee esiin, kun hän laulaa. Hänen suosikkilaulunsa, hän kertoo minulle, on Danny Boy. Hän vetää syvään henkeä ja aloittaa: "Oh Danny boy, the pipes, the pipes are calling . . ." Laulaessaan, hänen ilkikuriset kasvonsa ottavat enkelimäisen ilmeen; käsi rinnallaan; ja hänen jalkansa alkaa taputtaa. "Declan laulaa sydämestään," hänen äitinsä sanoo. "Hän vain nauttii joka sekunista."

Declanin ensimaku menestyksestä tuli kaksi vuotta sitten, festivaaleilla Rochesterissa, missä ihmiset esiintyivät kadulla rahaa vastaan ja hän kinusi äidiltää lupaa esiintyä myös. "Hän sanoi ei, mutta jatkoin pyytämistä ja kävin hänen hermoilleen, joten lopulta hän sanoi kyllä." Hän lauloi puolitoista tuntia ja ansaitsi 500£, [nykyeuroissa 900€], josta puolet hän antoi heti vanhemmilleen. "Annoin sen heille sähkölaskua varten. He eivät pyytäneet; minä vain sanoin, 'Tässä, olkaapa hyvä.' "

"Se on hirvittävää, mutta totta," hänen isänsä sanoo nolostuneena.

"Sitten ostin siskolleni muutaman Barbien, ja lopuilla ostin maastopyörän. Se oli alennuksessa. Se maksoi £109, £199 sijaan. Siinä on tosi hyvä jousitus: sen päällä voi pomppia."

Taskurahan korotus kahdesta punnasta kymmeneen puntaan viikossa on kaikki mitä Declan tulee näkemään siitä miljoonasta punnasta. "Mitä rahaa hän tekee nyt," hänen isänsä sanoo, "sijoitetaan asianmukaisesti kunnes hän osaa nauttia siitä."

Hänen unelmansa on ostaa iso talo vanhemmilleen. "Ja minä haluaisin mukavan talon itsekin, ja varmistaisin että siskoni olisi terve ja kaikki hyvin, ja haluaisin antaa jotain rahaa serkulleni Joelle, joka on paras ystäväni. Haluaisin myös auttaa hyväntekeväisyyttä ja sellaisia."

Declan sanoo että haluaa laulajaksi seuratakseen isoisänsä, Benin, jalanjäljissä, joka kiersi Kentin pubeja ja clubeja folk-ryhmänsä kanssa. Vaikka Declan oli vasta 3-vuotias kun Ben kuoli, hän muistaa isoisänsä vahvasti. "Tapasin istua hänen polvellaan kun hän soitti tinapilliä. Tykkään ajatella että hän olisi hyvin ylpeä minusta nyt."

Valmistelemattoman katulaulaja-menestyksensä jälkeen, hänen vanhempansa alkoivat viedä Declanin kykyjenetsintäkilpailuihin. Hän voitti monia kilpailuja ennen kuin Barrie Mason, joka kirjoitti mm. kappaleet Delilah and The Last Waltz, huomasi hänet yhdessä kilpailussa Rochesterissa. Mason otti yhteyttä ystäväänsä Max Cliffordiin, joka myöntyi ottamaan Declanin siipensä alle.

Kysyn Declanilta hänen mielipidettään surullisenkuuluisasta Cliffordista, niin monie Tory MP.iden arkkiviholisesta. "Hän on tosi mukava," sanoo Declan innokkaasti. "Joka kerta kun menen sinne, hän antaa minulle makeisia."

Se oli Clifford joka järjesti Declanin äänittämään kappaleen Westlifen kanssa Telstarin erikoisalbumille Christmas Hits: 50 Festive Favourites. Välittömästi levy-yhtiöt olivat äänekkäästi vaatimassa häntä solmimaan sopimuksen kanssaan. Clifford johti prosessia, ja lopulta EMI voitti.

Uutuus ei ole vielä kulunut pois. "Moni sanoo, 'Se on kuin unta' – mutta se todella on kuin unta. En ikinä ajatellut että saisin levytyssopimuksen kuten Westlife. Sitten heräät yhtenä päivänä ja huomaat että levy-yhtiö on kiinnostunut sinusta. Se on vain hämmästyttävää."

Declan ei ole koskaan käynyt mudoollisilla laulutunenilla, mutta muutama viikko sitten hän alkoi käydä äänivalmentajan luona. "Hän antaa minulle pieniä vinkkejä kuinka huolehtia kurkustani. Nyt käytän koulussa aina huivia, ja villaista hattua, vaikka olisi kiehuvan kuuma. Jotkut pojat sanovat että näytän lumiukolta." Kokonaisuudessaan, hänen koulutoverinsa eivät kiinnitä paljon huomiota hänen menestykseensä. "Me ei puhuta siitä paljoa," hän sanoo. "Useimmat pojat luokallani ovat kiinnostuneita jalkapallosta."

