BON JOVI

Bon Jovi. 1980-luku.

Bon Jovi on yksi elämäni suurimpia musiikillisia rakkauksia, Elton Johnin ja Declan Galbraithin ohella. Ensikosketukseni tähän amerikkalaiseen, vuonna 1984 perustettuun ja valtavaan maailmanmenstykseen '80-luvulla kohonneseen rock-bändiin oli '90-luvun alussa. Kun ala-asteen ensimmäisillä luokilla lueskelin isosiskoni vanhoja ja uusia Suosikki-lehden numeroita joissa oli tietysti paljon juttua Bon Jovista joka välissä. Kirjaimellisesti on muistissa yksi hetki kun istuin siskoni huoneessa, selailin niitä ja huomioin miten kyseinen bändi on esillä melkein joka numerossa. Taisin jopa lukea joitakin uusimpia haastatteluja.
Tämä bändi kun oli erityisen suuressa suosiossa juuri '80-luvulla ja '90-luvun alkupuoliskolla. Valtava suosio ja vahva menestys heillä on yhä vuonna 2015, mutta suurimmat hittinsä ja kultaisin aikansa ovat '80-'90-luvuilta.
Tietenkin olin kuullut Bon Jovin musiikkia radiosta jo silloin pienenä, mutta kun silloin (ainakin meidän koulussa) englannin opiskelu alkoi vasta kolmannelta luokalta niin en osannut englanninkielisiin biiseihin kiinnittää liiemmin huomiota. Kuten Elton Johnia koskevassa merkinnässäni totesin, hän oli ensimmäinen englanninkielinen musiikki-idolini, muutamaa vuotta myöhemmin ja riitti aluksi kunnes teini-iässä jaoin enemmän huomiota myös muille ulkomaisille muusikoille.

Bon Jovin fanikunta muodostuu kaiken ikäisistä, aina pikkulapsesta keski-ikäisiin ja olen varma että jos äidinkieleni olisi englanti, olisin minäkin faniutunut jo lapsena.
Mutta teini-ikäisenä, pimeänä marraskuisena iltana vuonna 2000, laitoin videoauhuriin kasetin jossa oli siskoni nauhoittaman vanha musiikkiohjelma. Siinä sattui olemaan monia Bon Jovin musiikkivideoita. Ensin Bad Medicine ja Lay Your Hands On Me, eli pari superhittiä '80-luvulta. Vaikke ensiksimainittu on mielestäni aivan mahtava biisi ja yksi suosikkejani, niin silloin minuun kolahti syvästi ja vahvasti Bed of Roses ja sen video, vuodelta 1992 - se, teki minusta fanin.
Muutamassa kuukaudessa keräsin divareista ja osittain kaupoista kaikki siihen mennessä julkaistut studioalbumit sekä soololevyt, ja ylipäätään Bon Jovi valtasi elämäni. Koska samoihin aikoihin fyysisten sairauksien ja masennuksen myötä elämäni vaikutui hurjasti, Bon Jovin musiikista ja sitä kautta bändistä itsestään muodostui mulle äärettömän tärkeä asia. Pointtina on, että Bon Jovi suuresti osaltaan auttoi mua pysymään pinnalla ja kulkemaan läpi yhdet elämäni vaikeimmista vuosista. Tämän vuoksi heillä on erityispaikka sydämessäni, nostalgisten elementtien lisäksi.

Jon Bon Jovi. Lontoo, 1995

Isoveljeni jonka kanssa olin hyvin läheinen, muodostui myös suureksi Bon Jovi-faniksi mikä myös osaltaan syvensi rakkauttani bändiin sillä että sain jakaa sen itselleni hyvin läheisen ja rakkaan ihmisen kanssa.
Ikävä kyllä, emme vuosien aikana tajunneet pitää mielessä, että jokainen tilaisuus voi olla viimeinen. Hän kuoli ennen kuin ehdimme käydä yhdessä Bon Jovin keikalla, ja näin ollen yhteinen unelmamme ja ylipäätään hänen unelmansa käydä Jovien keikalla jäi täyttymättä.
Päätin ihan jo muutenkin tunnearvo-syistä pitää veljeni muutamat Bon Jovin albumit itselläni, vaikka mulla tietenkin on ne ominakin. Pidän veljenikiin kappaleista hyvää huolta, ja päätin että jos ikinä elämäni aikana saan tilaisuuden pyytää nimikirjoitukset Bon Jovin jäseniltä albumin kansilehteen, pyydän ne myös veljelleni tämän omistaneen kopion kansilehteen. Tarkemmin These Days-albumin, jolla on hänen suosikein biisi. Ja nimenomaisesti kertoen, että se olisi veljeni muistolle, veljeni joka oli suuri fani muttei koskaan saanut tilaisuutta tulla keikalle.

