Declan Galbraith

Declan Galbraith on englantilainen poikkeuksellisen lahjakas laulaja joka aloitti uransa 9-vuotiaana, joskin hän sai huomattavaa julkista tunnustusta jo ollessaan 7-vuotias. Hurahdin hänen fanikseen joskus vuonna 2008, kun silloin alkuvuodesta etsin pikkupojan laulamaa coveria irlantilaisesta kappaleesta Danny Boy jotta voisin käyttää sitä Topi & Tessu-fanivideossa. En sen käytettyäni vielä heti ehtinyt syvemmin tutustua pojan kuvioihin, mutta ääni ja tulkinta jäi mieleen. Se on lievästi ilmaistuna mahtava, ja varsinkin albumilla se on suorastaan korviahivelevä.
Ja useimmiten Declanin live-lauluääni ei albumiäänestään liiemmin eroa, mistä syystä en liiemmin välitä laulaako hän oikeasti livenä vai onko pakotettu vain aukomaan suutaan taustalla soivan levynsä päälle. (Jos vain tv-ohjelma on järjestänyt live-laulamisen mahdollisuuden ja terveys on ollut kohdallaan, Declan on aina laulanut oikeasti livenä.)

Declanilla ei ollut vain aivan mielettömän upea lauluääni, vaan poikaa on myös todella ihastuttavaa katsella; hänen persoonansa on niin elämäniloinen, sympaattinen ja sydämellinen, että ei voi kuin piristyä hänen haastattelujaan katsellessa/kuunnellessa - varsinkin kun hän on myös todella suloinen ilmestys ulkoisestikin, etenkin lapsena. Siis onhan hän komea nuorimies nykyään, mutta minä en siitä niin piittaa, siinä missä suloiset lapset sulattaa minunkin sydämeni. Varsinkin sellaiset joilla on niin suloinen hymy kuin Declanilla. Mutta siis etenkin se persoona! Ihan tosi, aina kun katson pikku-Declanin haastatteluja tekee mieli syleillä sitä - enkä todellakaan ole ainoa. ;D

Toinen syy miksi häntä on miellyytävää katsella on se miten hän livenäkin esiinttyessään heittäytyy musiikkiin ihan täysin. Declanista huokuu miten hän suorastaan hyppää musiikin sisään ja sitten alkaa laulaa sydämensä pohjasta. Se on erityisen liikuttavaa silloin kun hän oli vielä pikkuinen. Livetaltioinneista ei jää lainkaan kyseenalaiseksi etteikö hän todellakin rakastaisi laulamista ja esiintymistä. Myös albumiäänityksissä hän on laulanut todella tunteella. Tämä tietenkin kertoo myös sen, että hän oli jo lapsena ehdottoman luonteva ja itsevarma esiintyjä - ammattilainen.

"Olen työskennellyt monien upeiden artistien kanssa, ja se...seenne mikä Tom Jonesilla on, mikä Elvis Presleyllä oli, Beatlesillä oli...Declan Galbraithtilla on se; yksinkertaisesti raakaa, pysäyttämätöntä lahjakkuutta."
-Barry Mason
Chaiman - Xenex Music Group

"Mielestäni Declan on super-super-lahjakkuus joka pääsee huipulle. Hänellä on fantastinen ääni, mahtava persoona ja hän näyttää upealta."
-John Carver
musiikkivideo-ohjaaja (Robbie Williams/Phil Collins)

"Hän on hämmästyttävän itsevarma,  mutta ei suuruudenhullulla tavalla, hänellä on vain tämä sisäinen tunne ja tietoisuus että hän on hyvä siinä mitä tekee. Ja hän nauttii siitä niin paljon, hän on hämmästyttävän intohimoinen siinä."
-Teresa Harte
-EMI/Virgin Records

Declanilla oli/on siis menestyksen koko paketti; hurmaava persoona, upea ulkonäkö ja poikkeuksellisen upea lauluääni ja esiintymisen luontevuus. Hänellä olisi varmasti alusta asti ollut valmiudet maailmantähteyteen, mutta on parhaiten tunnettu Saksassa, Britanniassa, Irlannissa ja Kiinassa. Tämä johtunee todennäköisesti siitä että hänen vanhempansa katsoivat lapsensa parhaaksi pitää tämän musiikkikuviot hillittyinä ja elämän mahdollisimman normaalina pojan ikään nähden, sillä viihdemaailma on tuhonnut niin monen lapsitähden nuoruuden tai jopa elämän. Eikä Declan itsekään ole koskaan kuuluisuuden perässä ollut, vaan yksinkertaisesti rakastaa musiikkia, laulamista ja esiintymistä.

Declan esiintyi julkisesti (eli muidenkin kuin perheen ja ystävien edessä) ensimmäisen kerran 7-vuotiaana Rochester Dickens-festivaaleilla kadunkulmassa muiden katulaulajien tavoin - paitsi että hän ei tehnyt sitä raha mielessä vaan siksi että rakasti laulamista. Joten hän alkoi laulaa vanhoja irlantilaisia kappaleita joista piti, vierellään vain pieni laatikko kuten muillakin. Parissa tunnissa pojalle oli heitetty yhteensä 250£ (mikä on nykyeuroissa yli 450€) sillä jotkut alkoivat heitellä siihen myös isoja rahoja. Ihan vaan kylmiltään laulamisesta. Seuraavana vuonna paremmin järjestellyissä olosuhteissa hän keräsi 500£ (nykyeuroissa 900€) jotain parissa kolmessa tunnissa (kahden päivän aikana.) Kumpi summa oli kummalla kerralla on vähän epäselvää, koska kaksi haastattelua muistikuvineen on ristiriidassa keskenään, mutta pointti on se että hän keräsi satoja puntia poikkeuksellisen lyhyessä ajassa ja jopa ilman mitään taustamusiikkeja. Montako päivää tavallinen katulaulaja saa loilottaa tuollaisten summien eteen? ;D

8-vuotiaasta eteenpäin hän puolentoista vuoden aikana osallistui kaikkiaan 14:ään eri kykyjenetsintäkilpailuun ja voitti ne kaikki, useita titteleitä ja yli 1000£. Hän ei edelleenkään osallistunut raha tai edes voitto mielessä, vaan kokemuksen kannalta. Kykyjenetsintäkilpailujen voittoputki johti isojen levy-yhtiöiden huomioon. 9-vuotias Declan esitti coverin "Walking In The Air"-biisistä erikois-joululevyllä isojen nimien kuten Westlifen, Elton Johnin ja Elvis Presleyn joukossa. Sen perään Declan solmi miljoonan dollarin arvoisen levytyssopimuksen levy-yhtiö EMI:n kanssa (joka voitti useiden muiden levy-yhtiöiden halutessa pojan myös.)