Alec sanoo että Declanilla on yksityinen kotiopettaja joka auttaa häntä pysymään opintojen tasalla ohi menneiden koulupäivien takia . "Mutta emme halua ottaa häntä pois valtion koulusta, koska meistä hän tarvitsee sen kontaktin muiden lasten kanssa."

Declan sanoo että odottaa sitä kun hänet tunnistetaan kadulla. "Kerran, kun olin Maailman uutisissa, olin tulossa takaisin lehtikaupasta, joku autosta soitti torvea ja vihelsi."

Siinä hyvin oudossa maailmassa jossa hän nyt elää, vaikka hän on vasta 9-vuotias ihmiset usein kysyvät onko hänellä tyttöystävää. "Minulla ei ole paljon aikaa tytölle. Itse asiassa, tytöt eivät kiinnosta minua tällä hetkellä. Mutta olen varma, että todennäköisesti kiinnostaa kun olen vanhempi."

Perheelle kerrotaan että Declanin ura ei ole ohi kun hänen äänensä särkyy. "Kukaan ei voi tietää varmaksi," Alec sanoo, "mutta he sanovat että hän on luontainen laulaja."

"En ole kuoropoika," Declan sanoo. "Laulan kaikenlaista: lauluja joita levy-yhtiö on kirjoitatnut minulle – koska minulla on joitain kirjoittajia – ja laulan folkia, ja irlantilaisia balladeja, ja soulia . . . No, minä sanon sitä souliksi, mutta se on kuin soul irlantilainen balladi."

"Hän laulaa myös popia," hänen isänsä sanoo.

"Joo, mutta en sellaista kuin Britney Spears," Declan lisää nopeasti.

Hän on tarpeeksi älykäs tajuamaan että hänen suurin tehtävänsä on pitäytyä tulemasta liian täyteen itseään . "Ihmiset ajattelevat että olet vain räkäinen jos olet isopäinen, ja alkavat lähteä luotasi. Mutta jos olet ystävällinen, sitten he pitävät sinusta.”

"Jos joku toinen ei ole hyvä laulaja, minä en ajattele että he ovat ihan pohjalla ja minä tuolla ylhäällä. Minä vain ajattelen että he ovat hyviä jalkapallossa tai luistelussa tai rugbyssä tai piirtämisessä. Minä olen hirveän huono piirtämään. Siskoni on paljon parempi kuin minä ja hän on kuusi. Hän piirtää jotain ja se näyttää Mozartin tekemältä." Hän kurtistaa otsaansa. "Ei Mozart. En tiedä minkään piirtäjän nimiä. Mutta taatusti ei Mozart."

Declanille usein kerrotaan että hänellä on ”x-factor”, mikä hämmentää häntä. "En oikeastaan tiedä mikä se on. Sen täytyy olla jotain mikä tekee sinusta pop-tähden."

Kysyn häneltä mikä hänen mielestään tekee pop-tähden. "Sinulla todennäköisesti tarvitsee olla hyvä persoona."

Niin paljon kuin hän ihaileekin muita pop-tähtiä, hän sanoo että ei itse halua tulla verratuksi kehenkään. Ei edes Robbie Williamsiin. "Mielestäni me molemmat laulamme omalla tavallamme. Emme kopioi ihmisten ääniä. Toivoisin että ihmiset ajattelisivat minua Declan Galbraithina."
He ajattelevat.

* * * * *                         

                  DECLAN - 9v, live 2001 - WALKING IN THE AIR
                                              (hänellä on kipeä kurkku tässä)
                                 
          ---> 10v (terve), live 2002, Rainbow Man & You Never Walk Alone

      DECLAN - 10v, ?live? 2002 - CARRICKFERGUS
 (se mun henk.koht. suosicover & esiintyminen)

DECLAN - 22v, live 2014 - SEDATED
(itse kirjoittamansa biisi, akustinen kahvilakeikka)

 

Backstreet Boys

"Life goes on as it never ends.
Eyes of stone observe the trends.
They never say, forever gaze upon me.
Guilty roads to an endless love, (endless love.)
There's no control.
Are you with me now?
Your every wish will be done.
They tell me.
Shhow me the meaning of being lonely.
Is this the feeling I need to walk with?
Tell me why I can't be there where you are?
There's something missing in my heart."

-Backstreet Boys, 'Show Me The Meaning of Being Lonely'

No, en oikeastaan fani sillä en ole ikuisuuksiin seurannu kuulumisia, uutisia ja uusia tuotoksia...mutta anasitsee ne silti merkinnän faniblogiini koska pidän yhä monista heidän biiseistään ja fani olin muutaman vuoden silloin '90-luvulla kun he nousivat julkisuuteen. (Tosin vasta vuodesta 1997 heidän tokan levynsä myötä.) Aikoinaan ostin kolme ekaa albumia. Nyt levykokoelmistani löytyy vain joku The Greatest Hits-albumi ja Millenium-albumi.
Kirjoitan tätä ja stereoissa soi piiitkästä aikaa nuo levyt, kun YouTubesta katsoin (osittain) Dr. Phil Show-jakson jossa Nick Carter, (Backstreet Boysien keulakuva), puhui menneestä huumeidenkäyttöongelmastaan ja esitti siinä alussa yhden BSB:n alkuvuosien suurimmista hiteistä ja mulle tuli ihan tolkuttoman nostalginen olo.