Jää nähtäväksi saanko koskaan tilaisuutta tuohon, vaikka itse eläisin miten pitkään. Sillä Bon Jovin tulevaisuus kiertue-elämän puolesta on epävarma. Viime vuosi merkitsi 30. vuoden uraetapin Bon Joville, heidän oma kiinnostus ja inspiraatio musiikin tekoon ja keikkailuun ei ole muuttunut, ja fanisuosio on edelleen täysissä voimissaan ja valtava eli Bon Jovin keikat ovat usein yhä nopeasti loppuunmyytyjä, mutta...
Jon on todennut että vei bändin viimeisimmälle kieruteelle liian nopeasti ja se on verottanut heistä jokaista, joten seuraavaa maailmaniertuettä joudutaan ehkä odottamaan vähän pidempään. The Rolling Stones-bändi on Jonin inspiraatio, mutta hän ei välttämättä näe itseään live-kiertueilla vielä kahdenkymmenenkin vuoden päästä sillä vaikka hän pitääkin hurjan hyvää huolta itsestään hän ei usko että luunsa kestäisivät rokkaamista vielä 70-vuotiaanakin. Lisäksi, Jon on aina ollut perheläheinen ja rakastava aviomies ja isä, ja hän on kertonut perheensä vasta nyt ensimmäistä kertaa myöntäneen että hänen lähes jatkuva matkustelunsa on vaikuttaneet perheeseen merkittävästi.
Tuossa tilanteessa luonnollisesti kuka tahansa perheläheinen ihminen harkitsisi vakavasti miten bändinsä tulevaisuus jatkuu ja kuinka pitkään voi jatkua. Jonilla on vaimo (vuodesta '89 asti), ja neljä lasta; tytär Stephanie Rose (22v), ja pojat Jesse James Louis (20v), Jacob Hurley (13v) ja Romeo Jon (11v).

Myös kokoonpanon muutos tapahtui viime vuonna, alkuperäinen kitaristi Richie Sambora lopetti bändin. Minkäänlaisesta välirikosta ei ole kyse, vaan henkilökohtaisista syistä ja Richie pitää mahdollisena että joskus palaisi bändiin.

Jon Bon Jovi. Madison Square Garden, New York, 2008

Jovit ovat tähän mennessä julkaisseet 13 studioalbumia joista yksi on kokonaan live-albumi, ja näiden lisäksi pari kokoelma-albumia, yhden valtavan kokoelma-paketin ja yhden live-videoalbumin. Omistan noista kaikki paitsi viimeksi mainitun videoalbumin sillä se on julkaistu vain iTunesissa enkä ole vielä tutustunut kyseiseen palveluun enkä taida yhden videoalbumin takia viitsiäkään. Lisäksi vuosien varrella on kokoelmaani kertynyt muutama harvinaisuuskin, kuten The Power Station Yeaars - Jon Bon Jovin aivan ensimmäinen studioalbumi ajalta ennen Bon Jovin muodostumista, sekä Bon Jovin These Days-albumin rajoitetusti julkaistu kahden levyn erikoisversio, sekä vieläkin harvinaisempi japanilainen erikoisjulkaisu kyseisestä albumista. Ja tietysti monia keikka-taltiointeja VHS:nä tai DVD:nä & musiikkivideo-kokoelma/albumiliittoisia VHS-julkaisuja. Tähtäimessäni on myös ostaa viime vuonna 30-vuotis uravuosipäivän kunniaksi julkaistu '80-luvun New Jersey-albumin Deluxe-julkaisu jossa on kaksi levyä ja ennenjulkaisemattomia biisejä.
Juuri nyt he levyttävät seuraavaa studioalbumiaan.