Mikä tämän pojan laulusta sitten tekee niin ihmeellistä? Se, että hänen lauluäänensä oli uskomattoman voimakas niin pienen lapsen ääneksi ja ennen kaikkea puhdas kuin mikä, myös korkeimpaan ääniluokkaan yltäen - ja hän tiesi kuinka sitä käyttää niin että siitä saa kaiken irti! Ja hän ei koskaan käynyt laulutunneilla sillä hän ei tähdäänyt kuuluisuuteen. Hän vain oli lauleskellut paljon taaperoiästä asti ja kuunellut isoisäänsä joka oli myös laulaja.

Declan rakastaa live-esiintymistä ja kaikkein ikimuistoisimpia kokemuksiaan ovat tuolta lapsuudesta, kun hän esiintyi Englannin kuningattaren merkkijuhlissa St. Paulin katedraalissa, laulaen "Amazing Grace" taustallaan St. Paulin kuoro - sekä 22.000 ihmisen edessä esiintyminen Elton Johnin konsertissa. Minäkin rakastan Declanin live-esiintymisiä, koska äänensä on silloin (useimmiten) koskematon ja tietenkin hän heittäytyy eri tasolla lauluun kun ei laula äänitysmikrofoniin vaan yleisölle.

10-vuotias Declan rikkoi Guinnesin maailmanennätyksen esittämällä ensimmäisen singelnsä "Tell Me Why" maailman suurimman kuoron johdossa. (Taustakuoro muodostui konserttipaikalla olijoista ja radion sekä sateliitin kautta mukaan liittyneistä Britannian ja Irlannin lapsista, yhteensä yli 90.000 lasta. Tämän yrityksen järjesti 'Young Voices in Concerts' ja tulot lahjoitettiin lasten hyväntekeväisyyteen.)

Debyyttialbuminsa Declan, (julkaistu 22. syyskuuta 2002), myi platinalevyn arvosta (yli 200 000 kappaletta) ensimmäisen julkaisuvuoden aikana.

Sitä voisi kuvitella, että moinen menestyksen ja tunnustuksen kirjo ja tulva nousisi hattuun varsinkin pienelle pojalle, mutta eipä noussut.
Declan oli toki tosiaan hurmaava persoona ja jo silloin niin fiksu että ymmärsi että hänen täytyy yrittää pysyä ystävällisenä ja jalat maassa, mutta onnistui siinä tehtävässä varmastikin olennaisesti isänsä ja äitinsä ansiosta. Ensimmäisistä haastatteluista päätellen moinen menestys olisi varmasti pilannut hänet (kuten kenet tahansa niin pienen lapsen) jos hänen vanhempansa eivät olisi pitäneet hänestä hyvää huolta ja tämän jalat maassa.
TV-haastatteluissa pikku-Declan on aikuismaisempi mitä hän ihan todellisuudessa oli, hän kun koki velvollisuudekseen esittää aikuista teeveessä. Aito hän toki oli mielipiteissään ja puheissaan telkussakin, mutta siis tarkoitan aikuismaisempi verrattain kotona yksityisyydessä tehtyihin haastatteluihin joissa poika päästeli suustaan mielipiteitä haastattelijoistaan joita ei ehkä teeveessä olisi sanonut ja ei aina malttanut pysyä aloillaan vaan esimerkiksi karkasi välillä pihaan pelaamaan jalkkista (joskin kohteliaasti kysyi ensin luvan), ja esitteli mieluummin lelujaan kuin vastaili tylsiin kysymyksiin. :D
Declan oli ja on pääosin kohtelias sekä aina muistanut kovasti kiitellä häntä menestyksessä auttaneita ihmisiä ja tahoja matkan varrella. Toki on aina ollut havaittavissa jonkinasteista ylpeyttä, mutta siihen hänellä on tosiaankin syytä. :)

Declanin miljoonan dollarin levytyssopimus kattoi kolme albumia kolmessa vuodessa, mutta se ei toteutunut.
EMI jostain syystä luopui Declanista ensimmäisen levyn jälkeen, ja poika solmi sopimuksen toisen levy-yhtiön kanssa ja tokan levyn valmistuminen lykkääntyi parilla vuodella.
Declan kuitenkin levytti ne kolme albumiaan vuosina 2002-2008 - 10-vuotiaana, 14-vuotiaana ja 16-vuotiaana - kunnes vetäytyi tauolle. Osittain koulutuksensa jäätyä taka-alalle uran takia ja osittain koska halusi keskittyä tekemään omaa musiikkiaan. Hän kertoi virallisessa MySpace-blogissaan aikovansa palata jossain vaiheessa ja kirjoittavansa tällä välin itse biisejä. Tähän mennessä hän siis on tulkinnut paljon covereita, mutta hänelle on myös kirjoitettu paljon omiakin biisejä, osa myös debyyttialbumilleen "Declan". Toka albuminsa "Thank You" muodostuu kokonaisuudessaan covereista, mutta taas kolmas albuminsa "You and Me" sisältää alkuperäisbiisejä - mm. yhden hänen itse kirjoittamansa, Moody Blues.

Declan täytti pari päivää sitten, (19. joulukuuta), 20 vuotta joten hänen äänenmurroksensa pitäisi alkaa olla loppupuolella.Vaikka hänen lauluäänensä ei ole enää erityinen toisin kuin oli ennen äänenmurrosta, on siinä edelleen (minun mielestäni ja monen muunkin mielestä) jokin sykähdyttävä pehmeys/lämpö.

Declan kiersi vuonna 2010, Route 66-teatterikiertueen kanssa esiintymässä. Me lukemattomat vannoutuneet fanit odotamme ikävöiden hänen paluutaan.

(MUOKS: 2.4.2012 - Declan on palannut!!! Malliskuussa 2012 hän avasi virallisen SoundCloud-profiilin jossa julkaisee demoversioita uusista itsekirjoittamastaan biiseistä! Huomatkaa, että ne eivät ole vielä ammattitaitoisesti tuotettuja joten niiden äänenlaatu ja sen sellainen ei ole virallisen albumin tasoa. :MUOKS)

Tuli mitä tuli, Declan Galbraith on ehdottomasti yksi Elämäni Rakkaus mitä musiikin maailmaan tulee. Pidän kovasti myös joistain alunperin hänelle kirjoitetuista biiseistä, mutta kirkkaasti suosikein on hänen lapsena esittämänsä cover irlantilaisesta kappaleesta Carrickfergus. Yhtään liioittelematta, usein tuntuu että minua ei haittaisi vaikka maailmassa ei muuta musiikkikappaletta olisikaan kuin pikku-Declanin tulkinta Carrickfergusista! :D Alla muutama esimerkki hänen kehityksestään.

