ONCE UPON A TIME (2011-20**)

Sydäntenmurskaaja.

Tämä vuosikymmen on nostanut suosioon klassikkosadut televisio- ja elokuvaviihteessä, ja ehdottomasti kirkkaimpia helmiä on 2011-vuonna alkanut tv-sarja Once Upon A Time. Supersuositun LOST-sarjan käsikirjoittajilta - tämä on yhtä jännittävä mutta paljon paremmin toteutettu; pysyy paljon paremmin kasassa eikä sisällä läheskään niin paljon sivujuonia ja ylimääräistä säätämistä. Kysymyksiin saadaan suht nopeasti myös vastaus ja jaksojen kohtaukset on aseteltu järkevästi ja selkeästi. Eli tämä on laadukkaampi kuin LOST. Tämä on yksi kaikkien aikojen suosikkejani tv-sarjojen maailmasta.

Sarjan perusjuoni on että universumi koostuu lukemattomista eri maailmoista joiden välillä voi liikkua portaalien läpi jos lähtöpiste-maailmassa on olemassa taikaa jolla ne saa aktivoitua. Ja että meidän maailmamme klassikkotarinat ovat totta ja kaikki niiden hahmot elävät oikeasti, rinnakkaismaailmoissa. Lumikki, Punahilkka, Tittelintuure, Belle, Lampunhenki, Pinokkio yms. satujen hahmot elävät Lumotussa Metsässä mikä on ensimmäisen kauden keskitys. Lumikin äitipuoli katkeruuttaan etsi ja löysi keinon tuhota jok'ikisen tuossa maailmassa asuvan onnellisuuden, riistää jokaiselta kaikki mitä he rakastavat, kuvitellen saavansa siten itselleen kerrankin onnellisen lopun. Pääasiallinen kohde oli kuitenkin Lumikki ja tämän Prisnssi Hurmaava ja näiden onnen tuhoaminen. Hän teki sopimuksen Tittelintuuren kanssa, joka loi hänelle pimeän kirouksen jonka avulla hän karkoitti kaikki kylmään ja kovaan maailmaan jossa ei ole onnellisia loppuja kuin korkeintaan pahuudelle. Meidän maailmaamme. Kirous sitoo jokaisen näistä hahmoista kaupunkiin nimeltä "Storybrooke" jossa aika seisoo paikallaan ja lähes kukaan ei muista toisiaan eikä omaa historiaansa alkuperäisessä maailmassaan. Oletusarvoisesti tuomittuna elämään meidän maailmassamme ikuisesti, pystymättä koskaan lähtemään kaupungista eikä tuohon kaupunkiin koskaan edes eksy ulkopuolisia.
On kuitenkin toivoa; on ennustus jonka mukaan Lumikin ja Hurmaavan tytär, Emma, joka oli syntymäisillään, pystyisi purkamaan kirouksen ja pelastamaan kaikki, 28. syntymäpäivänsä jälkeen. Emma ehti juuri ja juuri syntyä muutamaa hetkeä ennen kuin kirous iski. Tähän kuvioon liittyy olennaisesti myös Pinokkio, ja Emman poika Henry jonka tämä antaa vastasyntyneenä adoptioon ja adoptioäidiksi päätyy Lumikin äitipuoli.

"Olen oikea poika!" :D

On siis muutama hahmo joka muistaa kaiken ja/tai tietää tilanteen; Lumikin äitipuoli itse ja Tittelintuure eli ne joilla oli osa kirouksen langettamisessa, Emman poika Henry joka päätyi Lumikin äitipuolen adoptoimaksi Storybrookeen - Henry kun sai käsiinsä yhden tietyn satukokoelmakirjan, sekä tietysti Pinokkio Ja lisäksi yksi joka joutui pois Lumotusta Metsästä jo kauan, kauan ennen kirousta - joskin meidän maailmamme ei ollut hänen ensimmäinen pysäkkinsä..

Sarja alkaa siitä kun 10-vuotias Henry ilmestyy Emman ovelle ja raahaa tämän Storybrookeen, tavoitteenaan saada tämä uskomaan totuuden ja pelastamaan kaikki. Mutta koska toisin kuin oli luvannut, Pinokkio ei ollutkaan Emman kanssa tämän lapsuudessa joka oli kaiken päälle rankka, satuihin ja taikuuteen saati väitettyyn totuuteen uskominen on aikuiselle Emmalle hirvittävän vaikeaa.

Tämä sarja on todella kiehtova ja jännittävä. Kirjoittajat ovat luoneet hienot ja samaistuttavat tarustatarinat kaikille mukana oleville rakastetuille satuhahmoille, lisäksi on erityisen mielenkiintoista ja koskettavaa seurata juuri tällaisten hahmojen eloa tässä meidän taiattomassa ja karussa todellsiuudessa. Siltikin vaikka nämä eivät itse muista eläneensä kerran maailmassa joka oli täynnä taikaa ja onnellisia loppuja.
Mutta, kuten sanoin, näitä hahmoja on upeasti syvennetty ja monitahoistettu, jo alkuperäisessä maailmassaan eli heidän elämä ei murheetonta ja mutkatonta satumaailmassakaan ollut. Siellä vaan oli myös taikaa ja hyviksille aina onnellinen loppu.
Vaikka tämä ottaakin klassikkosatuihin ja niiden hahmoihin modernin näkökulman, satumaailman puoli on pidetty vahvasti ja uskollisesti taianomaisena ja keskiaikaisena ja satujen tyypillisesti hehkuttama tosirakkaus ja tosirakkauden suudelma on tässäkin versiossa kaikenvoittava asia. Luonnollisesti se tarkoittaa sitä että jokin siihen liittyvä purkaa myös tuon vangitsevan kirouksen ja tuo kaikkien muistot takaisin - mutta ensimmäisen kauden lopussa on silti yllätysjuonenkäänne & toinen tuoantokausi vaikuttaa yhtä vahvalta ja mielenkiintoiselta.
Sarjan edetessä esitellään muitakin rinnakkaismaailmoja, kuten Ihmemaa, Neverland, ja tohtori Frankensteinin maailma ja kaikilla on mielenkiintoinen osa kokonaisuudessa.

Kolme omaa suosikkihahmoani ovat Tittelintuure, Lumikin äitipuoli Regina, ja Punahilkka.

Tittelintuure.

 

Punahilkan isoäiti on kova täti! :D

// MUOKS. 20.12.2015 - Kolme ensimmäistä kautta ovat tosi vahvoja ja kiehtovia, joskin jossain määrin toistavia. Neljäs kausi on okei, mutta sarja pärjäisi ilmankin, viides kausi (joka on juuri nyt uusin eikä vielä kokonaan näytetty) on myös OK, mutta taas hieman heikompi.

Yksi ongelma on siinä että sarjan asetelmaa ei muunnella tarpeeksi kausien vaihtuessa. Kolmannen kauden jälkeen alkuperäinen teema alkaa maistua hieman puulta. Aina vaan "minä minä minä, mulle mulle mulle, onnellinen loppu onnellinen loppu onnellinen loppu!!1" Etenkin pahisten puolelta. Jokaisessa kaudessa on oma selkeästi eroava "pääpahis" ja tarinapolut mutta tuo perusteema ja perustavoitteet pysyy aina samana ja niistä jauhetaan liikaa. Juu, kyseessä on satumaailmat ja satuhahmot ja onnellisen lopun käsite on kuuluisa saduista mutta se ei tarkoita ettei satuihin pohjaava sarja voisi vaihtaa teemaa kun sitä luuta on muutama kausi jo kaluttu.

Toinen ongelma on sama kuin LOST:issa - käsikirjoittajat tuntuvat improvisoivan taikuuden ja universumin sääntöjä liikaa. Jatkuvasti toistetaan "Taikuudella on aina hinta." Eli että taikuutta ei koskaan saisi ilmaiseksi vaan täytyy antaa jotain vastineeksi tai ottaa haluamansa mukana myös jotain kamalaa. Ja nimenomaan painotetaan sanaa "aina". Ja kuitenkin, hahmot käyttää jatkuvasti kevyttä taikuutta ilman minkäänlaisia seurauksia tai maksuvaatimuksia. Hinta tuntuu pätevän vain pimeään taikuuteen tai isompiin hyötyihin. Ei tällä muuten väliä, mutta kun sitä tosiaan toitotetaan joka hiton välissä "Magic ALWAYS comes with a price!!1" Valehtelijat. *huoh*
Ja myös, vähän väliä toitotetaan dramaattisesti kuinka "tätä ei voi perua" tai "tästä ei ole enää paluuta", mutta kuitenkin muutamaa jaksoa myöhemmin hahmot löytää jonkun porsaanreiän ja kyseisen asian sai sittenkin kumottua. Se on pidemmän päälle ärsyttävää ja imee kaiken jännityksen. Etenkin kun kumoamistavat on välillä täysin tyhmiä ja aivan liian helppoja, tai niitä ei selitetä lainkaan vaan selitys on periaatteessa "koska taikuus". Ja tämä sortuu saippuaoopperamaiseen tapaan tappaa hahmoja ja myöhemmällä kaudella kirjoittaa ne sittenkin ktakaisin "hahaa, eipäs kuollutkaan!" ja antaa jonkin puolivillaisen selityksen miten se vältti kuoleman.
Jälleen kerran, imee merkittävästi jännitystä.
Eli kuten LOST:in kanssa, kirjoittajat eivät tämänkään sarjan kanssa vaikuta tietävän mitä lopultakin haluavat hahmojen tarinoilta saatika että miten lopettaisivat sarjan. Mutta kuten sanottua, tämä sarja on onnistuttu pitämään kasassa paljon paremmin sekä paljon selkeämpänä seurata.

Pienempi, mutta kuin myös hieman ärsyttävä elementti tässä (kuten LOST:issakin) on hahmojen tapa jatkuvasti kiristää, uhkailla ja lahjoa toisiaan ja mahtailla sen sijaan että keskustelisivat normaalisti. Siis jatkuvaa juonittelua ja voimapeliä mikä alkaa pidemmän päälle kyllästyttää. Silloinkin jos keskustelu on luontevaa ja arkista, aivan normaalia, se usein päättyy siihen että toinen osapuoli kolkkaa toisen tajuttomaksi tai johnkin muuhun "yllätys"käänteeseen. Välillä tekee mieli repiä hiuksia päästä - ei olisi mitään tarvetta jatkuvasti sulloa kuvioihin juonittelua ja salaperäisyyttä.

Syy miksi tätä jaksaa tuosta huolimatta katsoa kausi toisensa perään on ne mielenkiintoiset hahmojen taustatarinat -ja ihmissuhteet sekä loistavat näyttelijät. Ne kantavat hyvin, mutta tosiaan, kolmoskauden jälkeen on alkanut pikkuhiljaa heikentyä. Toivottavasti kirjoittajat ymmärtävät lopettaa ajoissa. Odotan mielenkiinnolla millaisen päätöksen tällainen universumi saa - siinä kun on vain mielikuvitus rajana ja sitä näillä käsikirjoittajilla tuntuu riittävän. // MUOKS.