Henkilökohtaisesti, suosikki-aikakauteni Bon Jovin musiikissa on 1990-luvun tuotanto; albumit Keep the Faith (1992), Cross Road (1994, kokoelma-albumi mutta sis. kaksi uutta biisiä), These Days (1995) sekä sooloalbumit Blaze of Glory (1990, Jon Bon Jovi), Stranger In This Town (1991, Richie Sambora), ja Destination Anywhere (1997, Jon Bon Jovi).
Veljeni oli samoilla linjoilla, piti erityisesti '90-luvun tuotannosta. Ja oikeatsaan mua enemmän myös uudemmasta tuotannosta. Veljeni suosikkibiisi oli Hearts Breaking Even, These Days-albumilta.

'80-luvunkin puolelta pidän monista ja 2000- sekä 2010-luvun tutoksissakin on lukuisia upeita biisejä, mutta mikään niistä ei yllä '90-luvun tuotannon tasolle mun mieltymyksissä ja sydämessäni. Tai no...ehkä tän hetken uusin bändialbumi What About Now? (2013), koska se on selkeästi lähellä ysäri-luvun tyyliä.
En tiedä...Ehkä siksi että '90-luku on suosikkivuosikymmeneni ylipäätään 1900-luvulta ja lapsuus&teini-vuosieni vuoksi erityisen nostalginen ja kun luonnollisesti bändin musiikki(tyyli) heijastaa aikakautta jolla se tehdään. Suoraan sanoen mielestäni todellinen musiikki alkoi kuolla 2000-luvulla ja sitä pitävät jossain määrin elossa vain nämä artistit ja bändit jotka aloittivat kunnon musiikin aikoina ja ovat pysyneet tyylissään faneilleen uskollisina vaikka luonnollisesti seuraavatkin aikaansa jossain määrin, tai vaihtoehtoisesti uudet artistit jotka ottavat paljon vaikutteita entisaikojen bändeistä ja artisteista ja musiikkityyleistä, kuten Declan Galbraith nyt aikuisiän urallaan.

Jon Bon Jovi. Philadelphia, Pensylvania, 2013.

Olen monesti harkinnut liittyä Backstage with Jon Bon Jovi-faniklubiin, mutta kun sillä on niin tolkuttoman korkea jäsenmaksu per vuosi etten ole kertakaikkiaan raaskinut. Niin valtava fani kuin olenkin, se ei muuta sitä että minimituloilla ei sellaisia summia vuosittain heitetä asiaan josta ei ihan kauheesti käyttömahdollisia etuja saa kun asuu täällä syrjäisessä pohjolassa vaan korkeintaan saisi etuja jotka vaativat etuisuudestaan huolimattakin vain lisää isoja rahasummia (esim. mahdollisuus saada keikkalippuja ennen julkista myyntiä jne.)

On muutama superhitti jonka he sisällyttävät jokäikisen keikan settiin, ja sitten taas joitakin biisejä joita kuulee todella harvoin. Yksi harvinaisista on tuo omia suurimpia suosikkejani, Bed of Roses jonka myötä faniuduin, mutta olin onnekas sillä että he esittivät sen kesällä 2011, kun ensimmäisen kerran pääsin keikalle, Helsingin Olympiastadionilla!
Tampereen keikalla toukokuussa 2013 sain kuulla sellaiset harvinaisuudet kuin Runaway, These Days ja Always.

BED OF ROSES
(virallinen musiikkivideo, vuosi 1992)

 LIVIN' ON A PRAYER
17.6.2011, Helsinki
(ensimmäinen keikka jolla olin)

Tämä oli tuon keikan encore-osuudessa ja aivan viimeinen biisi. Mukanani ollut kaveri sanoi myöhemmin että meidän vieressä oli joku nainen joka ulvoi koko ajan jotain Jonille tän biisin aikana (vaikka oltiin aivan liian kaukana lavasta jotta Jon olisi millään voinut kuulla muutenkaan saati biisiä esittäessä kymmenien tuhansien fanien keskellä...), mutta mä en kuullut sitä lainkaan. Tunnelma oli niin taivaissa etten enää edes huomannut kaatosadetta ja kylmää tuulta. :)

Tuo ilta oli täydellisen aurinkoinen ja lämmin, mutta muuttui sateiseksi ja tuuliseksi just niihin aikoihin kun Bon Jovi astui lavalle. Bed of Roses oli setin 14. biisi eli oli satanut jo hyvän aikaa ja Jon reväytti polvensa sen biisin aikana, sateesta liukkaalla lavalla. Niin pahasti että joutui myöhemmin leikkaukseen, mutta toipui hyvin.