Walking In The Air (live, 9v)
Carricfergus (debyyttialbumi tai live, en ole ihan varma, muta 10v)
Amazing Grace (debyyttialbumi, 10v)
Näytteitä (albumi "Thank You", 14v)
Nothing Else Matters (albumi "You and Me", 16v - myös miten korkealle hän yhä sai äänensä)
Nights In White Satin (live, 16v)
Sedated - (live, 22v, kahvilakeikalta vuodelta 2014 - itsekirjoittamansa biisi)

Jos innostut katsomaan hänen haastattelujaan, huomaat että hän puhuu vahvalla brittiaksentilla, mutta laulaessa se katoaa lähes kokonaan ja hän kuulostaa amerikkalaislaulajalta jolla brittiaksentti puskee välillä läpi esimerkiksi "was"" kaltaisten sanojen kohdalla. En tiedä, mutta en usko että se on tarkoituksellista sillä hän ei ole koskaan ilmaissut minkäänlaista amerikkaihailua, päinvastoin, vaikuttaa rakastavan juuriaan.

Minä rakastuin Declanin lauluääneen sekä mahdottoman söpöön ulkonäköön ja hymyyn, sitten esiintymischarmiin, sitten ihastuin häneen persoonana. Syystä että ihan ensin kuulin vain audioversion 10-vuotiaan Declanin Danny Boy-coverista, sitten näin samanikäisenä taltioidun live-esityksen, ja vasta sitten katsoin haastatteluja.

Declanin äiti, omien sanojensa mukaan oli alussa hyvin innoissaan tämän tulevaisuudesta, mutta myös hermostunut pojan puolesta. Nähdäkseni nainen vaikutti suorastaan alakuloiselta katsellessaan 9-vuotiaan poikansa esiintymistä livenä televisiossa ensi kertaa. Ymmärrettävää sinänsä; poika oli vielä pieni ja niin moni lapsitähden elämä on tuhoutunut tai vähintään kärsinyt viihdemaailman pyörityksessä.
Joten hänen isä ja äiti, haastatteluissakin ilmi käyden, nimenomaan pitivät alusta asti huolen siitä että Declanin elämä pysyi mahdollisimman normaalina ja tasapainoisena ikäänsä nähden ja että laulaminen pysyisi pojan elämässä samankaltaisena kuin jollekin muulle (pikku)pojalle esim. jalkapalloharrastus. 14-vuotiaana Declan itsekin sanoi että laulaminen on vain jotain mitä hän rakastaa tehdä, jalat on pysyneet maassa ja elämä on pitkälti aivan notmaalin teinipojan elämää. Kaikenkaikkiaan Declan vaikuttaa ihmiseltä joka olisi ilo ja kunnia tuntea henkilökohtaisesti. Ei siksi että hän on kuuluisa ja lahjakas, vaan ensisijaisesti siksi että hän vaikuttaa hienolta ja maailmasta suuresti välittävältä ihmiseltä jolla on lisäksi intohimo musiikkiin ja nöyrä asenne menestykseen eikä showbisnes tunnu muutenkaan tuottaneen hänelle vahinkoa. Minun on vaikea nähdä Declania päätymässä rappiolle musiikkiuransa tiimoilta.

Declanin tulevia albumeja kaivaten ja odotellessa toivon tämänkin blogimerkinnän kasvattavan hänen fanilaumaansa. :)

Minä ja fanfiction / fanitarinat

Nähden siihen miten iso ja merkittävä osa elämääni luova kirjoittaminen on ja miten ilmaisen itseäni kirkkaasti parhaiten kirjoittamalla, voisi kuvitella sen olleen aina olennainen osa elämääni. Muttei ollut.

kuvan lähde

Osasin lukea jo ennen koulun aloitusta joten kun muut harjoittelivat aakkosia, minä tavasin jo sujuvasti ja kun muut harjoittelivat tavaamista, minä luin sujuvasti. Eikä kukaan kuulema tiedä miten minä opin lukemaan, kun kenenkään ei tiedetä opettaneen. Koulussa pidin aina kovasti äidinkielentuntien ainekirjoituksista, ja opettajani kehuivat usein miten elävästi kirjoitan. Kyseessä ei ollut fanfiction vaan ihan omaperäiset tarinat. Mutta en muista koskaan tosissani kirjoittaneeni tarinoita kotona ennen kuin vasta aikuisena, sen enempää omaperäisiä kuin fanitarinoitakaan.

Sen sijaan ala-aste ikäisenä luin paljon ihan oikeita kirjojakin enkä vain sarjakuvia. Erinäisten nuortenkirjasarjojen lisäksi myös enemmän aikuisille suunnattuja teoksia.
Yläasteella lukeminen jäi huomattavasti vähemmälle ja sen sijaan elokuvamieltymykseni kasvoi ja minusta tuli leffafriikki, mukaan lukien erityisesti kauhugenre. Kirjoja luin lähinnä jos oli pakko kouluprojektien myötä (jos luin, sain hylätyn muutamia kertoja kun en viitsinyt lukea.) Ja luin tietysti, jos joku kiinnostava elokuva pohjautui kirjaan. Vasta myöhäisteini-iässä ja varhaisaikuisuudessa kirjat palasivat kunnolla takaisin mm. Harry Potter -kirjojen ja Taru Sormusten Herrasta myötä.

Minä luin fanfictionia ensimmäisen kerran vuonna 1997, Titanic-elokuvan myötä, kun ihastuin Jackin ja Rosen rakkaustarinaan. Luin tonneittain AU-fanfictionia ja luvan saatuani aloin jopa suomentamaan erästä erityisen tasokasta tarinaa joka liikutti minua suuresti, mutten koskaan saanut sitä suomennosta valmiiksi saatika julki. Johtuen varmaan siitä, että inhoan suomenkieltä.

Ensimmäinen fanfiction-kirjoitukseni taisi syntyä vuonna 1998, puolitosissaan vääntämäni lyhyt jatkokertomus pohjaten Wes Cravenin elokuvaan SCREAM. En koskaan julkaissut sitä, kun en edes hionut sen ideaa kovin pitkälle. Taisin aloittaa fanfictionin kirjoituksen tosissani vasta vuonna 2003-2004, löydettyäni foorumiroolipelit. Aloitin kyllä foorumiroolipelit kirjoittamalla Frodo Reppulia ja Pippin Tukia, mutta lasken ensimmäiseksi "viralliseksi" fanfiction-tarinakseni tarinat Harry Potter-maailmaan täysin itse luomastani hahmosta jonka siirsin ajan kuluessa foorumiroolipeleistä tavallisen fanfictionin puolelle ja hahmo kehittyi sen myötä hurjasti ja julkaisin myös noita tarinoita.