Klassikkosatujen/tarinoiden ystäville ehdottomasti pakko-katsoa -tasoinen tv-sarja!
Sekoittaa ihanasti fantasiaa, todellisuusdraamaa ja jopa rikosdraamaa, hyödyntäen kiehtovasti rakastettuja satuhahmoja. Sekoittelee hahmoja ja tarinoita kekseliäästi ja mielenkiintoisesti niin yleisjuonen kuin sivujuontenkin hyväksi. Esimerkiksi Kaunottaren ja Hirviön tarinasta on sovitettu tosi mielenkiintoisen vaihtoehtois-versio. Vaikuttaa siltä että suurimmaksi osaksi kaikki tässä amerikkalaisessa sarjassa pohjautuu nimenomaan klassikkokirjoihin. Tosin, ainakin Peter Panin hahmo on osittain Disney-versioon pohjaava sillä hän on tässä n. 15-vuotias teini kuten Disneyn animaatiossa. (Barrien alkuperäisessä kirjassa Peter on vasta 6-12v pikkupoika.) Ja osittain oma versionsa, sillä tosin kuin Barrien kirjassa ja Disneyn animaatiossa, tässä Pan on pahis ja Peterin & Wendyn tarina on aivan eri. Samoin, kapteeni Koukku on persoonaltaan monitahoisempi ja vähän enemmän hyvis kuin kirjan versio. Pidän muuten hänestäkin tässä versiossa. Ja pidän kovasti Neverlandistä tässä, se on alkuperäiselle kirjalle uskollisesti synkkä ja vaarallinen paikka - oikeastaan jopa synkempi. Peter Panin irrallaan leijaileva varjokin on hyödynnetty suhteellisen hienosti.

BON JOVI

Bon Jovi. 1980-luku.

Bon Jovi on yksi elämäni suurimpia musiikillisia rakkauksia, Elton Johnin ja Declan Galbraithin ohella. Ensikosketukseni tähän amerikkalaiseen, vuonna 1984 perustettuun ja valtavaan maailmanmenstykseen '80-luvulla kohonneseen rock-bändiin oli '90-luvun alussa. Kun ala-asteen ensimmäisillä luokilla lueskelin isosiskoni vanhoja ja uusia Suosikki-lehden numeroita joissa oli tietysti paljon juttua Bon Jovista joka välissä. Kirjaimellisesti on muistissa yksi hetki kun istuin siskoni huoneessa, selailin niitä ja huomioin miten kyseinen bändi on esillä melkein joka numerossa. Taisin jopa lukea joitakin uusimpia haastatteluja.
Tämä bändi kun oli erityisen suuressa suosiossa juuri '80-luvulla ja '90-luvun alkupuoliskolla. Valtava suosio ja vahva menestys heillä on yhä vuonna 2015, mutta suurimmat hittinsä ja kultaisin aikansa ovat '80-'90-luvuilta.
Tietenkin olin kuullut Bon Jovin musiikkia radiosta jo silloin pienenä, mutta kun silloin (ainakin meidän koulussa) englannin opiskelu alkoi vasta kolmannelta luokalta niin en osannut englanninkielisiin biiseihin kiinnittää liiemmin huomiota. Kuten Elton Johnia koskevassa merkinnässäni totesin, hän oli ensimmäinen englanninkielinen musiikki-idolini, muutamaa vuotta myöhemmin ja riitti aluksi kunnes teini-iässä jaoin enemmän huomiota myös muille ulkomaisille muusikoille.

Bon Jovin fanikunta muodostuu kaiken ikäisistä, aina pikkulapsesta keski-ikäisiin ja olen varma että jos äidinkieleni olisi englanti, olisin minäkin faniutunut jo lapsena.
Mutta teini-ikäisenä, pimeänä marraskuisena iltana vuonna 2000, laitoin videoauhuriin kasetin jossa oli siskoni nauhoittaman vanha musiikkiohjelma. Siinä sattui olemaan monia Bon Jovin musiikkivideoita. Ensin Bad Medicine ja Lay Your Hands On Me, eli pari superhittiä '80-luvulta. Vaikke ensiksimainittu on mielestäni aivan mahtava biisi ja yksi suosikkejani, niin silloin minuun kolahti syvästi ja vahvasti Bed of Roses ja sen video, vuodelta 1992 - se, teki minusta fanin.
Muutamassa kuukaudessa keräsin divareista ja osittain kaupoista kaikki siihen mennessä julkaistut studioalbumit sekä soololevyt, ja ylipäätään Bon Jovi valtasi elämäni. Koska samoihin aikoihin fyysisten sairauksien ja masennuksen myötä elämäni vaikutui hurjasti, Bon Jovin musiikista ja sitä kautta bändistä itsestään muodostui mulle äärettömän tärkeä asia. Pointtina on, että Bon Jovi suuresti osaltaan auttoi mua pysymään pinnalla ja kulkemaan läpi yhdet elämäni vaikeimmista vuosista. Tämän vuoksi heillä on erityispaikka sydämessäni, nostalgisten elementtien lisäksi.

Jon Bon Jovi. Lontoo, 1995

Isoveljeni jonka kanssa olin hyvin läheinen, muodostui myös suureksi Bon Jovi-faniksi mikä myös osaltaan syvensi rakkauttani bändiin sillä että sain jakaa sen itselleni hyvin läheisen ja rakkaan ihmisen kanssa.
Ikävä kyllä, emme vuosien aikana tajunneet pitää mielessä, että jokainen tilaisuus voi olla viimeinen. Hän kuoli ennen kuin ehdimme käydä yhdessä Bon Jovin keikalla, ja näin ollen yhteinen unelmamme ja ylipäätään hänen unelmansa käydä Jovien keikalla jäi täyttymättä.
Päätin ihan jo muutenkin tunnearvo-syistä pitää veljeni muutamat Bon Jovin albumit itselläni, vaikka mulla tietenkin on ne ominakin. Pidän veljenikiin kappaleista hyvää huolta, ja päätin että jos ikinä elämäni aikana saan tilaisuuden pyytää nimikirjoitukset Bon Jovin jäseniltä albumin kansilehteen, pyydän ne myös veljelleni tämän omistaneen kopion kansilehteen. Tarkemmin These Days-albumin, jolla on hänen suosikein biisi. Ja nimenomaisesti kertoen, että se olisi veljeni muistolle, veljeni joka oli suuri fani muttei koskaan saanut tilaisuutta tulla keikalle.

Jää nähtäväksi saanko koskaan tilaisuutta tuohon, vaikka itse eläisin miten pitkään. Sillä Bon Jovin tulevaisuus kiertue-elämän puolesta on epävarma. Viime vuosi merkitsi 30. vuoden uraetapin Bon Joville, heidän oma kiinnostus ja inspiraatio musiikin tekoon ja keikkailuun ei ole muuttunut, ja fanisuosio on edelleen täysissä voimissaan ja valtava eli Bon Jovin keikat ovat usein yhä nopeasti loppuunmyytyjä, mutta...
Jon on todennut että vei bändin viimeisimmälle kieruteelle liian nopeasti ja se on verottanut heistä jokaista, joten seuraavaa maailmaniertuettä joudutaan ehkä odottamaan vähän pidempään. The Rolling Stones-bändi on Jonin inspiraatio, mutta hän ei välttämättä näe itseään live-kiertueilla vielä kahdenkymmenenkin vuoden päästä sillä vaikka hän pitääkin hurjan hyvää huolta itsestään hän ei usko että luunsa kestäisivät rokkaamista vielä 70-vuotiaanakin. Lisäksi, Jon on aina ollut perheläheinen ja rakastava aviomies ja isä, ja hän on kertonut perheensä vasta nyt ensimmäistä kertaa myöntäneen että hänen lähes jatkuva matkustelunsa on vaikuttaneet perheeseen merkittävästi.
Tuossa tilanteessa luonnollisesti kuka tahansa perheläheinen ihminen harkitsisi vakavasti miten bändinsä tulevaisuus jatkuu ja kuinka pitkään voi jatkua. Jonilla on vaimo (vuodesta '89 asti), ja neljä lasta; tytär Stephanie Rose (22v), ja pojat Jesse James Louis (20v), Jacob Hurley (13v) ja Romeo Jon (11v).

Myös kokoonpanon muutos tapahtui viime vuonna, alkuperäinen kitaristi Richie Sambora lopetti bändin. Minkäänlaisesta välirikosta ei ole kyse, vaan henkilökohtaisista syistä ja Richie pitää mahdollisena että joskus palaisi bändiin.

Jon Bon Jovi. Madison Square Garden, New York, 2008

Jovit ovat tähän mennessä julkaisseet 13 studioalbumia joista yksi on kokonaan live-albumi, ja näiden lisäksi pari kokoelma-albumia, yhden valtavan kokoelma-paketin ja yhden live-videoalbumin. Omistan noista kaikki paitsi viimeksi mainitun videoalbumin sillä se on julkaistu vain iTunesissa enkä ole vielä tutustunut kyseiseen palveluun enkä taida yhden videoalbumin takia viitsiäkään. Lisäksi vuosien varrella on kokoelmaani kertynyt muutama harvinaisuuskin, kuten The Power Station Yeaars - Jon Bon Jovin aivan ensimmäinen studioalbumi ajalta ennen Bon Jovin muodostumista, sekä Bon Jovin These Days-albumin rajoitetusti julkaistu kahden levyn erikoisversio, sekä vieläkin harvinaisempi japanilainen erikoisjulkaisu kyseisestä albumista. Ja tietysti monia keikka-taltiointeja VHS:nä tai DVD:nä & musiikkivideo-kokoelma/albumiliittoisia VHS-julkaisuja. Tähtäimessäni on myös ostaa viime vuonna 30-vuotis uravuosipäivän kunniaksi julkaistu '80-luvun New Jersey-albumin Deluxe-julkaisu jossa on kaksi levyä ja ennenjulkaisemattomia biisejä.
Juuri nyt he levyttävät seuraavaa studioalbumiaan.

Henkilökohtaisesti, suosikki-aikakauteni Bon Jovin musiikissa on 1990-luvun tuotanto; albumit Keep the Faith (1992), Cross Road (1994, kokoelma-albumi mutta sis. kaksi uutta biisiä), These Days (1995) sekä sooloalbumit Blaze of Glory (1990, Jon Bon Jovi), Stranger In This Town (1991, Richie Sambora), ja Destination Anywhere (1997, Jon Bon Jovi).
Veljeni oli samoilla linjoilla, piti erityisesti '90-luvun tuotannosta. Ja oikeatsaan mua enemmän myös uudemmasta tuotannosta. Veljeni suosikkibiisi oli Hearts Breaking Even, These Days-albumilta.

'80-luvunkin puolelta pidän monista ja 2000- sekä 2010-luvun tutoksissakin on lukuisia upeita biisejä, mutta mikään niistä ei yllä '90-luvun tuotannon tasolle mun mieltymyksissä ja sydämessäni. Tai no...ehkä tän hetken uusin bändialbumi What About Now? (2013), koska se on selkeästi lähellä ysäri-luvun tyyliä.
En tiedä...Ehkä siksi että '90-luku on suosikkivuosikymmeneni ylipäätään 1900-luvulta ja lapsuus&teini-vuosieni vuoksi erityisen nostalginen ja kun luonnollisesti bändin musiikki(tyyli) heijastaa aikakautta jolla se tehdään. Suoraan sanoen mielestäni todellinen musiikki alkoi kuolla 2000-luvulla ja sitä pitävät jossain määrin elossa vain nämä artistit ja bändit jotka aloittivat kunnon musiikin aikoina ja ovat pysyneet tyylissään faneilleen uskollisina vaikka luonnollisesti seuraavatkin aikaansa jossain määrin, tai vaihtoehtoisesti uudet artistit jotka ottavat paljon vaikutteita entisaikojen bändeistä ja artisteista ja musiikkityyleistä, kuten Declan Galbraith nyt aikuisiän urallaan.

Jon Bon Jovi. Philadelphia, Pensylvania, 2013.

Olen monesti harkinnut liittyä Backstage with Jon Bon Jovi-faniklubiin, mutta kun sillä on niin tolkuttoman korkea jäsenmaksu per vuosi etten ole kertakaikkiaan raaskinut. Niin valtava fani kuin olenkin, se ei muuta sitä että minimituloilla ei sellaisia summia vuosittain heitetä asiaan josta ei ihan kauheesti käyttömahdollisia etuja saa kun asuu täällä syrjäisessä pohjolassa vaan korkeintaan saisi etuja jotka vaativat etuisuudestaan huolimattakin vain lisää isoja rahasummia (esim. mahdollisuus saada keikkalippuja ennen julkista myyntiä jne.)