Kurjasta ilmasta ja tästä äärimmäisen kivuliaasta vammasta huolimatta keikka jatkui tunnelma katossa loppuun asti, ja sitä oli jäljellä vielä melkein puolet. Kesti yhteensä n. 3 tuntia, 20 biisin setti + 4 lisäbiisiä vielä ennen varsinaista loppua. Hurjasti rakkautta ja kunniaa Jonille ja kumppanelille ja ylipäätään kaikille faneilleen uskollisille ammatti-muusikoille jotka eivät anna pienen myrskyn tai edes vakavan vamman latistaa konserttia saatika lopettaa sitä, vaikka etenkin viimeksimainituissa tapauksissa fanit varmasti ymmärtäisivät hyvin.  ♥

Joitakin muita suosikkejani Bon Jovin tuotannosta:
(ei arvojärjestyksessä)

1980-luku:

• Runaway (1984)
• Livin' On A Prayer (1986)
• Bad Medicine (1988)
• Born To Be My Baby (1988)
• Blood On Blood (1988)

1992-2013:

• Keep the Faith (1992)
• Save A Prayer (1992)
• Dry County (1992)
• If I Was Your Mother (1992)
• Always (1994)
• Koko These Days-albumi (1995)
  Esim. These Days, Something For The Pain, This Ain't A Love Song, If That's What It Takes ja Hey God.
• It's My Life (2000)
• Just Older (2000)
• One Wild Night (2000)
• Bounce (2002)
• Have A Nice Day (2005)
• Complicated (2005)
• Story of My Life (2005)
• Koko What About Now?-albumi (2013)
  esim. Because We Can, ja Pictures of You.

Soololevyiltä:

• Blaze of Glory (1990)
• Santa Fe (1990)
• Ballad of Youth (1991)
• One Light Burning (1991)
• The Answer (1991)
• Janie, Don't You Take Your Love To Town (1997)
• It's Just Me (1997)

Backstreet Boys

"Life goes on as it never ends.
Eyes of stone observe the trends.
They never say, forever gaze upon me.
Guilty roads to an endless love, (endless love.)
There's no control.
Are you with me now?
Your every wish will be done.
They tell me.
Shhow me the meaning of being lonely.
Is this the feeling I need to walk with?
Tell me why I can't be there where you are?
There's something missing in my heart."

-Backstreet Boys, 'Show Me The Meaning of Being Lonely'

No, en oikeastaan fani sillä en ole ikuisuuksiin seurannu kuulumisia, uutisia ja uusia tuotoksia...mutta anasitsee ne silti merkinnän faniblogiini koska pidän yhä monista heidän biiseistään ja fani olin muutaman vuoden silloin '90-luvulla kun he nousivat julkisuuteen. (Tosin vasta vuodesta 1997 heidän tokan levynsä myötä.) Aikoinaan ostin kolme ekaa albumia. Nyt levykokoelmistani löytyy vain joku The Greatest Hits-albumi ja Millenium-albumi.
Kirjoitan tätä ja stereoissa soi piiitkästä aikaa nuo levyt, kun YouTubesta katsoin (osittain) Dr. Phil Show-jakson jossa Nick Carter, (Backstreet Boysien keulakuva), puhui menneestä huumeidenkäyttöongelmastaan ja esitti siinä alussa yhden BSB:n alkuvuosien suurimmista hiteistä ja mulle tuli ihan tolkuttoman nostalginen olo.

Ei tämä nyt varmana esittelyä tarvitsisi, mutta muodon vuoksi mainitaan nyt kumminkin että kyseessähän on siis amerikkalainen ns. poikabändi jonka debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1995, bändi oli suosionsa huipulla tuon '90-luvun tokan puoliskon, 2000-luvun alussa pitivät pienen tauon kunnes palasi taas vuonna 2003 ja tällä hetkellä uusin albumi on vuodelta 2013.