Ehkä se oli osittain tuo kasvun aikana tapahtunut aktiivinen lukeminen ja elokuvaharrastus joka painotti minut fanfictionin puolelle, tai sitten olen vain intohimoisempi fanipersoona kuin originaalikirjoittaja. Mielikuvituksen puutteesta ei ainakaan ole kyse sillä olen useasti luonut täysin omia hahmoja myös reaalimaailmankuvaan ja ilman minkäänlaista kirja tai elokiuvapohjaa - inspiraatio niihin hahmoihin vaan ei tunnu kestävän.

Toisaalta en melkein koskaan kirjoita jostakin äärimmäisen valmiista hahmosta vaan valitsen hahmon josta luojansa ei ole kertonut paljon mitään ja näin ollen on jäänyt itselleni tilaa syventää ja kirjoittaa hahmo omassa uniikissa visioissani ja hahmosta tulee valtaosaksi minun omani, vähäisiin canon-infoihin pohjaavana. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi Harry Potter -hahmo Barty Kyyry Jr. Toisaalta, kuten Don Rosa Roope Ankan kanssa, minä olen halunnut kaivaa esiin ja huomioida kaikki mahdolliset Barty Kyyry Juniorista kerrotut canon-faktat, analysoida ja sovittaa ne näkemykseeni, eli otan hahmon luojan mahdolliset aikomukset vakavasti. En silti mitenkään välttämättä tavoittele alkuperäisen luojan näkemykseen pääsemistä, vaan luon hahmosta loogisuuden rajoissa oman näköiseni ja sellaisen josta jaksan kirjoittaa.

Vaihtoehtoisesti saatan kirjoittaa hahmosta josta luojansa on kertonut tonneittain tietoa - mutta niissä tapauksissa yleensä sovellan monen eri version kanssa eli yhdistän monen eri canonin versioita omassa näkemyksessäni. Esimerkiksi Peter Pan; yhdistän hahmoversiossani soveltaen J.M. Barrien kirjan hahmon ja vuoden 2003 live-action -elokuvan hahmon, koska jälkimmäinen on ihailtavan uskollinen ensiksimainitulle, mutta vienyt hahmon ratkaisevasti eri tasolle ja tuonut siihen uutta. Lisäksi kirjoitan aivan eri ikäisestä versiosta kuin kummassakaan cannon-lähteessä oleva on - ja näin ollen sain rutkasti tilaa melko vapaasti syventää ja muokata hahmoa itselleni mahdollisimman mielenkiintoiseksi ja omannäköisekseni.

Ainoa jo valmiiksi paljon canon-persoonaa ja infoa omaava hahmo josta olen alkanut oikein syvemmin ja panostetummin kirjoittamaan ilman suurempaa sovellusmahdollisuutta tai aiettakaan, on Leijonakuningas-elokuvan Simba.

Minulle on siis antoisaa ja tärkeää saada analysoida ja syventää jonkun kirjailijan luomusta jota rakastan, kunnioittaen kirjailijan teemoja ja mahdollisia näkemyksiä mutta kuitenkin pääasiallisesti omaan näkemykseeni painottaen. Tuo prosessi on jostain syystä minulle inspiroivampaa kuin täysin originaalin hahmon luominen reaalimaailmaan. Hahmoja itsekin luoneena tiedän miten rakkaita ja tärkeitä ne luojalleen voivat olla ja olen erittäin kiitollinen jos joku sallii fanfictionin hahmoistaan joten tietenkin pyrin aina parhaani kunnioittamaan alkuperäisen luojan tunteita enkä siis kohtele heidän hahmojaan mielivaltaisesti saati kirjoita niitä mauttomiin juonipolkuihin.

Reaalimaailmaan luomiani hahmoja on ollut foorumiroolipelien yhteydessä, mm. 1800-luvun Ranskan aatelissuvun jäsen sekä katupoika, ja muutamia modernin ajan brittiläisiä ongelmanuoria ongelmanuorten sisäoppilaitoksessa. Hahmokirjo on ollut aika kattava ja olen kyllä heistä kaikista kovasti pitänyt, mutta kuten sanottua, inspiraatio ei kestä kovin pitkään vaikka hahmo olisi kuinka psykologinen (ja siis rakastan psykologiaa toiseksi eniten maailmassa. Ensimmäisenä listalla on tietenkin perheeni.) Minä tarvitsen vähintäänkin fantasiaelementin, jotta inspiraatio säilyisi täysin oman hahmon kohdalla.

kuvan lähde

Panostetuimmat ja pitkäaikaisimmat hahmoni ovat olleet ihmissusia ja itseasiassa noin puolet täysin itse luomistani hahoista ylipäätään eli ilmeisesti ihmissudet ovat minulle se kaikkein inspiroivin aihe. Ja niiden hahmojen tiimoiltahan voi ajatella tarinoita ihmissusi-fanfictionina, jos sikseen tulee. Varsinaisista fanipohjaisista maailmoista ainoa joka on inspiroinut täysin itse luomaan hahmon, on ollut Harry Potter -maailma. Sinne olen luonut muitakin kuin ihmissusia. Mutta, nämä kaksi yhdistettynä meinaa sitä että kaikkein eniten ja varmimmin inspiroiva pohja on: itse luotu ihmissusi Harry Potter -maailmassa.

Olen kirjoittanut fanfictionia eniten foorumiroolipelien muodossa. Joskus vastapelaajani luvan kanssa muotoilen pelatun pelin tavallisen fanfiction-tarinan muotoon ja mahdollisesti käännän englanniksi ja julkaisen muualla. Mutta joskus roolipeliin luomani hahmot ovat siirtyneet tai yltäneet myös erillisen fanfictionin puolelle, kuten aivan ensimmäinen täysin oma hahmoni, ihmissusipoika Jesse ja uusin ihmissusipoikani Hunter.

Minusta on todella hauskaa vääntää pelattuja pelejä tavalliseksi fanfiction-tarinaksi ja kääntää englanniksi, painottaen uudelleenmuotoiltu tarina enimmäkseen oman hahmoni näkökulmaan, mutta kuitenkin lopulta enemmän nautin niiden kirjoittamisesta jotka kirjoitan puhtaasti omasta päästäni ilman minkäänlaista roolipelipohjaa. Siitä kummat ovat parempia, on vaikea mennä itse sanomaan. Mutta kaikkein eniten nautin foorumiroolipeli-muotoissesta kirjoittamisesta, eli siis foorumiroolipelaamisesta. Koska silloin kaikki ei ole minun käsissäni ja syntyy jännitys siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja toisen kirjoittama jatko saattaa tarjota idean jota et olisi yksin kirjoittaessa keksinyt. Tietysti tavallinen jatkotarina ajaa periaatteessa saman asian, mutta siinä on se ongelma, että niissä pätkät ovat turhan pitkiä ja toisella on oikeus päättää minunkin hahmoni liikkeitä ja ajatuksia mitä taas ei toimi kun on kyse OC-hahmosta tai omasta näkemyksestä jostakin canon-hahmosta.