On muutama superhitti jonka he sisällyttävät jokäikisen keikan settiin, ja sitten taas joitakin biisejä joita kuulee todella harvoin. Yksi harvinaisista on tuo omia suurimpia suosikkejani, Bed of Roses jonka myötä faniuduin, mutta olin onnekas sillä että he esittivät sen kesällä 2011, kun ensimmäisen kerran pääsin keikalle, Helsingin Olympiastadionilla!
Tampereen keikalla toukokuussa 2013 sain kuulla sellaiset harvinaisuudet kuin Runaway, These Days ja Always.

BED OF ROSES
(virallinen musiikkivideo, vuosi 1992)

 LIVIN' ON A PRAYER
17.6.2011, Helsinki
(ensimmäinen keikka jolla olin)

Tämä oli tuon keikan encore-osuudessa ja aivan viimeinen biisi. Mukanani ollut kaveri sanoi myöhemmin että meidän vieressä oli joku nainen joka ulvoi koko ajan jotain Jonille tän biisin aikana (vaikka oltiin aivan liian kaukana lavasta jotta Jon olisi millään voinut kuulla muutenkaan saati biisiä esittäessä kymmenien tuhansien fanien keskellä...), mutta mä en kuullut sitä lainkaan. Tunnelma oli niin taivaissa etten enää edes huomannut kaatosadetta ja kylmää tuulta. :)

Tuo ilta oli täydellisen aurinkoinen ja lämmin, mutta muuttui sateiseksi ja tuuliseksi just niihin aikoihin kun Bon Jovi astui lavalle. Bed of Roses oli setin 14. biisi eli oli satanut jo hyvän aikaa ja Jon reväytti polvensa sen biisin aikana, sateesta liukkaalla lavalla. Niin pahasti että joutui myöhemmin leikkaukseen, mutta toipui hyvin.

Kurjasta ilmasta ja tästä äärimmäisen kivuliaasta vammasta huolimatta keikka jatkui tunnelma katossa loppuun asti, ja sitä oli jäljellä vielä melkein puolet. Kesti yhteensä n. 3 tuntia, 20 biisin setti + 4 lisäbiisiä vielä ennen varsinaista loppua. Hurjasti rakkautta ja kunniaa Jonille ja kumppanelille ja ylipäätään kaikille faneilleen uskollisille ammatti-muusikoille jotka eivät anna pienen myrskyn tai edes vakavan vamman latistaa konserttia saatika lopettaa sitä, vaikka etenkin viimeksimainituissa tapauksissa fanit varmasti ymmärtäisivät hyvin.  ♥

Joitakin muita suosikkejani Bon Jovin tuotannosta:
(ei arvojärjestyksessä)

1980-luku:

• Runaway (1984)
• Livin' On A Prayer (1986)
• Bad Medicine (1988)
• Born To Be My Baby (1988)
• Blood On Blood (1988)

1992-2013:

• Keep the Faith (1992)
• Save A Prayer (1992)
• Dry County (1992)
• If I Was Your Mother (1992)
• Always (1994)
• Koko These Days-albumi (1995)
  Esim. These Days, Something For The Pain, This Ain't A Love Song, If That's What It Takes ja Hey God.
• It's My Life (2000)
• Just Older (2000)
• One Wild Night (2000)
• Bounce (2002)
• Have A Nice Day (2005)
• Complicated (2005)
• Story of My Life (2005)
• Koko What About Now?-albumi (2013)
  esim. Because We Can, ja Pictures of You.

Soololevyiltä:

• Blaze of Glory (1990)
• Santa Fe (1990)
• Ballad of Youth (1991)
• One Light Burning (1991)
• The Answer (1991)
• Janie, Don't You Take Your Love To Town (1997)
• It's Just Me (1997)

Declan Galbraith - vol. 2

Englantilainen laulaja Declan Galbraith - Bon Jovin rinnalla Elämäni Rakkaus musiikissa, (esittelymerkintä jonka kirjoitin vuonna 2011) - on etenemässä hyvää vauhtia comebackinsä tiimoilta. (Josta kirjoitin hehkutusmerkinnän  vuonna 2012.)

Tänään, 28. kesäkuuta, hän esiintyy ensimmäisen kerran sähkökitaran ja bändin kera omassa konsertissaan, Berlinissä. Sen on tarkoitus on aloittaa kiertue Euroopassa. On hän konsertteja oman musiikkinsa tiimoilta ennenkin pitänyt isoilla lavoilla, mm. Kiinassa, mutta ei aivan tässä mittakaavassa. Hän on myös tuottamassa EP-levyä (levy joka on pidempi kuin single mutta ei aivan täyden albumin mittainen) lähiaikoina julkaistavaksi. Eilen yksi Saksan suurimmista sanomalehdistä, Die Welt, julkaisi uusimman haastattelun. Suomennan sen tähän, ja vielä perään yhden monista haastatteluista ajalta ennen kuin hänen uransa oli varsinaisesti alkanut - ajalta kun hän oli juuri solminut ensimmäisen suuren levytyssopimuksen 9-vuotiaana. Koska se artikkeli on tolkuttoman hauska, suloinen ja antaa hienosti kuvan millainen lapsitähti hän oli. Siis kokonaisemman kuvan persoonastaan kuin pelkät tv-haastattelut.

~ Declan Galbraith, 22v, 27. kesäkuuta 2014
Haastattelija/kirjoittaja: Daliah Hoffmann
Suomennos: Nibs
--> alkuperäinen artikkeli

Lapsitähti yrittää paluuta

Declan Galbraith oli pikkupoika Elton Johnin kanssa lavalla, lauloi kuningattarelle ja sai kultalevyn. 16-vuotiaana hän päätti uransa - ja nyt haluaa aloittaa aivan alusta.

Declan Galbraith oli se pieni poika joka lauloi coverin Kelly Familyn ”An Angel”:istä ja julkaisi ensimmäisen albuminsa 10-vuotiaana. Hän esiintyi Elton Johnin kanssa lavalla, lauloi kuningattaren Riemujuhlassa ja myi yli 200,000 albumia maailmanlaajuisesti, toinen albuminsa "Thank You" ylsi kultalevyn tasolle. Erityisesti Aasiassa ihmiset rakastivat tuota suloista brittiä. Vaikka tämä lapsitähden ura oli hänelle luonnollinen polku, 2010, 19-vuotiaana, Galbraith ei enää halunnut palata covereiden ja massamarkkinointi-biisien pariin. Hän muutti Berliniin, missä hän aloittaa uudestaan hyvin pienestä – ison bändin ja omien laulujen kera.

Die Welt:

Miksi muutitte Lontoosta Berliniin?

DECLAN: Suuri osa menneisyyttäni ja uraani on tapahtunut täällä Saksassa. Moni ystäväni asuu täällä, ja kaksi ja puoli vuotta sitten päätin: On aika vaihtaa maisemaa, on seikkailun aika. Joten olen Berlinissä, myös aloittaakseni aivan alusta.
Berlin on myös kaupunki jossa on monia tilaisuuksia muusikolle ...
Toivon niin. Berlin on värisevä ja eloisa paikka. Lontoossa, itsenäinen musiikkielämä ei ole niin voimakasta kuin täällä. Berliinissä, tuntuu kuin joka kolmas minuutti käynnistyisi jotain uutta, täällä on niin monia mielenkiintoisia asioita koettavana. Tämä on kaunis ja jännittävä kaupunki, mitä en huomannut paljonkaan lapsena, koska istuin vain autossa.

Aiemmin lauloit klassikoita, nykyään kirjoitat omat kappaleesi. Milloin päädyit tähän päätökseen?

DECLAN: Tämä oli luonnollinen polku. Silloin, 9-vuotiaana, en ollut liiemmin kirjoitellut ja jopa 16-vuotiaana mitä kirjoitin ei ollut kovin hyvää. Siihen aikaan olin myös aloittanut kitaransoiton. Vähän ajan kuluttua, päätin ensin lopettaa musiikkiurani, itseni vuoksi. En enää pitänyt tyylilajistani, en ollut tehnyt mitään enkä löytänyt mitään uutta. Kontaktini ja työsuhteeni olivat huonoja. Oli pakko lopettaa. Menin takaisin kouluun, ja olen pitänyt itseni tiiviisti kiireisenä kirjoittamalla. Joka päivä lauloin, soitin kitaraa ja kirjoitin lauluja.

Mikä inspiroi sinua?

DECLAN: Yhtenä asiana, kelttiläinen taustani ja perheeni. Isoisäni tapasi aina soittaa minulle irlantilaista folk-musiikkia, mikä kulkee mukanani nykyään. Vaikka laulu kuulostaisikin enemmän rockilta, käytän mieluummin selloa ja viulua kuin sähkökitaraa. Isäni toi minut lähemmäs bändejä kuten Led Zeppelin, Pink Floyd ja Deep Purple. Ja sitten on omat musiikilliset löytöni: Cat Stevens, Leonard Cohen, tuo runoollinen kirjoittaja. Kaikki tuo yhdistyy uudessa tyylissäni, musiikissani. Laulujeni sisällössä yritän kirjoittaa en vain rakkaudesta ja ihmissuhteista, vaikkakin liitän niitäkin aiheita mukaan jo. On myös vahvoja tunteita jotka me kaikki tunnemme. Mutta kirjoitan paljon myös kaikesta mitä ympärlläni tapahtuu, mitä maailmassa tapahtuu: sota, nälänhätä, kärsimys. On kuin terapiaa kirjoittaa näistä asioista.

Miksi et ole kärsinyt tyypillistä lapsitähden syndroomasta - kolareita, huumeita, epäonnistumisia?

DECLAN: Urani on ottanut muutamia vuosia eikä tapahtunut yhdessä yössä. Vanhempani ovat aina pitäneet minusta hyvää huolta, silloin ja nyt. Minulla ei koskaan ollut henkivartijaa, vaikka levy-yhtiöni tarjosi sellaista. Isäni ja managerini ovat aina ympärilläni.

Mikä oli kaikkein ikimuistoisin hetki nuoremmilta vuosiltasi?

DECLAN: Kun sain kultalevyni Saksassa ja Itävallassa, se oli hyvin intensiivistä aikaa. Muista kun silloin sain sähköpostin levy-yhtiöltäni, kun minä ja perheeni istuimme lentokentällä Lontoossa. He onnittelivat minua ja kertoivat että ”Thank You”-albumini on toisella sijalla listalla, aivan Nelly Furtadon takana.

Mikä sen jälkeen on muuttunut eniten?

DECLAN: Nykyään, olen kiinni joka prosessissa ja voin päättää itse, mitä haluan. Olen päivittäin yhteydessä bändiini. Me jammailemme, harjoittelemme ja teemme musiikkiamme. Bändini jäsenet ovat ystäviäni eivätkä vain kollegoitani.

Millaista pikkupojalle oli olla kuuluisa?

DECLAN: Kun ajattelen taaksepäin, se ei missään vaiheessa ollut niin hauskaa kuin voisi olettaa. Kaikki ympärilläni ovat hyväksyneet minut sellaisena. Yhtenä päivänä seisoin lavalla ja lauloin, ja seuraavana seisoin jalkapallokentällä ystävien kanssa. Minua ei kiusattu, ja vanhempani pitivät huolta että kaikki säilyi mahdollisimman normaalina.

Milloin olet päättänyt tehdä paluun?