Taidan olla niitä harvoja(?) poikia/miehiä jotka myöntää pitävänsä ylipäätään minkään poikabändin musiikista saati fanittaneensa sitä. Mulla nimittäin on ajatusmaailma että vaikka poikabändien biisit onkin valtaosaksi kirjoitettu tytöille, on hyvä muistaa että kirjoittajat nimenomaan ovat poikia/miehiä - eli yleisesti puhuen meidän sukupuoli voi samaistua niihin tai nauttia niistä omasta näkökulmastaan. Ja kuten esim. alussa lainattu biisi, jotkut on sukupuolineutraaleja. Ja oli nyt kenenkin syy Backstreet Boysistä tai muusta poikabändistä pitämiseen sitten mikä tahansa, niin mun mielestä se on täysin okei.

BSB oli/on kuitenkin ainoa poikabändi josta teininä pidin ja nykyään pidän, joku niiden musiikissa/tyylissä/kokoonpanossa vaan oli erityistä. Ovat se säännön vahvistava poikkeus koska jo teininä paljon niitä enemmän mua kiinnosti ja inspiroi sellaiset artistit kuin Bon Jovi, Bryan Adams ja Elton John eli ihan eri tyylin musiikki.

Jotkut BSB:n biisit oli ja on liian imeliä mun makuuni, mutta niillä on myös tosi monia hienoja biisejä, ja ehkä eniten mua kiehtoo niiden loistava kyky laulaa harmonisesti ja osalla niistä on todella miellyttävä lauluääni. Etenkin Brianilla.
Ja nykyään tietysti kokonaisuutta kultaa huomattavasti nostalgia nuoruudestani yleisesti, ja se miten paljon ikävöin '90-lukua - etenkin sen vuosikymmenen musiikkia. (Bon Jovinkin tuotannosta '90-luvun on ehdottomasti mun suosikkini.)

Just To Be Close To You - ei suosikkibiisejäni, lähellekään, mutta antaa hyvää kuvaa mainitsemastani harmoniasta jos jaksaa kuunnella ihan loppuun asti.

We've Got It Going On - pitkälti ainoa biisi debyyttialbumilta josta mainittavissa määrin pidän. Get Down on ehkä toinen, joskaan ei niinkään sanoitusten puolesta mutta soundin ja rytmin.

Se olikin nimenomaan vuosi 1997 kun faniuduin, vuosi kun niiden toka albumi ilmestyi. Vähän yli puolet sen levyn biiseistä on mielestäni hyviä, mutta tässä nyt pari eniten suosikkia:

Everybody (Backstreet's Back) - tämä on tuon ekan levyn We've Got It Going On:in 'jatko-osa' joten ei liene ihme että on yksi ehdottomia suosikkejani tokalta albumilta.

As Long As You Love Me - kiehtova perusidea ja sanoituskin onnistunut sen tiimoilta hyvin. Ja soundikin miellyttää.

Like A Child - Ihana biisi, mutta mua liikuttava etenkin sen jälkeen kun yhdistin tämän Peter Panin ja Wendyn suhteeseen (koska se sopii niille täydellisesti.)

Kolmas albumi, Millenium, on ykkössuosikkini niistä mitkä oon kuunnellut ajatuksella ja kokonaan. Sillä on ehkä yks tai kaksi biisiä joista en niin perusta mutta jotka eivät silti mielestäni ole huonojakaan.
Mutta ehdottomasti suosikeimpia on mm.

Show Me The Meaning of Being Lonely - josta laitoin lainauksen tämän merkinnän alkuun. AIna ollut ehdottomia suosikkejani BSB:n koko tuotannosta, ja etenkin nyt kun vähän aikaa sitten eräs läheiseni kuoli.

I Want It That Way - ehkä bändin historian suurimpia hittejä ja mielestäni ihan ansaitusti.

It's Gotta Be You - Yay! O//

Sitten ollaankin jo 2000-luvulla, mistä eteenpäin en enää ole kuunnellut yhtään levyä kokonaisuudessaan. (Vuonna 2000 löysin Bon Jovin joka vei kaiken musiikillisen kiinnostukseni pitkäksi aikaa ja lopulta en vaan enää palannut Backstreet Boysin pariin.) 2000-luvun parin ekan albumin jotkut biisit tunnen hyvin ja pidän kovasti. Uudempi tuotanto onkin sitten ihan tuntematonta. Voisi joskus kuunnella niiden uusimman (vuoden 2013) albumin ihan mielenkiinnosta onko niiden musiikkityyli muuttunut jotenkin ajan mukana.