Ei tämä nyt varmana esittelyä tarvitsisi, mutta muodon vuoksi mainitaan nyt kumminkin että kyseessähän on siis amerikkalainen ns. poikabändi jonka debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1995, bändi oli suosionsa huipulla tuon '90-luvun tokan puoliskon, 2000-luvun alussa pitivät pienen tauon kunnes palasi taas vuonna 2003 ja tällä hetkellä uusin albumi on vuodelta 2013.

Taidan olla niitä harvoja(?) poikia/miehiä jotka myöntää pitävänsä ylipäätään minkään poikabändin musiikista saati fanittaneensa sitä. Mulla nimittäin on ajatusmaailma että vaikka poikabändien biisit onkin valtaosaksi kirjoitettu tytöille, on hyvä muistaa että kirjoittajat nimenomaan ovat poikia/miehiä - eli yleisesti puhuen meidän sukupuoli voi samaistua niihin tai nauttia niistä omasta näkökulmastaan. Ja kuten esim. alussa lainattu biisi, jotkut on sukupuolineutraaleja. Ja oli nyt kenenkin syy Backstreet Boysistä tai muusta poikabändistä pitämiseen sitten mikä tahansa, niin mun mielestä se on täysin okei.

BSB oli/on kuitenkin ainoa poikabändi josta teininä pidin ja nykyään pidän, joku niiden musiikissa/tyylissä/kokoonpanossa vaan oli erityistä. Ovat se säännön vahvistava poikkeus koska jo teininä paljon niitä enemmän mua kiinnosti ja inspiroi sellaiset artistit kuin Bon Jovi, Bryan Adams ja Elton John eli ihan eri tyylin musiikki.

Jotkut BSB:n biisit oli ja on liian imeliä mun makuuni, mutta niillä on myös tosi monia hienoja biisejä, ja ehkä eniten mua kiehtoo niiden loistava kyky laulaa harmonisesti ja osalla niistä on todella miellyttävä lauluääni. Etenkin Brianilla.
Ja nykyään tietysti kokonaisuutta kultaa huomattavasti nostalgia nuoruudestani yleisesti, ja se miten paljon ikävöin '90-lukua - etenkin sen vuosikymmenen musiikkia. (Bon Jovinkin tuotannosta '90-luvun on ehdottomasti mun suosikkini.)

Just To Be Close To You - ei suosikkibiisejäni, lähellekään, mutta antaa hyvää kuvaa mainitsemastani harmoniasta jos jaksaa kuunnella ihan loppuun asti.

We've Got It Going On - pitkälti ainoa biisi debyyttialbumilta josta mainittavissa määrin pidän. Get Down on ehkä toinen, joskaan ei niinkään sanoitusten puolesta mutta soundin ja rytmin.

Se olikin nimenomaan vuosi 1997 kun faniuduin, vuosi kun niiden toka albumi ilmestyi. Vähän yli puolet sen levyn biiseistä on mielestäni hyviä, mutta tässä nyt pari eniten suosikkia:

Everybody (Backstreet's Back) - tämä on tuon ekan levyn We've Got It Going On:in 'jatko-osa' joten ei liene ihme että on yksi ehdottomia suosikkejani tokalta albumilta.

As Long As You Love Me - kiehtova perusidea ja sanoituskin onnistunut sen tiimoilta hyvin. Ja soundikin miellyttää.

Like A Child - Ihana biisi, mutta mua liikuttava etenkin sen jälkeen kun yhdistin tämän Peter Panin ja Wendyn suhteeseen (koska se sopii niille täydellisesti.)

Kolmas albumi, Millenium, on ykkössuosikkini niistä mitkä oon kuunnellut ajatuksella ja kokonaan. Sillä on ehkä yks tai kaksi biisiä joista en niin perusta mutta jotka eivät silti mielestäni ole huonojakaan.
Mutta ehdottomasti suosikeimpia on mm.

Show Me The Meaning of Being Lonely - josta laitoin lainauksen tämän merkinnän alkuun. AIna ollut ehdottomia suosikkejani BSB:n koko tuotannosta, ja etenkin nyt kun vähän aikaa sitten eräs läheiseni kuoli.

I Want It That Way - ehkä bändin historian suurimpia hittejä ja mielestäni ihan ansaitusti.

It's Gotta Be You - Yay! O//

Sitten ollaankin jo 2000-luvulla, mistä eteenpäin en enää ole kuunnellut yhtään levyä kokonaisuudessaan. (Vuonna 2000 löysin Bon Jovin joka vei kaiken musiikillisen kiinnostukseni pitkäksi aikaa ja lopulta en vaan enää palannut Backstreet Boysin pariin.) 2000-luvun parin ekan albumin jotkut biisit tunnen hyvin ja pidän kovasti. Uudempi tuotanto onkin sitten ihan tuntematonta. Voisi joskus kuunnella niiden uusimman (vuoden 2013) albumin ihan mielenkiinnosta onko niiden musiikkityyli muuttunut jotenkin ajan mukana.