DECLAN: Oikeastaan, minut tuotiin takaisin, vaikka se kuulostaakin kliseiseltä. En ole koskaan lakannut tekemästä musiikkia, en vain julkisesti viime vuosina. Olen joka päivä soittanut kitaraa, laulanut ja kirjoittanut. Tehdä omaa musiikkiani, sen tekeminen tällä kertaa todella, todella, on ajanut minua eteenpäin. Minulla on tämä menneisyys, mutta se näyttää hyvin oudolta. Joskus kun näen vanhoja esiintymisiä ja videoita, en tunnista itseäni. Oli kerran myös hetki jolloin tunsin oloni hyvin pettyneeksi, koska se kaikki ei ollut omia päätöksiäni. Se tuntuu kuin eri elämältä. Tänään se on erilaista, on täysin uusi alku, ja tuntuu melko erilaiselta.

Fanisi ovat kasvaneet kanssasi eivätkä ole kuulleet sinusta pitkään aikaan. Millaista palautetta olet saanut heiltä?

DECLAN: Kun lopetin, minulla oli yhä paljon menestystä. Monille se oli hyvin yhtäkkinen loppu. Olen nyt tehnyt monia pieniä keikkoja Berliinin kahviloissa ja baareissa, niinsanotusti, olen uusi esiteltäväksi. Vain sellistini ja minä. Palaute oli upeaa, kahvilat olivat aina tupaten täynnä. Huomenna, olen hyvin innoissani, esiinnyn Private Clubilla ison bändin kanssa, mikä on hyvin mielenkiintoista.

Declan Galbraith ja bändi, Private Club, Berlin, Lauantaina 19.30.

* * * * * 

~ Declan Galbraith, 9v, joulukuu 2001
Kirjoittaja: Helena de Bertodano
Suomennos: Nibs
---> alkuperäinen artikkeli (julkaistu huhtikuussa 2002)

Hän on naperoiden huippu

DECLAN GALBRAITH, 9-vuotias, makaa lattialla, vaivalloisesti harjoitellen allekirjoitustaan nimikirjoituksia varten. Häneltä kestää hyvän minuutin kirjoittaa nimensä kiemuraisella käsialalla. Hän huokaisee. "Se on vieläkin kauhea, iskä." Hänen isänsä Alec, sähkömies, katsoo kun poika yrittää uudestaan. "Se on hieman hidasta. Sinun täytyy kiirehtiä sitä. Ehkä sinun pitäisi vain kirjoittaa 'Dec'," hän ehdottaa.

Kaikki tämä saattaa vaikuttaa hieman aikaiselta, sillä Declanilla on ensimmäisen albumin äänitys vasta edessä. Mutta sitten taas, ei jokaisella 9-vuotiaalla pojalla ole levy-yhtiötä joka on sijoittanut häneen miljoona puntaa. Viime viikolla, EMI ilmoitti solmineensa Declanin kanssa sopimuksen kolmesta albumista, seuraavan kolmen vuoden aikana, voitettuaan kilpailun muutaman muun levy-yhtiön kanssa. Kuumeinen kiinnostus alkoi viime joulun aikaan, kun Declan oli äänittänyt laulun poikabändi Westlifen kanssa. Hänen ensimmäinen albuminsa on tähdätty julkaistavaksi muutaman kuukauden kuluttua.

"En minä oikeastaan saa sitä miljoonaa puntaa," Declan selittää. "Se on mitä he ovat valmistautuneet sijoittamaan minuun. Mutta ei se minua haittaa. Minä vain nautin laulamisesta."

Hän on itseään selkeästi ilmaiseva poika, mutta Declania kiinnostaa enemmän esitellä minulle lelujaan kuin vastata tylsiin kysymyksiin. "Katso autoani. Se on kauko-ohjattava. Se on hyvä, koska sillä saa kuskattua karkkeja, myös." Hän yrittää kovasti istua aloillaan, mutta välilä ei pysty vastustamaan halua lähteä pois – vaikkakin hän kohteliaasti pyytää ensin. "Voinko pelata pikaisesti jalkapalloa?" hän sanoo, sitten hän ryntää puutarhaan perheensä semi-irrallisesta talosta Hoon kylässä, lähellä Rochesteria, Kentissä, missä hän asuu äitinsä ja isänsä, Siobhanin ja Alecin, ja 6-vuotiaan siskonsa Bernadetten kanssa.

Declan on hassu pikku poika, omituinen sulautuma pikkuaikuista ja lasta, tultuaan työnnettyä show-bisnekseen kauan ennen aikaansa. Kuten hän laittaa sen, "Minulla on paljon velvollisuuksia, todella, koska minun täytyy käyttäytyä aikuismaisesti eikä kuin pikku lapsi, kun olen telkussa."

Kysyn, tuntuuko hänestä että hän menettää jotain lapsuudestaan. "No," hän sanoo, ajatellen ankarasti, "Leikin yhä cowboyta ja intiaaneja kun serkkuni tulee kylään."

Välillä on hetkiä kun hän on henkeäsalpaavan kultainen - esimerkiksi, kun hän puhuu "managerini" tai "stailistini". Ja seuraavassa hetkessä hän on kuin pieni lapsi. Yhdessä vaiheessa hän otti jougurttia jääkaapista, sitten kääntyy minua kohti ja kysyy: "Voinko syödä tämän?" Myöhemmin hän näyttää minulle pehmolelua vuoteellaan. "Rakastan tätä koiraa koska se päästää ääniä. Se sanoo 'Woof woof' kun sen tassua puristaa."

Declan on hyvännäköinen poika, voimakkaiden silmien ja isojen korvien kera. Hänen lauluäänensä on mykistävän voimakas, mutta hän puhuu suhteellisen pehmeästi. Hän kertoo minulle valtavan yksityiskohtaisesti miten hän laittaa piikkejä hiustyyliinsä. "Vaha on parasta, mutta jos meillä ei ole yhtään vahaa, sitten minun on vain käytättävä geeliä, mutta geeli latistuu kun kumautat sitä muutaman kerran. Sitten täytyy vetää käsi hiusten läpi ja se on taas muodossaan."

Hänen huoneensa on koristeltu julisteilla Westlifesta ja Robbie Williamsista. Tosiaan, häntä on mainostettu mini-Robbiena. "Haluaisin olla Robbie Williams. Ja iskäni taatusti haluaisi hänen rahansa."

Itseasiassa, hänen vanhempansa ovat mukava, jalata maan kamaralla pitävä pariskunta joka selvästi haluaa poikansa olevan onnellinen. "Ylivoimaisesti paras asia hänelle," sanoo hänen isänsä, "olisi ura laulajana, koska hän rakastaa sitä. Mutta myös tärkeää on se että hän saattaisi tulla taloudellisesti vakaaksi jo nuorella iällä, minkä täytyy olla jokaisen unelma – ei joutua ottamaan asuntolainaa varjostamaan."

Kiitos EMI:n anataman ennakon, Alec on voinut lopettaa työnsä vuodeksi. "Koska," Declan selittää, "se ei ole kovin reilua siskolleni jos iskä käy töissä ja äiti vie minua levytysstudioille."

Nuorukainen ei ole koskaan ajatellut ryhtyä sähkömieheksi itse. "Se ei vain ole kovin mielenkiintoinen työ. Ei pahalla, iskä."

"Ei se mitään, poika."

"Haluaisin omistaa radioaseman ja levytysstudion," Declan sanoo. "Se olisi hyvä."

"Suuria ideoita," kommentoi hänen isänsä.

Hänen vanhempansa sanovat että Declan on aivan samanlainen kuin muutkin 9-vuotiaat. "Meidän täytyy komentaa ja kurittaa häntä," sanoo Alec. "Hän tekee mitä pojat normaalisti: pallo on jatkuvasti naapurin tontilla, ja hän lähtee ulos ja hänen äitinsä huutaa hänelle koska hänen parhaat vaatteensa ovat täysin kurassa."

Declanin vanhemmat pyrkivät pitämään jonkinnäköisen normaalin elämän yhtäkkisen pyörityksen keskellä. "Tiesimme että yksityisyyteemme tunkeuduttaisiin paljon," sanoo Alec, "mutta päätimme että se on sen arvoista, jotta hän saa tavoitella sitä mitä haluaa saavuttaa."

"Heille täytyy antaa jokainen tilaisuus, eikös?" Siobhan kannattaa. "Hänellä vaikuttaa olevan lahja, joten meidän täytyy todella auttaa ja rohkaista häntä – ja jos hän menestyy se on hienoa, ja jos ei menesty niin hän on saanut upean kokemuksen."

Päivänä jonka vietin Declanin kanssa, kolme eri televisio- ja radioväkeä saapuu haastattelemaan häntä. Silloin tällöin hän muuttuu hieman hermostuneeksi ja etsii lisävarmistusta isästään: "Se oli tosi huono haastattelu, eikö ollutkin?" hän sanoo huolestuneena, juteltuaan BBC:n kuuden uutisten kanssa. "Se oli okei, poika," Alec vakuuttaa hänelle. "Yritit keksiä monimutkaisia vastauksia. Sano ihan vain mitä mielessäsi on."
Minulle puhuessan, hän silloin tällöin kääntyy isänsä puoleen ja kuiskaa: "Sujuuko minulla hyvin?"

Kuitenkin, hänen itseluottamuksensa tulee esiin, kun hän laulaa. Hänen suosikkilaulunsa, hän kertoo minulle, on Danny Boy. Hän vetää syvään henkeä ja aloittaa: "Oh Danny boy, the pipes, the pipes are calling . . ." Laulaessaan, hänen ilkikuriset kasvonsa ottavat enkelimäisen ilmeen; käsi rinnallaan; ja hänen jalkansa alkaa taputtaa. "Declan laulaa sydämestään," hänen äitinsä sanoo. "Hän vain nauttii joka sekunista."

Declanin ensimaku menestyksestä tuli kaksi vuotta sitten, festivaaleilla Rochesterissa, missä ihmiset esiintyivät kadulla rahaa vastaan ja hän kinusi äidiltää lupaa esiintyä myös. "Hän sanoi ei, mutta jatkoin pyytämistä ja kävin hänen hermoilleen, joten lopulta hän sanoi kyllä." Hän lauloi puolitoista tuntia ja ansaitsi 500£, [nykyeuroissa 900€], josta puolet hän antoi heti vanhemmilleen. "Annoin sen heille sähkölaskua varten. He eivät pyytäneet; minä vain sanoin, 'Tässä, olkaapa hyvä.' "

"Se on hirvittävää, mutta totta," hänen isänsä sanoo nolostuneena.

"Sitten ostin siskolleni muutaman Barbien, ja lopuilla ostin maastopyörän. Se oli alennuksessa. Se maksoi £109, £199 sijaan. Siinä on tosi hyvä jousitus: sen päällä voi pomppia."

Taskurahan korotus kahdesta punnasta kymmeneen puntaan viikossa on kaikki mitä Declan tulee näkemään siitä miljoonasta punnasta. "Mitä rahaa hän tekee nyt," hänen isänsä sanoo, "sijoitetaan asianmukaisesti kunnes hän osaa nauttia siitä."

Hänen unelmansa on ostaa iso talo vanhemmilleen. "Ja minä haluaisin mukavan talon itsekin, ja varmistaisin että siskoni olisi terve ja kaikki hyvin, ja haluaisin antaa jotain rahaa serkulleni Joelle, joka on paras ystäväni. Haluaisin myös auttaa hyväntekeväisyyttä ja sellaisia."

Declan sanoo että haluaa laulajaksi seuratakseen isoisänsä, Benin, jalanjäljissä, joka kiersi Kentin pubeja ja clubeja folk-ryhmänsä kanssa. Vaikka Declan oli vasta 3-vuotias kun Ben kuoli, hän muistaa isoisänsä vahvasti. "Tapasin istua hänen polvellaan kun hän soitti tinapilliä. Tykkään ajatella että hän olisi hyvin ylpeä minusta nyt."