Eli suosikki ficcitityylini:
1.) Foorumiroolipelit
2.) Täysin omasta päästä kirjoitettu tarina
3.) Foorumiroolipelin pelitapahtumasta uudelleenmuotoiltu tarina

Ja kaikkea noita harrastan melkolailla yhtä paljon.

Kirjoittaisin mieluiten vain englanniksi sillä jotenkin kuvailutarkkuuteni ja jollain tasolla mielikuvituksenikin vapautuu sillä kielellä huomattavasti paremmaksi, kuin tällä ahdistavan rumalla ja kankealla äidinkielelläni. Roolipeleissä en kuitenkaan voi englanniksi kirjoittaa kun vastapelaajia jotka sitä haluavat tai osaavat tarpeeksi hyvin, ei löydy.

Kirjoitan hahmojeni elämäntarinaa mielelläni 1-lukuisina ficceinä eli niin että koko elämä muodostuu pikkuhiljaa 1-lukuisisten tarinoiden sarjasta joita kirjoitan ja julkaisen sattumanvaraisessa järjestyksessä - mikä kohta hahmon aikajanaa milloinkin sattuu inspiroimaan. Ei 2-4 lukuiset tarinatkaan ennennäkemättömiä ole, mutta koen olevani parempi 1-lukuisten tarinoiden kanssa. Tämä voinee osittain juontaa kehitykseni foorumiroolipelipohjasta jossa olosuhteiden pakosta hahmojen tarina koostuu useista, lyhyemmistä palasista.

Joskus haaveilen, että kirjoittaisin faninovellin kirjaksi. Jos jonain päivänä olen kirjoittustaidoiltani novellitasolla. Tosin, jos vaikka Rowling antaisikin luvan, käsittääkseni jo netissä julkaistua tekstiään ei enää kovin todennäköisesti saa myytyä kustantajille, vaikka poistaisikin ne nettijulkaisut. Eli pitäisi julkaista itsekustanteena. Mutta kirjojen painatus on sikakallista, niin että saa nähdä kuinka käy.
Hyvin todennäköisesti pitäydyn aina vain epäkaupallisen online-fanfictionin maailmassa 1-lukuisissa tai 2-4-lukuisissa tarinoissa, vaikka muokkautuisinkin novellitasoiseksi kirjoittajaksi joskus. Mutta kuka tietää, ehkä joskus jokin uusi hahmo innostaa ja jotain suurempaa yritelmää syntyisikin.

Rakkaimmat hahmot joista kirjoitan aktiivisesti ja tulen varmasti kirjoittamaan vielä vuosikausia:

~ STEPHEN HUNTER KING

Täysin itse luomani ihmissusihahmo Harry Potter-maailmassa, Harryn ikätovereita Korpinkynnen tuvasta. Hunter ei ole erityisen kiinnostunut Potterin ja Voldemortin tarinasta eikä ole osallisena sodassa muutoin kuin pakoilemalla kuolonsyöjien Tylypahkaa vuosina 1997-1998. Hunter on äitinsä hylkäämä, epäterveellisen, lähes pakkomielteisen rakkauden ihmisusiin riivaama jokseenkin vilkas lapsi joka rakastaa kauhugenreä ja käytännön pilailua. Ihmissusi hän on ollut 7-vuotiaasta asti. Hänen asenteensa ihmissusiin aiheuttaa tavallista enemmän ongelmia hänen perheessään, sen historiassa ollen aika lailla draamaa ennestään. Hunterin mielenterveys on vaakalaudalla, mutta todennäköisesti hänelle on tiedossa suhteellisen valoisa tulevaisuus. Koska pohjimmiltaan Hunter on todella suloinen persoona, enkä halua sille liikaa pahaa. Vaikka siltä saattaa vaikuttaa, Hunterin inspiraatio ei tullut missään suhteessa Remuksesta tai Kelmeistä vaan jostain aivan muualta.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
•  Tarinat täällä.
• Wolf Like Me - Video Traileri 1, Video Traileri 2 ja Video Traileri 3 (isän näkökulmasta)
  
  
  ~ PETER PAN

Teini-ikäinen versio pohjautuen J.M. Barrien novelleihin ja P.J. Hoganin ohjaamaan vuoden 2003 elokuvaan, tosin toisin kuin kirjat ja elokuva, visioni tapahtuu modernissa maailmassa. Poika joka karkasi kotoa ja lopulta lopullisesti palata aikoessaan totesi äitinsä unohtaneen hänet ihan kokonaan ja korvanneen toisella lapsella. Poika joka eli tämän trauman kanssa melkein 30 vuotta väkivaltaisessa maailmassa merirosvokapteenin murhapakkomielteen kohteena, ja aikuisia vihaten, aikuiseksi kasvamista peläten ja siitä kieltäytyen. Poika jonka polku lopulta kohtasi sieluntoverinsa, "Sen Oikean" kanssa joka lopulta tietämättään onnistui saamaan pojan antamaan elämälle uuden tilaisuuden, ainakin jollain tasolla. Peter Pan palasi Lontooseen kasvamaan ja vanhenemaan, muttei antanut kenenkään adoptoida itseään saati luottanut aikuisiin, ei käsitellyt äitiongelmaansa tai muitakaan psyykkisiä ongelmiaan liiemmin, eikä astunut takaisin Wendyn elämään kuin vasta 16-vuotiaana.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
• Fanfiction-tarinoita täällä pelifoorumi pelialueilla.
  Tällä hetkellä ainakin yksi 11-vuotiaasta ja ainakin yksi 16-vuotiaasta.

~ BARTY KYYRY JR.