Sir Elton John

"Curse missed opportunities." Jep, olen ollut 17 vuotta melkoisen suuri fani ja Elton on käynyt muutaman kerran Suomessa faneuteni aikana, mutta arvatkaa vain olenko päässyt näkemään ja kokenaan. Ensin olin liian nuori menemään yksin, (tuskin olisin edes päässyt sisään), ja kukaan ei halunnut lähteä mukaani (tai sitten ei ollut varaa)...ja muilla kerroilla oli edelleen seuranpuute ongelmana, koska en huonon näkökykyni takia voi noin vain lähteä ihan yksin täysin uusiin paikkoihin ilman että tulee navigointiongelmia. Ensimmäisen kerran jälkeen eli kun paikka on suht tuttu, ei yksin menemisessä ole enää ongelmia.

Eli nyt, jos hän sattuisi vielä tulemaan Helsingin olympiastadionille, maksaisin aika paljon jopa kenttälipusta päästäkseni kokemaan keikan ennen kuin se oikeasti lopettaa uransa. Pelkään että tilaisuus meni jo, koska hän kävi Helsingissä viimeksi vuonna 2009 ja viime vuonna vain Pori Jazzissa.

Elton kun on avomiehensä David Furnishin kanssa tuossa välissä, (joulukuussa 2010), saanut pienen pojan, jonka he nimesivät Zachary Jackson Levon Furnish-John. Eli kyseessä ei ollut tavallinen adoptio vaan jompikumpi heistä on pojan biologinen isä, (eivät kai ole kertoneet kumpi), jonka korvikeäiti synnytti. Eli poika on nyt jotain 1,5-vuotias.

Elton ja poikansa Zachary, (s. 25.12.2010)

Elton siis on ilmoittanut marraskuussa 2010, että jättää musiikillisen uransa, koska kokee olevansa liian vanha kilpailemaan Lady Gagan kaltaisten kanssa...(se miksi ihmeessä hän vertaa itseään Lady Gagaan on täysin käsittämätöntä - hänen ja Gagan fanikunta on aivan eri planeetoilta ja pääosin eri ikäryhmääkin)...eli suurempi syy lienee hänen halunsa asettua isän rooliin mikä tietenkin on lapselle reilumpaa, kun toinen vanhemmista ei kierrä maailmaa koko ajan. :)

Ei sinänsä yllätä yhtään hänen valintansa. Johan hän jo aikaa sitten kirjoitti tämän ihanan biisin Blessed. ♥

Kattokaa ny ku se on niin söpö! Ja sillä on Eltonin nenä! ^^ (Ja kuulema Davidin korvat. Että revi nyt sit siitä kumpi on sen biologinen isä. ;D Minä oon kyllä sitä mieltä että se näyttää muutenkin totaalisesti Eltonilta eikä vain nenästään, eli Elton on ilmiselvästi sen biologinen isä.)

Elton, David ja lapset Elijah & Zachary.

MUOKS, (2013)
Nyt heillä on toinenkin poika, syntyi 11.1.2013!
Saman munasolun luovuttajalta kuin Zachary eli pojat ovat vähintään velipuolia. :)
MUOKS

Olen ollut Eltonin fani lapsuudesta asti ja oli monta vuotta jolloin mulla ei paljon muita albumeita ollutkaan kuin Eltonin, ja seinäni oli tapetoitu Elton-julisteilla ja lehtijutuilla. Fanitus alkoi Leijonakuningas-elokuvaan kirjoittamastaan, lopputeksteissä soivasta biisistä Can You Feel The Love Tonight.

Elton John taisi olla ihan ensimmäinen englanninkielinen idolini tai jopa ensimmäinen kaikenkaikkiaan. En muista erityisesti fanittaneeni mitään muusikkoa ennen häntä. Jokin sen tyylissä, ja sanoituksissa (jotka toki kirjoitti/kirjoittaa pääosin Bernie Taupin) on vaan niin sykähdyttävää ja ajatona, ja Eltonia voisi kuunnella ilman sanoituksiakin, sävellykset kun ovat samaa lajia. ♥

Eltonin musiikki on pettämättömän inspiroivaa, varsinkin luovaan kirjoittamiseen, ja lisäksi saa mut nykyään erityisen nostalgisiin tunnelmiin...Ja myös haaveilemaan tulevaisuudesta ja rakastamaan elämää erityisen lämmöllä. Eltonin biisit tuo jotenkin uniikilla tavalla sydämen ja sielun täyttävän tunnelman. Vaikee selittää. Sellaista monikaan biisi muilta artisteilta ei yleensä saa aikaan mulle. ♥
Tietysti musiikkinsa lisäksi, nuoren Eltonin keikkailupuvut yms. puvut saa mut tosissaan haluamaan käväistä '70-luvulla. :D