Valmistelemattoman katulaulaja-menestyksensä jälkeen, hänen vanhempansa alkoivat viedä Declanin kykyjenetsintäkilpailuihin. Hän voitti monia kilpailuja ennen kuin Barrie Mason, joka kirjoitti mm. kappaleet Delilah and The Last Waltz, huomasi hänet yhdessä kilpailussa Rochesterissa. Mason otti yhteyttä ystäväänsä Max Cliffordiin, joka myöntyi ottamaan Declanin siipensä alle.

Kysyn Declanilta hänen mielipidettään surullisenkuuluisasta Cliffordista, niin monie Tory MP.iden arkkiviholisesta. "Hän on tosi mukava," sanoo Declan innokkaasti. "Joka kerta kun menen sinne, hän antaa minulle makeisia."

Se oli Clifford joka järjesti Declanin äänittämään kappaleen Westlifen kanssa Telstarin erikoisalbumille Christmas Hits: 50 Festive Favourites. Välittömästi levy-yhtiöt olivat äänekkäästi vaatimassa häntä solmimaan sopimuksen kanssaan. Clifford johti prosessia, ja lopulta EMI voitti.

Uutuus ei ole vielä kulunut pois. "Moni sanoo, 'Se on kuin unta' – mutta se todella on kuin unta. En ikinä ajatellut että saisin levytyssopimuksen kuten Westlife. Sitten heräät yhtenä päivänä ja huomaat että levy-yhtiö on kiinnostunut sinusta. Se on vain hämmästyttävää."

Declan ei ole koskaan käynyt mudoollisilla laulutunenilla, mutta muutama viikko sitten hän alkoi käydä äänivalmentajan luona. "Hän antaa minulle pieniä vinkkejä kuinka huolehtia kurkustani. Nyt käytän koulussa aina huivia, ja villaista hattua, vaikka olisi kiehuvan kuuma. Jotkut pojat sanovat että näytän lumiukolta." Kokonaisuudessaan, hänen koulutoverinsa eivät kiinnitä paljon huomiota hänen menestykseensä. "Me ei puhuta siitä paljoa," hän sanoo. "Useimmat pojat luokallani ovat kiinnostuneita jalkapallosta."

Alec sanoo että Declanilla on yksityinen kotiopettaja joka auttaa häntä pysymään opintojen tasalla ohi menneiden koulupäivien takia . "Mutta emme halua ottaa häntä pois valtion koulusta, koska meistä hän tarvitsee sen kontaktin muiden lasten kanssa."

Declan sanoo että odottaa sitä kun hänet tunnistetaan kadulla. "Kerran, kun olin Maailman uutisissa, olin tulossa takaisin lehtikaupasta, joku autosta soitti torvea ja vihelsi."

Siinä hyvin oudossa maailmassa jossa hän nyt elää, vaikka hän on vasta 9-vuotias ihmiset usein kysyvät onko hänellä tyttöystävää. "Minulla ei ole paljon aikaa tytölle. Itse asiassa, tytöt eivät kiinnosta minua tällä hetkellä. Mutta olen varma, että todennäköisesti kiinnostaa kun olen vanhempi."

Perheelle kerrotaan että Declanin ura ei ole ohi kun hänen äänensä särkyy. "Kukaan ei voi tietää varmaksi," Alec sanoo, "mutta he sanovat että hän on luontainen laulaja."

"En ole kuoropoika," Declan sanoo. "Laulan kaikenlaista: lauluja joita levy-yhtiö on kirjoitatnut minulle – koska minulla on joitain kirjoittajia – ja laulan folkia, ja irlantilaisia balladeja, ja soulia . . . No, minä sanon sitä souliksi, mutta se on kuin soul irlantilainen balladi."

"Hän laulaa myös popia," hänen isänsä sanoo.

"Joo, mutta en sellaista kuin Britney Spears," Declan lisää nopeasti.

Hän on tarpeeksi älykäs tajuamaan että hänen suurin tehtävänsä on pitäytyä tulemasta liian täyteen itseään . "Ihmiset ajattelevat että olet vain räkäinen jos olet isopäinen, ja alkavat lähteä luotasi. Mutta jos olet ystävällinen, sitten he pitävät sinusta.”

"Jos joku toinen ei ole hyvä laulaja, minä en ajattele että he ovat ihan pohjalla ja minä tuolla ylhäällä. Minä vain ajattelen että he ovat hyviä jalkapallossa tai luistelussa tai rugbyssä tai piirtämisessä. Minä olen hirveän huono piirtämään. Siskoni on paljon parempi kuin minä ja hän on kuusi. Hän piirtää jotain ja se näyttää Mozartin tekemältä." Hän kurtistaa otsaansa. "Ei Mozart. En tiedä minkään piirtäjän nimiä. Mutta taatusti ei Mozart."

Declanille usein kerrotaan että hänellä on ”x-factor”, mikä hämmentää häntä. "En oikeastaan tiedä mikä se on. Sen täytyy olla jotain mikä tekee sinusta pop-tähden."

Kysyn häneltä mikä hänen mielestään tekee pop-tähden. "Sinulla todennäköisesti tarvitsee olla hyvä persoona."

Niin paljon kuin hän ihaileekin muita pop-tähtiä, hän sanoo että ei itse halua tulla verratuksi kehenkään. Ei edes Robbie Williamsiin. "Mielestäni me molemmat laulamme omalla tavallamme. Emme kopioi ihmisten ääniä. Toivoisin että ihmiset ajattelisivat minua Declan Galbraithina."
He ajattelevat.

* * * * *                         

                  DECLAN - 9v, live 2001 - WALKING IN THE AIR
                                              (hänellä on kipeä kurkku tässä)
                                 
          ---> 10v (terve), live 2002, Rainbow Man & You Never Walk Alone

      DECLAN - 10v, ?live? 2002 - CARRICKFERGUS
 (se mun henk.koht. suosicover & esiintyminen)

DECLAN - 22v, live 2014 - SEDATED
(itse kirjoittamansa biisi, akustinen kahvilakeikka)

 

Backstreet Boys

"Life goes on as it never ends.
Eyes of stone observe the trends.
They never say, forever gaze upon me.
Guilty roads to an endless love, (endless love.)
There's no control.
Are you with me now?
Your every wish will be done.
They tell me.
Shhow me the meaning of being lonely.
Is this the feeling I need to walk with?
Tell me why I can't be there where you are?
There's something missing in my heart."

-Backstreet Boys, 'Show Me The Meaning of Being Lonely'

No, en oikeastaan fani sillä en ole ikuisuuksiin seurannu kuulumisia, uutisia ja uusia tuotoksia...mutta anasitsee ne silti merkinnän faniblogiini koska pidän yhä monista heidän biiseistään ja fani olin muutaman vuoden silloin '90-luvulla kun he nousivat julkisuuteen. (Tosin vasta vuodesta 1997 heidän tokan levynsä myötä.) Aikoinaan ostin kolme ekaa albumia. Nyt levykokoelmistani löytyy vain joku The Greatest Hits-albumi ja Millenium-albumi.
Kirjoitan tätä ja stereoissa soi piiitkästä aikaa nuo levyt, kun YouTubesta katsoin (osittain) Dr. Phil Show-jakson jossa Nick Carter, (Backstreet Boysien keulakuva), puhui menneestä huumeidenkäyttöongelmastaan ja esitti siinä alussa yhden BSB:n alkuvuosien suurimmista hiteistä ja mulle tuli ihan tolkuttoman nostalginen olo.

Ei tämä nyt varmana esittelyä tarvitsisi, mutta muodon vuoksi mainitaan nyt kumminkin että kyseessähän on siis amerikkalainen ns. poikabändi jonka debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1995, bändi oli suosionsa huipulla tuon '90-luvun tokan puoliskon, 2000-luvun alussa pitivät pienen tauon kunnes palasi taas vuonna 2003 ja tällä hetkellä uusin albumi on vuodelta 2013.

Taidan olla niitä harvoja(?) poikia/miehiä jotka myöntää pitävänsä ylipäätään minkään poikabändin musiikista saati fanittaneensa sitä. Mulla nimittäin on ajatusmaailma että vaikka poikabändien biisit onkin valtaosaksi kirjoitettu tytöille, on hyvä muistaa että kirjoittajat nimenomaan ovat poikia/miehiä - eli yleisesti puhuen meidän sukupuoli voi samaistua niihin tai nauttia niistä omasta näkökulmastaan. Ja kuten esim. alussa lainattu biisi, jotkut on sukupuolineutraaleja. Ja oli nyt kenenkin syy Backstreet Boysistä tai muusta poikabändistä pitämiseen sitten mikä tahansa, niin mun mielestä se on täysin okei.

BSB oli/on kuitenkin ainoa poikabändi josta teininä pidin ja nykyään pidän, joku niiden musiikissa/tyylissä/kokoonpanossa vaan oli erityistä. Ovat se säännön vahvistava poikkeus koska jo teininä paljon niitä enemmän mua kiinnosti ja inspiroi sellaiset artistit kuin Bon Jovi, Bryan Adams ja Elton John eli ihan eri tyylin musiikki.

Jotkut BSB:n biisit oli ja on liian imeliä mun makuuni, mutta niillä on myös tosi monia hienoja biisejä, ja ehkä eniten mua kiehtoo niiden loistava kyky laulaa harmonisesti ja osalla niistä on todella miellyttävä lauluääni. Etenkin Brianilla.
Ja nykyään tietysti kokonaisuutta kultaa huomattavasti nostalgia nuoruudestani yleisesti, ja se miten paljon ikävöin '90-lukua - etenkin sen vuosikymmenen musiikkia. (Bon Jovinkin tuotannosta '90-luvun on ehdottomasti mun suosikkini.)

Just To Be Close To You - ei suosikkibiisejäni, lähellekään, mutta antaa hyvää kuvaa mainitsemastani harmoniasta jos jaksaa kuunnella ihan loppuun asti.

We've Got It Going On - pitkälti ainoa biisi debyyttialbumilta josta mainittavissa määrin pidän. Get Down on ehkä toinen, joskaan ei niinkään sanoitusten puolesta mutta soundin ja rytmin.

Se olikin nimenomaan vuosi 1997 kun faniuduin, vuosi kun niiden toka albumi ilmestyi. Vähän yli puolet sen levyn biiseistä on mielestäni hyviä, mutta tässä nyt pari eniten suosikkia:

Everybody (Backstreet's Back) - tämä on tuon ekan levyn We've Got It Going On:in 'jatko-osa' joten ei liene ihme että on yksi ehdottomia suosikkejani tokalta albumilta.

As Long As You Love Me - kiehtova perusidea ja sanoituskin onnistunut sen tiimoilta hyvin. Ja soundikin miellyttää.

Like A Child - Ihana biisi, mutta mua liikuttava etenkin sen jälkeen kun yhdistin tämän Peter Panin ja Wendyn suhteeseen (koska se sopii niille täydellisesti.)

Kolmas albumi, Millenium, on ykkössuosikkini niistä mitkä oon kuunnellut ajatuksella ja kokonaan. Sillä on ehkä yks tai kaksi biisiä joista en niin perusta mutta jotka eivät silti mielestäni ole huonojakaan.
Mutta ehdottomasti suosikeimpia on mm.

Show Me The Meaning of Being Lonely - josta laitoin lainauksen tämän merkinnän alkuun. AIna ollut ehdottomia suosikkejani BSB:n koko tuotannosta, ja etenkin nyt kun vähän aikaa sitten eräs läheiseni kuoli.

I Want It That Way - ehkä bändin historian suurimpia hittejä ja mielestäni ihan ansaitusti.