 Harry Potter ja Liekehtivä pikari -kirjasta tuttu kuolonsyöjä. Näkemykseni hänestä on radikaalisti eri kuin se mihin fanfiction-maailma tuppaa painottamaan ja varsinkin eri kuin se elokuvaversion kirjaimellisesti valheellinen näkemys. Minä en tiedä mikä on Rowlingin aikomus tämän hahmon suhteen, mutta uskon näkemykseni olevan monessa suhteessa lähempänä sitä kuin useimmat fanfiction-versiot, koska kuten sanottua minä olen huomionut canonista kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ja pohtinut asioita kaikkien hahmojen näkökulmata ja myös kirjailijan kirjoituksen kulman huomioon ottaen. Paljon on silti jäänyt tulkinnanvaraa joten paljon tässä hahmoversiossa on täysin omaa näkemystäni joka seikka voi kirjailijan aikeessa olla aivan päinvastaista. Varmaa kuitenkin kirjan tietojen pohjalta on, että Barty Junior EI ollut psykoottinen innokas murhaajakiduttaja ensimmäisen sodan aikana, eikä ollut läheskään niin fanaattinen ja omistautunut kuolonsyöjä silloin kuin oli Pikari-kirjan ajankohtana.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
• Fanfiction-tarinoita englanniksi täällä. Yksi 1-lukuinen paljon kerova suomeksi täällä.

Fanivideot

Alkukesästä 2006 kaavailin kirjoittaa songficin Oopperan kummitus -aiheesta, käyttäen Bon Jovin biisiä Diamond Ring, mutta tulin tulokseen, että se biisi on kokonaisuutena niin upea, että sen käyttäminen vain tekstimuodossa ei tekisi sille saati käyttötarkoitukselle oikeutta. Joten päätin ensimmäistä kertaa kokeilla videon editointia.

Minulla ei ollut silloin mitään tietoa että on edes olemassa sellaisia ohjelmia kuin DVD Ripperit enkä tullut sitten ajatelleeksi että jollainhan ne elokuvapätkiä jakavatkin on ne koneelleen saanut. ;D Niin siksi aloin editoida hyvin rajallisen kohtausvalikoiman kanssa, kun käytin muiden fanien ystävällisesti jakamia clippejä. IMDB:n PotO-foorumilla kun oli seemonen jakamisen ilon meininki, eli en ilmeisestikään ollut ainoa joka ei tiennyt miten toimia tai ehkä joillain ei ollut varaa ostaa ripperiä, en tiedä. Sen takia myös jonkinaikaa latasin käyttämäni elokuvat tiedostojenjako-ohjelmilla, kunnes lopulta opin DVD Ripperien kiehtovasta maailmasta ja ostin sellaisen ja sitemmin olen ripannut tarvitsemani omilta, laillisesti ostetuilta DVD-julkaisuiltani.

Ensimmäinen fanivideo-projektini oli raskasts ja välillä ajattelin, että en enää ikinä tee, mutta lopussa oikein antoisa kokemus ja addiktoiduin ko. harrastukseen. Oli yksi kesä jolloin tein 30 fanivideota 3kk:n aikana. (Se oli kyllä ainoaksi jäänyt niin hurja kausi.) Yleensä tein yhden tai pari videota viikossa. Vuosien kuluessa on tullut viikkojen, jopa kuukausien taukoja etten ole tehnyt yhtään varsinaista musiikkivideota vaan korkeintaan mainosvideoita foorumeille/sivustoille/fanfiction-tarinalle.

Fanivideoiden teko ei kuitenkaan ole ollut vain addikitio, vaan se on tosissaan voimia antava harrastus minulle. Joskus fanivideota tehdessäni jostakin erityisen rakkaasta hahmosta/tarinasta, olen ollut onnellisimmillani mitä muistan koskaan olleeni. Luovana ja intohimoisena taitelilijasieluna musiikin, visuaalisuuden, psykologian ja rakkaan hahmon/tarinan yhdistämään pääseminen syväanalysoivalla tai puhtaan luovalla tavalla on todella upeaa ja antoisaa. Rukoilen, etten menettäisi näkökykyäni kokonaan/niin paljon, etten enää kykenisi fanivideoita tekemään. Tosin siinä vaiheessa murehtisin enemmän ympärilläni olevan maailman ja rakkaitteni kasvojen menetystä...Mutta silti. (Siis kun tilanne on se, että oikeaa silmääni en voi käyttää ja vasemmassa haitta-aste on 80% verkkokalvonirtauman takia ja se irtosi joitakin vuosia sitten kriittisen paljon lisää, mutta tilanne on nyt vuosia pysynyt ennallaan, Luojan kiitos.)

Aktiivisimmin olen videoinut aiheista: Peter Pan (kirja ja 2003-vuoden live-action -elokuva), Leijonakuningas, ja Vampyyrikronikat (Lestat & Marius.) Lukuisia muitakin tarinoita ja hahmoja mahtuu toki mukaan.

Fanivideoitani on kehuttu mm. tavasta jolla yhdistän taustalla kuuluvan biisin lyriikat ja sillä hetkellä näkyvän videokuvan ja ylipäätään tyyliäni edioita kohtauksia yhteen. Mutta ennen kaikkea sitä miten saan kaapattua videoihini ko. hahmojen tunteet ja psykologian erityisen hyvin. Nämä eivät siis ole itsekehua vaan asioita joita ihmiset ovat vuosien varrella sanoneet. Ja minä uskon sen, koska tiedän, että rakkauteni psykologiaan ja ko. hahmoihin näkyy videoistani ja mahdollisesti juuri tuolla tavalla.

Olen luonnollisesti tullut pitkän tien editointitaidoissa sitten kesän 2006, yli viisi vuotta aktiivisesti harrastettuani. En silti aina jaksa panostaa videoon erityisen paljon vaan teen välillä hyvin simppeleitä ja täysin erikoistehosteettomia videoita mistä saattaa tulla aloittelijamainen kuva, mutta tosiasiassa kyse on siitä, etten halua turhan säätämisen pilaavan käyttämäni biisin voimaa ja keskeisyyttä. Yleensä kyseessä on siis jokin tunnelmallinen biisi.

Alunperin en vesileimannut tekemiäni videoita. En tullut edes ajatelleeksi, että niitä haluttaisiin varastaa. Kunnes vuonna 2009 törmäsin pariin Vampyyrikronikat-videooni yhdistettynä ja törkeästi omakseen väitettynä, eli varastettuna. Niissä ei siis ollut vesileimaa joten pystyin todistamaan ne omakseni vain muiden, ne alunperin jo minun tililläni nähneiden avulla. Silloin iskin vesileiman joihinkin itselleni tärkeimpiin vanhoihin videoihini ja siitä lähtien kaikkiin uusiin videoihini. Eli läheskään kaikissa vanhoissa videoissani ei ole vesileimaa, koska olin ehtinyt tehdä niitä jotain 200 eikä energiani tosiaankaan riittänyt renderoida niitä kaikkia uudestaan vesileiman myötä...Mutta ehdottomasti kaikista kesäkuun 2009 jälkeen tekemistäni löytyy vesileima VampireOutlaw jonkinnäköisellä fontilla.