Kaikkien aikojen suosikeimpiani biisejä Eltonilta:
(♥ = erityisen suosikki)

Goodbye Yellow Brick Road ♥
I Guess That's Why They Call It The Blues
Someone Saved My Life Tonight ♥
I'm Still Standing
The Bitch Is Back ♥
Daniel ♥
Blessed ♥
Live Like Horses ♥
Nikita
Honkey Cat
Sorry Seems To Be The Hardest Word
I Need You To Turn To
The One
Your Song
Crocodile Rock
Long Way From Happiness


...ja nyt en enää jaksa käydä läpi tuota kilometrilistaa. 40 vuotta ja kymmeniä albumeita niin ei voi ulkoa muistaa eikä jaksaa tarkistaa, enkä varmasti ole edes kuullut kaikkea. :D

Mutta Elton John on tosiaan aina ollut musiikkirakkauksieni kärkipäässä. ♥ Elton taitaa kaikesta huolimatta kuitenkin sijoittua vasta kolmanneksi.

♥ ♥ ♥ DECLAN GALBRAITH ON PALANNUT! ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Jatkoa viime joulukuun pitkään esittelymerkintään.

Declan on kirjoittanut itse uusia biisejä ja itse tuottanut ne, ja nyt julkaissut muutamien demoversioita viralliseen SoundCloud-profiiliinsa! (Koska niitä ei ole virallisesti ammattilaistoimin tuotettu, laatu sen suhteen on tietysti oikeaa levyjulkaisua matalampi.) Suosikkejani noista tähän mennessä julkaistuista ovat End of the Line, Simple Man, One Day, Never Coming Back ja I Miss You.
"Never Coming Back - Acoustic" on live-laulua. Vaikkei hänen lauluääni olekaan enää erityinen ja mahtava toisin kuin oli lapsena ja varhaisteininä, on se edelleen varsin hyvä. Bisii One Day tuo hänen uuden äänensä miellyttävyyden ja lämmön erityisen hyvin esiin.
Yleensäkin ottaen pidän kovasti noista hänen uusista omista biiseistään. Ovat biiseinä enemmän minun makuuni kuin uransa alkuaikojen biisit (eli coverit ja muiden hänelle kirjoittamat biisit.) Joista toki pidän myös. Edelleen olen rakastunut hänen coveriinsa biisistä Carrickfergus. Mutta siis uskon, että Declan nousee kirkkaasti entistä tunnetummaksi tuolla uudella uolla uudella tyylillään.

Piti nukkuakin tänä yönä, mutta kun menin törmäämään tuohon uutiseen, en kykimintaan, vaan ollut ihan pähkinänä koko yön. ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ !!!

"Is it true that whenever you moved, everybody screamed?"
"Uhh...yeah. ...:)"
"How does that feel, everbody screaming at you like that? In fact, one of your managers told me, honestly, that-"
"One of them? :D"
"Well, you seem to have a team of thousands with you, Declan, I don't know which is which. Anyway, he said that the last time he heard screaming like that was when The Beatles went to a concert."
-haastattelua 10-vuotiaan Declanin kanssa

 Ja tässä tosiaan vielä näytteitä Declanin debyyttialbumilta vuodelta 2002, äänitetty kun hän oli 10-vuotias.

Declan Galbraith

Declan Galbraith on englantilainen poikkeuksellisen lahjakas laulaja joka aloitti uransa 9-vuotiaana, joskin hän sai huomattavaa julkista tunnustusta jo ollessaan 7-vuotias. Hurahdin hänen fanikseen joskus vuonna 2008, kun silloin alkuvuodesta etsin pikkupojan laulamaa coveria irlantilaisesta kappaleesta Danny Boy jotta voisin käyttää sitä Topi & Tessu-fanivideossa. En sen käytettyäni vielä heti ehtinyt syvemmin tutustua pojan kuvioihin, mutta ääni ja tulkinta jäi mieleen. Se on lievästi ilmaistuna mahtava, ja varsinkin albumilla se on suorastaan korviahivelevä.
Ja useimmiten Declanin live-lauluääni ei albumiäänestään liiemmin eroa, mistä syystä en liiemmin välitä laulaako hän oikeasti livenä vai onko pakotettu vain aukomaan suutaan taustalla soivan levynsä päälle. (Jos vain tv-ohjelma on järjestänyt live-laulamisen mahdollisuuden ja terveys on ollut kohdallaan, Declan on aina laulanut oikeasti livenä.)