It's Gotta Be You - Yay! O//

Sitten ollaankin jo 2000-luvulla, mistä eteenpäin en enää ole kuunnellut yhtään levyä kokonaisuudessaan. (Vuonna 2000 löysin Bon Jovin joka vei kaiken musiikillisen kiinnostukseni pitkäksi aikaa ja lopulta en vaan enää palannut Backstreet Boysin pariin.) 2000-luvun parin ekan albumin jotkut biisit tunnen hyvin ja pidän kovasti. Uudempi tuotanto onkin sitten ihan tuntematonta. Voisi joskus kuunnella niiden uusimman (vuoden 2013) albumin ihan mielenkiinnosta onko niiden musiikkityyli muuttunut jotenkin ajan mukana.

Wanhat videopelit / tietokonepelit

Olin kyllä aktiivinen lapsi ja tykkäsin olla paljon ulkona, ja jopa luin paljon kirjoja, mutta silti jotenkin sain mahdutettua elämääni ihan himona tietokone- ja konsolipelejä.
Niin upeita ja kehittyneitä kuin ne ovatkin nykyään, jotenkin silti innostun paljon enemmän noista retroista kasari ja ysäri-ajan peleistä. Osa siitä lienee nostalgiaa, mutta toisaalta on niissä jokin oma taikansa muutenkin.

Lapsuuden suosikkejani oli mm. Wackey Wheels, Micro Machines, Prince of Persia, Doom, ja Duke Nukem. Ja Mortal Kombat! Pitäis vaan selvittää mikä osa se niistä oli... Secret of Monkey Island-pelin demo meillä myös oli...Ja joku formuila-peli joka oli ihan eka tietokonepeli jota pelasin, Compaq 286:lla joka oli meidän eka tietokone Commodore 64:sen jälkeen. Oli joku Grand Prix varmaan...Luulen että löysin sen takaisin koneelleni. Ainakin näyttää samalta. Commander Keen-pelejäkin jaksoin tahkota ihan urakalla ja ne on yhä aivan mahtavia.

kuvan lähde

Mutta ah, kultaisia muistoja! Wackey Wheels on kuolematon! Viihdyttää hyvin pelkkää peliä vastaankin kisatessa, mutta on helmi kaverin kanssa kaksin pelatessa. Kaikki ne ihanat, aseet ja kiusat...pommeja, öljylätäköitä, jääpala-ase, ja kaiken kruunasi se läskiä takamustaan ruutuun heilutteleva punainen piru jonka sai lätkäistyä kaverin puolelle keskelle ruutua häiritsemään näkyvyyttä ja se viipyi siinä hyvän aikaa. --->
Hitto siinä pelissä sai kyllä aikaan kuvainnollisesti verisiä kilpa-ajoja. :D

Ostin sen, Doomin, Duke Nukem-pelit ja Commander Keen-pelit Steamistä. Ja monet muut lapsuuteni pelit lataisin muualta suoraan koneelleni.

Mortal Komabat oli kans mahtava kaksinpelinä kaikkine demoneineen ja monstereineen, joskin mun isoveljellä meni hermot kun mä valitsin aina sen isoimman ja siisteimmän monsterin ja ylikäytin suosikkiliikettäni jossa se alkoi hyppiä tasajalkaa vastustajan päällä lytäten sen pannukakuksi maahan. XD

Micro Machines...Semmonen missä ajeltiin minikokoisilla autoilla pitkin erilaisia talon osia kuten esimerkiksi tiskipöydällä, ruokapöydällä tai vessanpöntön renkaalla. Sekin pääsi täyteen loistoonsa kaverin kanssa kilpaillessa, mutta oli tosi viihdyttävä myös yksin pelatessa.

Doom loisti edukseen ollen melkolailla ainoa ensimmäisessä persoonassa pelattava peli joka meillä oli ja grafiikoiltaan upea...En tykännyt ampua leijonia ja puumia ja susia (mutta oli pakko), mutta demonien posauttelu mikä jopa oli haastavaa, ja kaikki muu jännittävä sai mut palaamaan sen pariin uudestaan ja uudestaan.

Boulderdash, Commodore 64-peli.
kuvan lähde

Ihan ensimmäinen pelikone jonka muistan meillä olleen, oli Commodore 64. Siinä oli koukuttavia pelejä, (tietenkin silloin omana aikanaan kun paljon paremmasta ei ollut tietoakaan) mutta jopa nykyään tempaudun mukaan joihinkin niistä. Jopa yksinkertaisiimpiin kuten ihanat Boulderdash, Wizard if Wor, ja Pac-Man. :P

Super Mario World, Super Nintendo Entertainment System.
kuvan lähde

Kun saavutin kouluiän, siirryin myös Super Nintendo Entertainment Systemiin ja Sega Mega Driveen, joskaan en muista että meidän perheellä olisi kumpaakaan ollut koska ne oli uusinta uutta silloin ja varmaan sikakalliita, mutta käytin aina tilaisuuden pelata sillä muualla. Lastenosastolla sairaalassa ollessani, ja kavereiden luona.
Suosikkipelejäni Super Nintendolla oli Teinimutanttininjakilpikonnat (vaikken ollut fani enkä aktiivisesti seurannut tv-sarjaa), ja tietysti Nintendon maskotti Super Mario.
Jokin aikaa sitten näin jonkun pelaavan jotain uudehkoa Mario-peliä joka oli tietenkin modernia, kehittynyttä tyyliä, kaikki jättimäistä, kolmiulotteista ja Mariolla pääsi mihin suuntaan tahansa ja kaikkea...Näytti kömpelöltä ja tylsältä. Se pieni ja vikkelä pikselikasa sivusuunnassa kipittäen ja loikkien, kopauttelemassa päätään tiilipalkkeihin joista pomppii esiin sieniä ja ties mitä ja liukumassa nopsasti putkistoissa yms. viihdyttää mua enemmän. Tosin, epäilen edelleen nostalgialla olevan vahvasti käpälänsä kuvassa.

'80-luku vaihtui '90-lukuun ja marraskuussa 1990 Sega Mega Drive 16-bittinen valtasi Euroopan ja voitti Nintendon myynnin kirkkaasti. Meillä ei tosiaan ollut varaa ostaa mitään kalliita uutuuksia joten jouduin tyytymään jälleen kerran kaverin luona pelaamiseen ja tietokonepeleihin, mutta mikäs siinä. Pääasia että jossain pääsi pelaamaan kaverin kanssa.
Vuonna 1997 ostin sen kaveriltani mukaanlukien pieni vuori pelejä...koska kaverini tahtoi pari vuotta aiemmin ilmestyneen PlayStationin mutta mä rakastin yhä Segan pelejä.
Kolme tai neljä vuotta myöhemmin kuitenkin myin sen pois (liian havlvalla) ja ostin vasta ilmestyneen PlayStation 2:sen. Myöhemmin kaduin tuota siirtoani.

Pidän kyllä PS2:sta ja hankin muutaman kivan pelin, kuten Taru Sormusten Herrasta: Sormuksen Ritarit, Crazy Taxi, Jurassic Park: Warpath (PS1-peli), The Lion King: Simba's Mighty Adventure (PS1-peli), Van Helsing...No viimeksi mainittu on vituttava tapaus jota en montaakaan hetkeä jaksanut. TSH:n pelasin kerran melkein läpi, kunnes viimeisessä tasossa nazgul sieppasi Samwisen eikä mulla ollut hajuakaan mitä tehdä. Raivostuttava tilanne, etenkin kun moista ei edes tapahtunut kirjassa. Prkle. Muistaakseni kaiken päälle en vielä silloin omannut muistikorttia ja tuli gameover. Crazy Taxi on ihana peli kaverin kanssa kilpaillessa...Tuon TSH:n aloitin uudestaan joskus...pari vuotta sitten jouluna...inspis jotenkin lopahti kun jumituin Morian kaivoksille. Mutta kyllä mä vierlä joku päivä voitan sen. Tuo Pleikan Leijonakuningas-peli on aika huono, mutta omalla simppelillä tavallaan viihdyttävä, ja yllättävän haastava viimeisellä tasolla nähden siihen että sen suositusikärajaksi on lätkäisty 3-vuotiaasta ylöspäin (mikä näkyy kyllä etenkin ensimmäisestä tasosta.)
Mutta yleensäkään mikään PlayStation-peli tai tietokonepeli ei ole koukuttanut mua läheskään niin paljon kuin monet Sega Mega Driven pelit koukuttivat. Paitsi ehkä Wackey Wheels PC:llä. :P

Aika pian PS2-konsolini päätyi vain DVD-soittimeksi, kunnes oikean DVD-soittimen hankittuani se päätyi kaappiin ja latasin vanhoja Sega-pelejä koneelleni vaikka se olikin ärsyttävän tökkivää, paska kuvanlaatu jne.
Jokin aikaa sitten tarpeeksi säästettyäni ostin Sega Mega Drive 16-bittisen takaisin ja aloin keräämään suosikkipelejäni takaisin, ja kunhan saan ne kasaan niin käyn läpi sen kaikki pelit ja poimin kokoelmiini mielenkiintoisimmat.

Leijonakuningas, Sega Mega Drive
kuvan lähde

Enkä enää koskaan myy Segaani pois. Vaalin sitä ja sen pelejä kuin silmäterääni. En aio myydä PlayStation 2:kaan pois vaikken sitä mihinkään nykyään käytäkään.

Segan kuvanlaatu on tietty aika ahterista kun sitä yrittää pelata HD-televisiolla, mutta kyllä tuon nyt sietää ja hyvin pelata pystyy...En kyllä saanut toimimaan alkuperäisellä RF-piuhalla vaan piti ostaa erikseen erikoispiuha mutta ilmeisesti se kannatti joka tapauksessa koska RF-kaapelilla pelaaminen olisi kuulema täysin sietämätöntä ellei jopa mahdotonta HD-televisiossa.

Ihmettelen...Vaikka tiedän että pelikonsolit olivat suhteellisen uusi juttu '80-luvun lopulla ja '90-luvun alussa vaikka jonkinlaisia olikin jo '70-luvulla...Miten helvetissä monille pelien kehittäjille ei tullut mieleen että ihminen haluaisi tallettaa pelinsä kohtdan jotta voi jatkaa siitä myöhemmin? Lukuisien tasojen pelit pitäisi muka pelata yhdellä istumalla läpi jos haluaa ne voittaa?!
Olet juuri istunut tv:n ääressä tuntitolkulla, hiellä ja tuskalla ja peukalot krampaten raivannut tiesi pelin viimeiselle tasolle viimeisille hetkille, olet yhden hengen varassa ja juuri voittamassa viimeisen pomon...kaikki lihakset jännittyneinä jokaisella napin painalluksella, kanavoinut kaiken keskittymisesi hetkeen...ja sitten puhelin soi tai jokin räsähtää asunnossa tai muu säikäyttävä tekijä, hahmo lipeää rotkoon tai saa kuolettavan iskun ja GAME OVER NÄÄ-NÄ-NÄ-NÄÄNÄÄ! ALOITA IHAN ALUSTA! Tai sähkökatkos iskee ja sen päälle kestääkin vain sekunnin. FUUUCK #!@¤x#!!!! x(
Onneksi sentään esimerkiksi Sonic 1:n ja Leijonakuningas ovat tosi viihdyttäviä pelejä niin ei ole ihan niin hirvee katastrofi jos noin käy. Altered Beast myös, joskin se taitaa sen lisäksi olla myös aika lyhyt peli.
Mutta siis...kun...ei pelikonsolit niin uusi juttu ollut enää siinä vuosikymmenen vaihteessa etteikö tasontallennus-ominaisuutta olisi voitu tajuta, jos nyt vaikka maalaisjärki ei sitä jostain syystä valottaisikaan. Pistää miettimään että onkohan yksikään niistä pelien kehittäjistä tai niiden perheenjäsenistä koskaan itse pelannut pelikonasolipelejä...