ENSIMMÄINEN FANIVIDEONI:
The Phantom of the Opera - Diamond Ring
Luotu: Kesäkuu 2006

NÄYTTEITÄ VUODELTA 2010:

Simba & Mufasa: He Lives In You

Ilman mitään erikoisefektejä. Balladimainen biisi.

Barty Crouch Jr. - Falling Inside The Black
Raskaampi biisi ja yksi parhaimmistoani BCJ-fanivideoistani.

 

NÄYTTEITÄ VUODELTA 2011:

Peter Pan Tribute: World So Cold

Raskaampi biisi tribuutti-videoon J.M. Barrien kirjalle.

Jos video ei näy, voit katsoa sen täältä albumistani.

 

Lady and the Tramp II: Who You'd Be Today?

AU-video jossa kennelin raivotautinen koira ehti tappaa Pepin,

mutta Kulkuri taisteli sitä vastaan silti. Monta vuotta on kulunut tuosta illasta.

KAIKKI FANIVIDEONI?

YouTuben päätilini: VampireOutlaw

Oma websivustoni: Desire's Mirror

Aku Ankka / Don Rosa

En ole koskaan erityisemmin välittänyt niistä vanhoista klassikkopiirretyistä, vaan enimmäkseen sarjakuvamuotoisista tarinoista. Ainoat animaatiot mistä olen kunnolla kiinnostunut ovat olleet Ankronikka ja Nokkapokka.

Vaikka rakastan lähes kaikkea Aku Ankan sarjakuvauniversumissa, kirkkaasti eniten rakastan ja arvostan Don Rosan sarjoja sekä Flemming Andersenin kuvittamia/Mark & Laura Shawn käsikirjoittamia sarjoja.

 Sekä Rosa, että Shaw:t+Andersen takaavat aina viikon naurut tarinoidensa yksityiskohdilla, juonenkäänteillä ja piirrostyyleillään ja jotenkin heidän tarinaideansakin ovat useimmiten omaperäisiä. Rosan piirrosten yksityiskohdat ovat ihania ja Andersenin tavaramerkkinä pidän aivan hulvattomia ilmeitä. Suosin kuitenkin ehkä hitusen enemmän Rosan tarinoita ja tyyliä, koska siitä huokuu jossain määrin vahvemmin se hahmojen ja tarinan vakavasti otettava peruspointti samalla kun nauruhermot repeilevät ja hänen piirrostyylinsä on jollain tavalla kauniimpaa ja eläväisempää kuin Andersenin. Lisäksi Rosa yhdistää hienosti tarinoihinsa aitoa historiaa eli hänen tarinoistaan myös oppii paljon hyödyllistä.

Maailman rikkain mies?

Mutta ennen kaikkea koska Disneyllä on harmillinen tapa täysin sivuttaa hahmojen lähiperhe ja heidän tunteensa ja aatoksensa niihin liittyen. Aina ne on vain setiä ja tätejä ja veljen/siskonlapsia. Mikä ihmeen tabu päähahmojen isät, äidit ja siskot on Aku Ankka-universumille ollut ja ennen kaikkea, miksi? Ainoa jonka tapaukselle on järkevä selitys, on Roope.

Ja ylipäätään perhe-elämä keskeiset sarjat ovat verrattain harvinaisia. Mutta siis äsken mainitut piirtäjät/kirjoittajat loistavat sillä, että keskittyvät pitkälti juuri näihin vanhempi/lapsi-juttuihin tasolla tai toisella, tai muutoin tarinoivat vaikkapa Akun ja ankanpoikien perhe-elämästä tai Akun ja Iineksen suhteesta. Ja tekevät sen julmetun hulvattomalla tavalla, samalla kuitenkin säilyttäen vahvana vakavasti otettavan tunnepohjan ja opetuksen.

Minuutti edellä nähdyn kuvan hetken jälkeen...

Don Rosa on siis Disney-käsikirjoittajista niitä harvinaisuuksia jotka ovat perhekeskeisiä. Lähes jokaisessa Roope-tarinassa Roopen perherakkaus tulee esiin ja hänen siskojansa usein jopa näytetään. Erityisen hyvin on jäänyt mieleen Uneksien läpi elämän (The Dream of a Lifetime), kun Aku seikkaili Roope-sedän pään sisällä tämän unessa yrittäen häätää Pelle Pelottoman keksinnön avulla niihin tunekutunutta Karhukoplaa ulos, niin Roopen uneksiessa lapsuutensa Skotlannista, Aku pääsi tapaamaan oman äitinsä taaperoikäisenä. (Siis Hortensia oli taaperoikäinen.) Ja Akun reaktiosta päätellen tämä tilaisuus merkitsi hänelle maailmaa.

Ja vielä erityisemmin se, miten eräässä Rosan tarinassa Tupu, Hupu ja Lupu kommentoivat tippa linssissä miten he tietävät miltä tuntuu, kun lähimmäinen hylkää. Viitaten tietenkin heidän äitiinsä/vanhempiinsa jo(t)ka lähetti heidät n. 5-7-vuotiaina Akun luokse eikä koskaan enää ottaneet yhteyttä.

Olen usein pohtinut miten hullua on, että kolmosille luotiin noin traaginen taustatarina, mutta kukaan ei koskaan huomioi sitä mitenkään - tuota Rosaa lukuunottamatta siis. Animaatioissa/sarjoissa joissa ankanpojat ensimmäisiä kertoja esiintyivät, he kyllä parkuivat täyttä päätä että haluavat jäädä Aku-sedän luokse (joka taas ehdottomasti halusi mokomat kauhukakarat takaisin siskonsa riesaksi ja lähettikin, kunnes sillä toisella vierailukerralla siskonsa ilmeisesti katosi tai jotain jottei saisi lapsiaan enää kontolleen.) Luulen, että pojat halusivat jäädä setänsä luo niin palavasti, koska tämä tarjosi haastetta edes yrittämällä kurittaa heitä ja Akun temperamenttikin oli tietysti kauhukakroille varsin hauskaa - eli Aku ehkä osoitti heille ratkaisevasti enemmän välittämistä/huomiota kuin heidän vanhempansa tai tavalla jota he kaipasivat mutteivät heikoilta vanhemmiltaan saaneet.