Declanilla ei ollut vain aivan mielettömän upea lauluääni, vaan poikaa on myös todella ihastuttavaa katsella; hänen persoonansa on niin elämäniloinen, sympaattinen ja sydämellinen, että ei voi kuin piristyä hänen haastattelujaan katsellessa/kuunnellessa - varsinkin kun hän on myös todella suloinen ilmestys ulkoisestikin, etenkin lapsena. Siis onhan hän komea nuorimies nykyään, mutta minä en siitä niin piittaa, siinä missä suloiset lapset sulattaa minunkin sydämeni. Varsinkin sellaiset joilla on niin suloinen hymy kuin Declanilla. Mutta siis etenkin se persoona! Ihan tosi, aina kun katson pikku-Declanin haastatteluja tekee mieli syleillä sitä - enkä todellakaan ole ainoa. ;D

Toinen syy miksi häntä on miellyytävää katsella on se miten hän livenäkin esiinttyessään heittäytyy musiikkiin ihan täysin. Declanista huokuu miten hän suorastaan hyppää musiikin sisään ja sitten alkaa laulaa sydämensä pohjasta. Se on erityisen liikuttavaa silloin kun hän oli vielä pikkuinen. Livetaltioinneista ei jää lainkaan kyseenalaiseksi etteikö hän todellakin rakastaisi laulamista ja esiintymistä. Myös albumiäänityksissä hän on laulanut todella tunteella. Tämä tietenkin kertoo myös sen, että hän oli jo lapsena ehdottoman luonteva ja itsevarma esiintyjä - ammattilainen.

"Olen työskennellyt monien upeiden artistien kanssa, ja se...seenne mikä Tom Jonesilla on, mikä Elvis Presleyllä oli, Beatlesillä oli...Declan Galbraithtilla on se; yksinkertaisesti raakaa, pysäyttämätöntä lahjakkuutta."
-Barry Mason
Chaiman - Xenex Music Group

"Mielestäni Declan on super-super-lahjakkuus joka pääsee huipulle. Hänellä on fantastinen ääni, mahtava persoona ja hän näyttää upealta."
-John Carver
musiikkivideo-ohjaaja (Robbie Williams/Phil Collins)

"Hän on hämmästyttävän itsevarma,  mutta ei suuruudenhullulla tavalla, hänellä on vain tämä sisäinen tunne ja tietoisuus että hän on hyvä siinä mitä tekee. Ja hän nauttii siitä niin paljon, hän on hämmästyttävän intohimoinen siinä."
-Teresa Harte
-EMI/Virgin Records

Declanilla oli/on siis menestyksen koko paketti; hurmaava persoona, upea ulkonäkö ja poikkeuksellisen upea lauluääni ja esiintymisen luontevuus. Hänellä olisi varmasti alusta asti ollut valmiudet maailmantähteyteen, mutta on parhaiten tunnettu Saksassa, Britanniassa, Irlannissa ja Kiinassa. Tämä johtunee todennäköisesti siitä että hänen vanhempansa katsoivat lapsensa parhaaksi pitää tämän musiikkikuviot hillittyinä ja elämän mahdollisimman normaalina pojan ikään nähden, sillä viihdemaailma on tuhonnut niin monen lapsitähden nuoruuden tai jopa elämän. Eikä Declan itsekään ole koskaan kuuluisuuden perässä ollut, vaan yksinkertaisesti rakastaa musiikkia, laulamista ja esiintymistä.

Declan esiintyi julkisesti (eli muidenkin kuin perheen ja ystävien edessä) ensimmäisen kerran 7-vuotiaana Rochester Dickens-festivaaleilla kadunkulmassa muiden katulaulajien tavoin - paitsi että hän ei tehnyt sitä raha mielessä vaan siksi että rakasti laulamista. Joten hän alkoi laulaa vanhoja irlantilaisia kappaleita joista piti, vierellään vain pieni laatikko kuten muillakin. Parissa tunnissa pojalle oli heitetty yhteensä 250£ (mikä on nykyeuroissa yli 450€) sillä jotkut alkoivat heitellä siihen myös isoja rahoja. Ihan vaan kylmiltään laulamisesta. Seuraavana vuonna paremmin järjestellyissä olosuhteissa hän keräsi 500£ (nykyeuroissa 900€) jotain parissa kolmessa tunnissa (kahden päivän aikana.) Kumpi summa oli kummalla kerralla on vähän epäselvää, koska kaksi haastattelua muistikuvineen on ristiriidassa keskenään, mutta pointti on se että hän keräsi satoja puntia poikkeuksellisen lyhyessä ajassa ja jopa ilman mitään taustamusiikkeja. Montako päivää tavallinen katulaulaja saa loilottaa tuollaisten summien eteen? ;D

8-vuotiaasta eteenpäin hän puolentoista vuoden aikana osallistui kaikkiaan 14:ään eri kykyjenetsintäkilpailuun ja voitti ne kaikki, useita titteleitä ja yli 1000£. Hän ei edelleenkään osallistunut raha tai edes voitto mielessä, vaan kokemuksen kannalta. Kykyjenetsintäkilpailujen voittoputki johti isojen levy-yhtiöiden huomioon. 9-vuotias Declan esitti coverin "Walking In The Air"-biisistä erikois-joululevyllä isojen nimien kuten Westlifen, Elton Johnin ja Elvis Presleyn joukossa. Sen perään Declan solmi miljoonan dollarin arvoisen levytyssopimuksen levy-yhtiö EMI:n kanssa (joka voitti useiden muiden levy-yhtiöiden halutessa pojan myös.)