Tosin, Sega Mega Drive on toki kaikin puolin muutoin aivan mahtava laite ja tosiaan mulle kaikkien aikojen suosikein pelikonsoli ikinä. Siis itsessäänkin, mutta on nostettava hattua sen pelien kehittäjille etenkin siitä etteivät ne, tuota tasontallennus-ominaisuuden puuttumista lukuunottamatta, olleet sellaisia sadistisia paskiaisia kuin jotkut Nintendolle pelejä kehittävät tyypit...

Jos olette yhtään katsoneet Angry Video Game Nerdin jaksoja, tiedätte millaisia uskomattomia kidutuspelejä sille on kehitetty '80 ja '90-luvulla. Siis oikeesti niin hirveitä että mä epäilen sen olleen tahallista koska ei kai kukaan voi oikeasti olla niin tyhmä että kehittäisi niin surkeasti toimivia pelejä? Kyse ei siis ole tekniikan alkeellisuudesta vaan suunnitteluun ja ohjelmointiin panostamisesta.
Parhaiten jäi mieleen yksi Nintendo-peli, Ghosts'n Goblins, jota AVGN esitteli vaikeimpana videopelinä ikinä. Se ei ole vain lähes mahdoton päästä läpi, mutta se pakottaa pelaamaan kaikki tasot kahdesti ennen kuin sen oikeasti on päässyt läpi. Siinä on taatusti pelinkehittäjät nauraneet pirullisesti kokouksissaan olutpulloja kilistellen...:D

Joskus haluisin vielä hankkia takaisin Commodore 64:n ja Super Nintendon. Mutta jo nyt tv-tasollani on ahdasta. Juuri ja juuri sain mahtuun siihen videonauhurin, dvd-soittimen, blu-ray-soittimen, digiboksin, Segan ja PS2:n. Mihin mä muka tunkisin vielä kaksi pelikonetta? Ja voi kyynel tuota johtojen ja piuhojen määrää. Pitää varmaan ostaa toinenkin tv-taso siihen viereen.
Ah, niitä auvoisia aikoja kun ei ollut olemassa muuta kuin tv, VHS-nauhuri ja pelikonsoleita...:D

kuvan lähde

Taidan tehdä vielä erillisen merkinnän leluista yms. joita myös olen alkanut keräilemään (takaisin)...

Ally McBeal (1997-2002)

Tämä TV-sarja keskittyy kolmeakymppiä lähestyvään vahvaan asianajaja-naiseen Bostonissa, joka pyrkii uurtamaan uraa ja etsii elämäänsä sitä Oikeaa miestä. Ally ei kuitenkaan ole ihan tavallinen nainen, sillä tämä elää vahvasti omassa fantasiamaailmassaan ja hallusinaationsa tuntuvat kovin eläviltä. Mutta hän kuitenkin pääosin tietää että ne ovat harhoja ja pystyy elämään itsenäisesti ja normaalisti yhteiskunnassa. 

On vaikeaa sanao mikä on tämän sarjan vahvin puoli, koska kaikki tässä on niin mukaansatempaavaa, mielenkiintoista ja viihdyttävää.
- Päähahmo itsessään on ihailtavan hienosti kirjoitettu niin monimutkaiseksi ihmiseksi ja lisäksi hyvin mielenpainuva ja samaistuttava, sukupuoleen katsomatta. Useimmat muutkin päähahmot varastivat sydämeni, kukin omalla persoonallisella, ihastuttavalla charmillaan. Myös useat pitkäaikaiset sivuhahmot ovat mielenkiintoisia.
- Monet ihmissuhteet joita sarjan aikana muodostuu tai on jo alkuastelmana ja seurataan, ovat ikimuistoisia ja kuin myös hienosti kirjoitettuja.
- Ihmissuhde-kuvioita maustamaan firmassa on unisex-wc jossa jostain syystä kaikki päätyy aina keskustelemaan kaikesta, vaikka hyvin nopeasti huomaavat että useimmiten juuri se henkilö jonka ei haluaisi kuulevan, sattuu juuri silloin oleen vessassa. Kohtalon ivaa lisää joskus sekin että vaikka ihmiset yleensä tarkistavat koppien alta ettei paikalla ole ketään, joku saattaa silti olla, koska on vetänyt jalkansa ylös. Tähän asetelmaan liittyy paljon muitakin hauskoja pikku yksityiskohtia.
- Asianajajapiireihin ja lakifirmaan keskittyvänä sarja esittää vakavien ja liikuttavien oikeusjuttujen lisäksi myös hauskasti sen miten naurettavista asioista amerikkalaiset haastavat toisiaan oikeuteen, ja siis niihinkin keskitytään välillä varsin onnistuneesti.
- Ja persoonallisena teknisenä toteutuksena vielä hauskoja, leikkimielisiä erikoisefektejä joka jaksossa. Esim. kun joku on jättämässä poika/tyttöystävänsä, usein laitetaan väläyksiä piippaavasta jäteautosta ja kun kirjaimellinen hetki koittaa, se kippaa ko. dumpattavan (kirkuvan) osapuolen kaatopaikalle. Ja yksittäisiä uniikkeja tilannekohtaisia efektejä myös. Tämä lilsää yllättävän paljon maustetta koska koskaan ei voi tietää mitä jossakin tilanteessa tapahtuu. Saman elementin luo Allyn hallusinaatiot.
- Musiikki on mahtavaa. Vonda Shephard on upea esiintyjä, ja lukemattomat (cover)-biisit ovat inspiroivia.
- Minusta yksi hienoimpia puolia tässä sarjassa on se miten sitä huomaa välittävänsä jopa niistä hahmoista joista suurimman osan aikaa ei edes ajattele pitävänsä.

Mutta henkilökohtaisesti suosikein ihmissuhde tässä on Billyn ja Allyn rakkaustarina, jonka ympäetille sarja kaikkein pohjimmiltaan taitaa rakentuakin. He tapasivat kun Billy oli 8v ja Ally 7v ja heidän ensitapaamisensa oli...varsin omalaatuinen. He kasvoivat yhdessä ja rakastuivat. Lähtiessään opiskelemaan lakia, heidän suhteensa päättyi aika ikävästi, koska Billy uskoi tavanneensa elämänsä rakkauden valitsemassaan koulussa. Ally tosin ei tiennyt tuota suhteen päättymisen todellista syytä vasta kuin vuosia myöhemmin. Billy meni naimisiin tuon toisen naisen kanssa, ja sattumalta hän ja Ally (ja pian Billyn vaimokin) päätyvät samaan lakifirmaan töihin. Ally ja Billy päättävät että menneet ovat menneitä ja jatkaa töitä yhdessä.

"I just never figured
you could meet the person of your dreams at age 8."

Kuukausien kuluessa he kuitenkin huomaavat että ovat yhä rakastuneita toisiinsa. Tästä seuraa monenlaista kuviota ja soutamista, mutta siinä ei missään nimessä ole saippuaoopperan tuntua. Koska Billyn ja Allyn rakkauden aitous todella välittyy ruudulta sen vahvan ystävyyden lomassa, samalla kun Billy todella rakastaa myös vaimoaan ja sekin näkyy valinnoissaan. Samoin Allyn ystävyys Billyn vaimoon on todella aidosti toteutettu.

Tätä oli hienoa katsoa yli kymmenen vuoden jälkeen kun ei lainkaan muistanut miten tarina päättyy. Ja...niin paljon kuin sitä katsellessa toivoikin että Ally ja Billy saisivat toisensa koska todellakin olivat toistensa tosirakkaus, niin...no...sarjan valitsema tarinapolku on täydellinen osoiitamaan sen vahvuuden ja kauneuden, heittämättä kumpaakaan hahmoa pois. En halua spoilata sitä.

Toinen rakkaus Allyn elämässä, Larry, jonka saattoi todella kuvitella olevan täydellinen elämänkumppani Allylle, vaikutti aluksi menevän puihin koska tällä oli 7-vuotias poika joka tarvitsi isäänsä ja näin ollen Larry joutui muuttamaan Bostonista pois. Siis poika tarvitsi isäänsä nimenomaan tunnepohjaisesti eli olemaan tämän elämässä, lähellä.

"When you do have a child,
no matter how much you think you're prepared for it...
You'll be stunned by the capacity you have to love somebody."

Tässä tarinapolussa on tosin ammottava juoniaukko, koska Larry palaa takaisin kuten lupasikin. Ne ei vaan kerro miksi poika ei yhtäkkiä enää tarvinnutkaan isäänsä. Varsinkin kun Larry tuntui palaavan takaisin jo muutaman kuukauden kuluttua. Tuo juoniaukko häiritsee mua erityisesti koska pidin erityisesti juuri Larryn ja sen pojan suhteesta, yhtä lailla kuin Larryn ja Allyn suhteesta. En spoilaa miten Larryn ja Allyn tarina lopulta päättyy, mutta se on...ihan hyvä. Olisin kyllä mieluummin pitänyt ne yhdessä, ja nähnyt lisää sen poikaakin.



Sarjassa on 5 kautta, joista neljä ensimmäistä on kaikki todella vahvoja ja mielenkiintoisia. Viideskin on katsomisen arvoinen, mutta musta tuntuu että tekijät tiesivät ettei se ole läheskään yhtä vahva kuin edeltäjänsä. Mukana on ennenkin ollut isoja tähtiä kuten Robert Downey Jr. (esittää Larryä), ja Josh Groban (yhdessä jaksossa 4. kaudella esittää high school-poikaa ja käväisee mukana samana hahmona vielä toisessa jaksossa 5. kaudella). Mutta siis vitoskaudella mukaan tunnuttiin vetävän erityisen paljon tunnettuja supertähtiä; yhdessä jaksossa Elton John esiintyy firman baarissa, tosiaan Josh Groban vedetään takaisin hahmonsa kanssa, Barry White esiintyy baarissa yhdessä jaksossa, ja Jon Bon Jovi esiintyy muutaman jakson ajan yhtenä Allyn rakkauksista (siis ei itsenään vaan Victor-nimisenä putkimiehenä/taiteilijana.)

On vitoskaudessa toki tarinapolullisestikin omat hyvät hetkensä. Kausi alkaa mielestäni tosi heikosti, ja toi mukaan liikaa uusia pitkäaikaisia hahmoja ja jätti pois liikaa vanhoja. Mutta pidän kovasti tarinapolusta jossa Allyllä on 10-vuotias tytär, Madeleine. Tyttären alkuperä on tosin hieman kaukaa haettu, mutta sentään mahdollinen. Ja mielestäni tämän olemassaolo ja Allyn hoiviin päätyminen sopii mukavasti koko sarjan kuvioon jossa Ally on epätoivoisesti yrittänyt löytää itselleen miestä ja ihmetellyt miksei koskaan onnistu. Ja nyt siis uskoi että se mitä hän todella olikin tarvinnut, oli lapsi, ja että ihan kuin hän olisi aina jollain tasolla tiennyt että Maddie oli olemassa. Maddien hahmo tuo jollain tavalla uutta syvyyttä Allyn hahmoon. Lisäksi pidän kovasti Jon Bon Jovin hahmosta, Victorista ja sekin on mukana vaikka kuinka monta jaksoa.

Tämä on yksi niitä koukuttavia sarjoja joiden ääreltä on väkisin vääntäydyttävä pois jotta saisi jotain aikaiseksikin tai ehtisi yöllä nukkua. Tämä on vaan loistava sarja elämän käänteistä ja ihmissuhteista värikkään hahmokaartin kera, lakifirma-astelma luo mielenkiintoisen kulman sen kaiken tarkasteluun, ja varsinkin Allyn elämänfilosofia on mitä ajatuksiaherättävin, etenkin peilatessaan muiden hahmojen elämänfilosofioihin.