Mikä tämän pojan laulusta sitten tekee niin ihmeellistä? Se, että hänen lauluäänensä oli uskomattoman voimakas niin pienen lapsen ääneksi ja ennen kaikkea puhdas kuin mikä, myös korkeimpaan ääniluokkaan yltäen - ja hän tiesi kuinka sitä käyttää niin että siitä saa kaiken irti! Ja hän ei koskaan käynyt laulutunneilla sillä hän ei tähdäänyt kuuluisuuteen. Hän vain oli lauleskellut paljon taaperoiästä asti ja kuunellut isoisäänsä joka oli myös laulaja.

Declan rakastaa live-esiintymistä ja kaikkein ikimuistoisimpia kokemuksiaan ovat tuolta lapsuudesta, kun hän esiintyi Englannin kuningattaren merkkijuhlissa St. Paulin katedraalissa, laulaen "Amazing Grace" taustallaan St. Paulin kuoro - sekä 22.000 ihmisen edessä esiintyminen Elton Johnin konsertissa. Minäkin rakastan Declanin live-esiintymisiä, koska äänensä on silloin (useimmiten) koskematon ja tietenkin hän heittäytyy eri tasolla lauluun kun ei laula äänitysmikrofoniin vaan yleisölle.

10-vuotias Declan rikkoi Guinnesin maailmanennätyksen esittämällä ensimmäisen singelnsä "Tell Me Why" maailman suurimman kuoron johdossa. (Taustakuoro muodostui konserttipaikalla olijoista ja radion sekä sateliitin kautta mukaan liittyneistä Britannian ja Irlannin lapsista, yhteensä yli 90.000 lasta. Tämän yrityksen järjesti 'Young Voices in Concerts' ja tulot lahjoitettiin lasten hyväntekeväisyyteen.)

Debyyttialbuminsa Declan, (julkaistu 22. syyskuuta 2002), myi platinalevyn arvosta (yli 200 000 kappaletta) ensimmäisen julkaisuvuoden aikana.

Sitä voisi kuvitella, että moinen menestyksen ja tunnustuksen kirjo ja tulva nousisi hattuun varsinkin pienelle pojalle, mutta eipä noussut.
Declan oli toki tosiaan hurmaava persoona ja jo silloin niin fiksu että ymmärsi että hänen täytyy yrittää pysyä ystävällisenä ja jalat maassa, mutta onnistui siinä tehtävässä varmastikin olennaisesti isänsä ja äitinsä ansiosta. Ensimmäisistä haastatteluista päätellen moinen menestys olisi varmasti pilannut hänet (kuten kenet tahansa niin pienen lapsen) jos hänen vanhempansa eivät olisi pitäneet hänestä hyvää huolta ja tämän jalat maassa.
TV-haastatteluissa pikku-Declan on aikuismaisempi mitä hän ihan todellisuudessa oli, hän kun koki velvollisuudekseen esittää aikuista teeveessä. Aito hän toki oli mielipiteissään ja puheissaan telkussakin, mutta siis tarkoitan aikuismaisempi verrattain kotona yksityisyydessä tehtyihin haastatteluihin joissa poika päästeli suustaan mielipiteitä haastattelijoistaan joita ei ehkä teeveessä olisi sanonut ja ei aina malttanut pysyä aloillaan vaan esimerkiksi karkasi välillä pihaan pelaamaan jalkkista (joskin kohteliaasti kysyi ensin luvan), ja esitteli mieluummin lelujaan kuin vastaili tylsiin kysymyksiin. :D
Declan oli ja on pääosin kohtelias sekä aina muistanut kovasti kiitellä häntä menestyksessä auttaneita ihmisiä ja tahoja matkan varrella. Toki on aina ollut havaittavissa jonkinasteista ylpeyttä, mutta siihen hänellä on tosiaankin syytä. :)

Declanin miljoonan dollarin levytyssopimus kattoi kolme albumia kolmessa vuodessa, mutta se ei toteutunut.
EMI jostain syystä luopui Declanista ensimmäisen levyn jälkeen, ja poika solmi sopimuksen toisen levy-yhtiön kanssa ja tokan levyn valmistuminen lykkääntyi parilla vuodella.
Declan kuitenkin levytti ne kolme albumiaan vuosina 2002-2008 - 10-vuotiaana, 14-vuotiaana ja 16-vuotiaana - kunnes vetäytyi tauolle. Osittain koulutuksensa jäätyä taka-alalle uran takia ja osittain koska halusi keskittyä tekemään omaa musiikkiaan. Hän kertoi virallisessa MySpace-blogissaan aikovansa palata jossain vaiheessa ja kirjoittavansa tällä välin itse biisejä. Tähän mennessä hän siis on tulkinnut paljon covereita, mutta hänelle on myös kirjoitettu paljon omiakin biisejä, osa myös debyyttialbumilleen "Declan". Toka albuminsa "Thank You" muodostuu kokonaisuudessaan covereista, mutta taas kolmas albuminsa "You and Me" sisältää alkuperäisbiisejä - mm. yhden hänen itse kirjoittamansa, Moody Blues.