Kertakaikkiaan. Upea. Sarja.

Salatut elämät (1999-2002)

Eli minähän en tarkoita sitä viime vuosikymmenen älytöntä sontaa. Vaan sitä alkuperäistä, melko laadukasta draamasarjaa vuosilta 1999-2002. "Fani" nyt on turhan vahva ilmaisu, mutta pidän niistä ekoista kausista paljon. Mitä, onko kaksi eri sarjaa samalla nimellä? Tavallaan on ja tavallaan ei.

Salatut elämät alkoi tammikuussa 1999 oikeasti aika laadukkaasti kirjoitettuna ja leikattuna, hienosti näyteltynä draamasarjana jossa oli sydäntä ja aitoa tunnetta mukana. Se ei ollut mikään kiireellä tekaistu Suomen Kauniit ja Rohkeat. Siinä ei revitty draamaa realismin kustannuksella, yhtä jaksoa ei tungettu täyteen kaikkea tyhjänpäiväistä tekemällä tehtyä suhdedraamaa tai teennäistä teinisekoilua, kohtauksia ei järjestelty sattumanvaraisen sekavasti, eikä aikajanan kanssa sekoiltu. Ja kaikki isommassa osassa olevat näyttelijät olivat heti hommansa osaavia.

Nykyään se on täysin erilainen, täys roskasarja ja siltä ei saisi odottaa mitään, mua silti äsryttää miten nykyiset käsikirjoittajat eivät viitsi edes vähän katsoa mihin väliin mitäkin tempaisevat. Tarviko sen 2-vuotiaan vauvan kasvaa 5-vuotiaaksi pikkupojaksi just sillon ku naapurin täti oli raskaana ja näin ollen oli raskaana kokonaiset kolme vuotta eikä kukaan ihmettele mitään? Ja toinen naapurin täti keksi väittää olevansa raskaana näin ollen kolme vuotta kuolleena olleen miehen kanssa ja kukaan ei kyseenalaistanut väitettä, ja lisäksi se nainen vielä loppujen lopuksi tajusi että tosiaan oli raskaana sille. Eikö olis mitenkään ollut mahdollista vanhentaa sitä kakaraa edes vähän uskottavammassa kohtaa? Eihän toki Kaunarit-tyylisillä sarjoilla ole oikein koskaan mahdollisuutta lisätä hahmojensa ikävuosia täysin realistisuuden ja logiikan nimissä, mutta jotain rajaa! Ja nykyhetken tapahtumissa ne on repineet takaisin kuvaan hahmon joka kirjaimellisesti haudattiin kuolleena ja sen luutkin oikeen kaivettiin esiin yhdessä vaiheessa niin että sen kuolleisuus oli oikein mahdollisimman kirjaimellisesti ja ikimuistoisesti näytetty ja silti se onkin nykyhetkessä yhtäkkiä täysissä sielun ja ruumiin voimissaan ja historia on täysin uusiksi kirjoitettu. Vitun urpot eivät edes yritä luoda edes näennäisesti laadukasta tavaraa.

Mä tiedän, se on vain kuvitteellinen tv-sarja ja otan tästä nyt pulttia lähinnä siksi että arvostan laatuviihdettä, tykkäsin alkuperäisestä sarjasta ja tämä nykypaska pilaa tai ainakin suuresti vähentää alkuperäisten Salkkarien mahdollisuuden saada uusia faneja koska sarjaan tutustuvat varmasti luulevat että se on aina ollut tollasta sielutonta, ärsyttävää ja välinpitämättömästi toteutettua paskaa. Äääh. Palataanpa siis takaisin kulta-aikoihin.

ALKUPERÄISET HAHMOT
(joskin Kari Taalasmaa ja Maarit Salin näyttäisi puuttuvan joukosta)

Salatut elämät, (puhekielessä Salkkarit), tarkoitettiin todennäköisesti alunperin ihan vain uudeksi suomalaiseksi draamasarjaksi, ei saippuasarjaksi. Siihen nimittäin suunniteltiin tietty jaksomäärä ja vain noin kolmen vuoden kesto - eli ilmeisesti siihen suunniteltiin loppu, eli siihen pakostakin oli suunnitelti valmis juonikuvio. Sinänsä siis outoa että se muuttui sopimuksen jatkon jälkeen vuosien mittaan roskasarjaksi ja vielä oudompaa että se on siltikin kai Suomen suosituin sarja. Siis käsittääkseni se nousi suosioonsa nimenomaan sen alkuperäisen, laadukkaan, samaistuttavan ja aidontuntuisen tyylinsä takia, niin että miksi helvetissä se alkoi muuttua täysin ja miksi se on vieläkin Suomen katsotuin? Tai no...kai ne ajatkin ovat muuttuneet ja uusi sukupolvi arvostaneet sem uutta tyyliä tarpeeksi. En tiä.

Jos alkaisin selittää alkuperäisten Salkkareiden juonipolkuja, se saattaisi kuulostaa jossain määrin ylidramaattiselta saippuaoopperalta, mutta jos katsot muutamia ensimmäisiä jaksoja, ymmärrät ehkä ettei se ollut. Ja se oli tosiaan rauhallisesti ja hyvin kerrottua tarinaa jossa jaksojen tapahtumat ja päätökset muisti vielä pitkään, koska niihin samaistui välittömämmin ja niistä ja hahmoista oikeasti välitti. Nykyään edellisen jakson saattaa unohtaa jo viidessä minuutissa, koska ne eivät yleensä ole mitään muuta kuin tekemällä tehtyä ylidramaattista sekoilua ja 5-vuotias pentukin osaisi leikata jaksojen kulun paremmin kuin se kuka ikinä nykyiset jaksot sitten leikkaakin. Ei toki koko syy leikkaajassa ole, hänhän voi vain tehdä parhaansa sillä materiaalilla mitä saa työstettäväkseen.

En muista milloin Salkkareiden taso alkoi laskemaan kuin lehmän häntä, mutta epäilen että se tapahtui suurinpiirtein niihin aikoihin kun alkuperäiset nuoremmat hahmot kirjoitettiin ulos. (Miia, Saku, Kalle, Aki ym.) Ja sen taas epäilen tapahtuneen silloin alkuvuodesta 2002 jolloin Salkkareiden oli tarkoitus päättyä. Se voi olla että Salkkarit yrittää yhä käsitellä tärkeitä teemoja, mutta nykyversion naurettavalla tyylillä ne tuskin uppoaa ihmisiin yhtä hyvin kuin alussa, koska nykyään Salkkarit on tosiaan pitkälti aivotonta draamaa viihteen nimessä.

Alkuperäisen tyylin ja materiaalin vaihduttua roskaan mä aloin katsoa Salkkareita vain silloin tällöin kausittain, koska se oli yhä hyvää hetkiviihdettä, mutta lopulta vain jos sattui kanavalle ja joku uusi hahmo sattui herättämään mielenkiintoni, (kuten esim. Miro ja Salla.) Katselukausieni välissä alkoi olla usein kuukausia. Lopulta vannoin etten enää ikinä katso niitä sekuntiakaan, sillä paloi päreet totaalisesti kun yhteen jaksoon heitettiin niin paksua ja älytöntä draamaa että keitti yli. Kirjaimellisesti älytöntä koska siihen ei ollut MITÄÄN logiikkaa. Siis sen mä vielä siedin että saippuaoopperaksi muuttuneen sarjan aikajanan kanssa ollaan välinpitämättömiä, mutta jos draamaelementinkin suhteen heitetään logiikka hevonperseeseen niin kyllä katkeaa kamelin selkä, sillä sellanen on jo mautonta jopa tv-viihteeksi! Sen jälkeen mä taisin kuitenkin silti myöhemmin jatkaa niiden seuraamista kun siihen käveli joku uusi tarpeeksi mielenkiintoinen hahmo just sillon ku satuin surffaamaan kanavalle, ja vaikutti olevan siedettävästi kirjoitettu kausikin meneillään. Nyt en kuitenkaan ole katsonut tv:tä oikeestaan kuin vain lauantaisin enkä siis edes muistanut Salkkareiden olemassaoloa suunnilleen vuoteen ennen ku viime viikolla sattumalta osui kolmoselle ja näin että yksi alkuperäisistä hahmoista, Kalle, oli pöllähtänyt takaisin kuvioihin. Kalle kun sattui oleeen yksi suosikeistani kans.

Pidän myös Salkkareiden tunnarista, sen sävelestä ja sanoista. Mielestäni se puki hyvin alkuperäistä sarjaa ja on kurjaa että se joutuu nyt edustamaan roskasarjaa. Onneksi edes sen sanoitus on jätetty pois ja lopputeksteissä kuuluu vain pätkä instrumentaalia versiota. Niin, ja oletteko huomanneet, että aluksi Salkkareiden yksi jakso kesti 20 minuuttia jopa ilman mainoskatkoja? Nyt ne kestävät vain noin kymmenen minuuttia ilman mainoskatkoa ja siksi ne kai tunkeekin väliin kaksi pitkää mainoskatkoa jottei kukaan vaan huomaisi että niiden laatu on laskenut niin dramaattisesti ettei yhtä jaksoa kestäisi erkkikään jos sen pituus olis oikeasti sama kuin ennen. Tai, ainakin muistelen että olisin joskus ottanut aikaa ja näin olisi.

Kalle, Ismo ja Miia

Alkuperäisistä Salatuista elämistä ehdoton suosikkihahmoni taitaa olla Saku Salin. Sakulla oli hyvät jutut ja mielenkiintoinen persoona, sekä oli sarjan keskipisteenä mielenkiintoisella tavalla. Ja Jasper Pääkkönen nappivalinta sen näyttelijäksi. Salinien perhe oli muutenkin viihdyttävä, mutta jotenkin sydämeni veivät enemmän Laitelat. Se miten niiden välinen rakkaus ja side oli silti vahva vaikka Ismo hakkasikin lapsiaan eikä pystynyt halutessaankaan yksinään parantumaan.
En tietenkään ajattele että se tilanne olisi mitenkään ihailtava tai miellyttävä sinänsä, mutta se oli mielestäni liikuttavaa koska se osoitti jollain merkittävällä tavalla perherakkauden kestävyyttä ja miten sen nimessä on valmis kestämään mitä tahansa - ja koska se ei silti glorifoinut eikä esittänyt perheväkivaltaa hyväksyttävänä, ja Ismokin haki lopulta apua ongelmaansa. :)

Luin silloin Salkkareiden kulta-aikoina myös pari niistä spin-off-kirjoista. Ainakin Siljan vaihto-oppilas-vuodesta ja Kallen intti-vuodesta. Ja nekin oli tv-sarjan lailla hyvää luettavaa. En uskalla edes kuvitella millaista älytöntä pullamössöskeidaa nykyajan version pohjalta kirjoitetut kirjat ovat, mikäli sellaisia vielä väännetään.

Tällä hetkellä Salkkareiden ensimmäinen kausi on myynnissä DVD-bokseina ja toisesta kaudesta aiankin eka puolisko. Suosittelen vuokrata jostakin hyvinvarustetusta videovuokraamosta ja tsekata ne. Suosittelen lämpimästi vaikket yhtään arvostaisi nykypäivän Salattuja elämiä. En nimittäin voi painottaa liikaa että alunperin tämä sarja oli verrattain kuin toiselta planeetalta ja oikeasti ajankulun arvoista. Ei läheskään yhtä hyvä kuin Käenpesä tai Sydän toivoa täynnä, mutta hyvä kuitenkin.

Saku, Miia ja Kalle tonkii kuolleen Puustisen asuntoa:
(ensimmäisiä jaksoja)

Salatut elämät - Viikko 5

(ensimmäistä vuotta)