Declan täytti pari päivää sitten, (19. joulukuuta), 20 vuotta joten hänen äänenmurroksensa pitäisi alkaa olla loppupuolella.Vaikka hänen lauluäänensä ei ole enää erityinen toisin kuin oli ennen äänenmurrosta, on siinä edelleen (minun mielestäni ja monen muunkin mielestä) jokin sykähdyttävä pehmeys/lämpö.

Declan kiersi vuonna 2010, Route 66-teatterikiertueen kanssa esiintymässä. Me lukemattomat vannoutuneet fanit odotamme ikävöiden hänen paluutaan.

(MUOKS: 2.4.2012 - Declan on palannut!!! Malliskuussa 2012 hän avasi virallisen SoundCloud-profiilin jossa julkaisee demoversioita uusista itsekirjoittamastaan biiseistä! Huomatkaa, että ne eivät ole vielä ammattitaitoisesti tuotettuja joten niiden äänenlaatu ja sen sellainen ei ole virallisen albumin tasoa. :MUOKS)

Tuli mitä tuli, Declan Galbraith on ehdottomasti yksi Elämäni Rakkaus mitä musiikin maailmaan tulee. Pidän kovasti myös joistain alunperin hänelle kirjoitetuista biiseistä, mutta kirkkaasti suosikein on hänen lapsena esittämänsä cover irlantilaisesta kappaleesta Carrickfergus. Yhtään liioittelematta, usein tuntuu että minua ei haittaisi vaikka maailmassa ei muuta musiikkikappaletta olisikaan kuin pikku-Declanin tulkinta Carrickfergusista! :D Alla muutama esimerkki hänen kehityksestään.

Walking In The Air (live, 9v)
Carricfergus (debyyttialbumi tai live, en ole ihan varma, muta 10v)
Amazing Grace (debyyttialbumi, 10v)
Näytteitä (albumi "Thank You", 14v)
Nothing Else Matters (albumi "You and Me", 16v - myös miten korkealle hän yhä sai äänensä)
Nights In White Satin (live, 16v)
Sedated - (live, 22v, kahvilakeikalta vuodelta 2014 - itsekirjoittamansa biisi)

Jos innostut katsomaan hänen haastattelujaan, huomaat että hän puhuu vahvalla brittiaksentilla, mutta laulaessa se katoaa lähes kokonaan ja hän kuulostaa amerikkalaislaulajalta jolla brittiaksentti puskee välillä läpi esimerkiksi "was"" kaltaisten sanojen kohdalla. En tiedä, mutta en usko että se on tarkoituksellista sillä hän ei ole koskaan ilmaissut minkäänlaista amerikkaihailua, päinvastoin, vaikuttaa rakastavan juuriaan.

Minä rakastuin Declanin lauluääneen sekä mahdottoman söpöön ulkonäköön ja hymyyn, sitten esiintymischarmiin, sitten ihastuin häneen persoonana. Syystä että ihan ensin kuulin vain audioversion 10-vuotiaan Declanin Danny Boy-coverista, sitten näin samanikäisenä taltioidun live-esityksen, ja vasta sitten katsoin haastatteluja.

Declanin äiti, omien sanojensa mukaan oli alussa hyvin innoissaan tämän tulevaisuudesta, mutta myös hermostunut pojan puolesta. Nähdäkseni nainen vaikutti suorastaan alakuloiselta katsellessaan 9-vuotiaan poikansa esiintymistä livenä televisiossa ensi kertaa. Ymmärrettävää sinänsä; poika oli vielä pieni ja niin moni lapsitähden elämä on tuhoutunut tai vähintään kärsinyt viihdemaailman pyörityksessä.
Joten hänen isä ja äiti, haastatteluissakin ilmi käyden, nimenomaan pitivät alusta asti huolen siitä että Declanin elämä pysyi mahdollisimman normaalina ja tasapainoisena ikäänsä nähden ja että laulaminen pysyisi pojan elämässä samankaltaisena kuin jollekin muulle (pikku)pojalle esim. jalkapalloharrastus. 14-vuotiaana Declan itsekin sanoi että laulaminen on vain jotain mitä hän rakastaa tehdä, jalat on pysyneet maassa ja elämä on pitkälti aivan notmaalin teinipojan elämää. Kaikenkaikkiaan Declan vaikuttaa ihmiseltä joka olisi ilo ja kunnia tuntea henkilökohtaisesti. Ei siksi että hän on kuuluisa ja lahjakas, vaan ensisijaisesti siksi että hän vaikuttaa hienolta ja maailmasta suuresti välittävältä ihmiseltä jolla on lisäksi intohimo musiikkiin ja nöyrä asenne menestykseen eikä showbisnes tunnu muutenkaan tuottaneen hänelle vahinkoa. Minun on vaikea nähdä Declania päätymässä rappiolle musiikkiuransa tiimoilta.

Declanin tulevia albumeja kaivaten ja odotellessa toivon tämänkin blogimerkinnän kasvattavan hänen fanilaumaansa. :)