Mutta silti - vaikka ankanpojat saivat mitä halusivat ja varmasti paremman kasvattajan kuin vanhempansa olivat koskaan olleet, en näe logiikkaa siinä, että he olisivat vain kevyesti sivuttaneet sen tosiseikan, että äitinsä hylkäsi heidät sanaakaan sanomatta. Varsinkin, kun pojat ovat kuitenkin aina kutsuneet Akua nimityksellä 'Aku-setä' tai 'setä' eikä 'isä' vaikka muutoin kyllä selvästi ja välittömästi Akua isähahmonaan pitävätkin. Mutta se, että he kuitenkin päättivät jatkaa tämän sedäksi kutsumista, kertoo minusta jotaikin. Poikien isän virallinen identiteetti on tuntematon, mutta Don Rosan näkemyksessä mies on Iineksen veli ja siksi pojat kutsuvat Iinestä Iines-tädiksi.

Don Rosa on sanonut myös mielivänsä kirjoittaa tarinan jossa ankanpojat yrittävät löytää isänsä ja äitinsä. Minusta se olisi hurjan mielenkiintoinen ja upea tarina. Rosa ei vain silloin vielä tiennyt tuleeko tarinasta koskaan totta, kun hän ei keksi miten se voisi päättyä onnellisesti. En minäkään; pojathan hankkivat isänsä sairaalaan räjäyttämällä ilotulitteita sen tuolin alla minkä jälkeen äitinsä lähettikin heidät Akun luo eikä enää koskaan hakenut kotiin. Aika ongelmallinen pikku perhedraama. Ja juuri siksi toivonkin, että herra Rosa joskus keksisi keinon kirjoittaa se.

Suosikkitarinoitani Rosalta perhekeskeisistä ovat Roope-tarina Kirje kotoa ja Aku&pojat-tarina K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A. 'Kirje kotoa' kertoo kuinka Roope melkein kolmenkymmenen vuoden välirikon jälkeen sai korjattua välinsä toisen siskonsa kanssa ja sai vihdoin tietää mitä isänsä ja äitinsä ajattelivat hänen nuoruuden seikkailuistaan. 'K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A' taasen Akun ja poikien alkuajoista virallisena perheenä. Pojat olivat sitä mieltä, ettei heidän tarvitse totella Akua, koska tämä on vain heidän setänsä ja lopulta partioharraste Sudenpennuissa muokkasi heistä vähemmän mahdottomia ja Akun osoitettiin kaikesta hermoromahdusvaarasta huolimatta jo siinä vaiheessa rakastavan poikia kuin omia lapsiaan; pelasti kolmikon aika rumalta kuolemalta. Lopussa pojat antoivat sedälleen sudenpentumitalin joka viittasi siihen että he hyväksyivät Akun kasvattajakseen.

"We don't have to obey you, you're just our uncle!"

Vanhoissa italialaisissa tarinoissa on toki ollut paljon perhekeskeisiä Aku-ja-pojat -tarinoita, mutta ne eivät ole läheskään, jos lainkaan yhtä merkityksellisiä ja hienoja koska Aku on niissä karmea tyranni joka lisäksi pahoinpitelee poikia eli piiskaa näitä itsekkäistä syistä ja/tai niin että kuvaruudussa koko talo hyppii ja kauhea mekkala kun perheväkivalta kukoistaa. Ei hyvä. On toki olemassa vanhoja perhekeskeisiä tarinoita joissa Aku on hyvä ja rakastava kasvattaja, mutta harvoja olen nähnyt. '90 ja 2000-luvulla on näkynyt enemmän niitä. Ei ole varmaan ainuttakaan kasvatusteemaista tarinaa jossa Aku ei jossain välissä heiluuisi vitsan, mattopiiskan tai vastaavan merkeissä, mutta siis parin viime vuosikymmenen aikana Ankan perheen elämä on sentään inhimillistetty ja suhteutettu normaalimmaksi.

Mistä tulee mieleen, että Mark & Laura Shaw:n perhe-keskeisistä tarinoista suosikkini on Herra Ankan hellässä huomassa (Taskari 283, 'Uhmaikä') joka käsittelee hienosti perhe-elämän monitahoisuutta minkä moderni psykologia tapaa unohtaa. Sosiaalitantta järkyttyy, kun Aku jahtaa poikia pihalla naama punaisena vitsan kanssa ja huutaen pojille kuinka on vaika kuinka monesti käskenyt niiden siivota huoneensa. (Ja myöhemmin tarinassa käy ilmi, että poikien takia koko huusholli on aivan järkyttävä kaaos ja pihamaa täynnä Sudenpentu-ansoja ja sen sellaista & lisäksi pojat rakastavat ärsyttää Akua.)

No mutta siis tuo sosiaalitantta järkyttyy ensivaikutelmasta ja alkaa saarnaamaan sitä nykyajan suosittua laulua kuinka piiskan käyttö muka opettaa lapsille, että väkivalta on hyväksyttävää ja uhkaa viedä pojat Akulta pois, jos tilanne ei muutu. Seuraavan yön Aku kihisi ja puhisi ja raivosi itsekseen että vieköön vaan ne kauhukakarat mennessään, jos halusi, luetellen mielessään mitä kaikkea rasittavaa ja raivostuttavaa ei enää poikien mentyä olisi - mutta aamuun mennessä Aku oli ehtinyt siihen asti miten ei olisi enää yhteisiä jouluja, riitelyä perhelomakohteista ja muuta sellaista. Ja vaikka alkoikin pelätä, että ehkä pojat haluavatkin pois ja jonkun tyynemmän kasvattajan, Aku tuli kuitenkin tulokseen, että "ne kakarat ja minä kuulumme yhteen" ja alkoi tehdä kaikkensa saadakseen pitää pojat, joutumatta kuitenkaan kertomaan vaarasta lapsille itselleen.

Parin huonosti ajoitetun paikalleosumisen jälkeen Aku on tosissaan vaarassa menettää pojat, mutta saa sosiaalitantan pomonsa kera kuitenkin käymään heidän kotonaan vielä kerran. Pojat olivat tietysti väärintulkinneet Akun käytöksen yrityksenä tehdä vaikutus siihen naiseen romanttisessa mielessä. Akun hakiessa sosiaalityöntekijöitä kotikäynnille, pojat olivat ehtineet maustaa notkuvan pöydän tarjoilut erilaisilla epäterveellisillä asioille kuten muovailuvahalla ja etikalla yms. - tarkoituksenaan saada Akun huonoon valoon "ihastuksensa" silmissä. Aku huomaa poikien tempauksen ennen kuin sosiaalitoimiston väki ehtii maistaa herkkuja ja vaaransi terveytensä syöden kaiken sosiaaliviranomaisten nenän edestä. Tietenkin sosiaalitantta oli lopulta sitä mieltä että moista myrkkyä lapsille syöttävältä hirviöltä on vietävä pojat heti pois mistä pojat tietysti tajusivat mistä on kyse ja järkyttyivät syvästi, tunnustaen että he pilasivat ruoat ja sen piti olla vain pilaa, ja etteivät missään nimessä halua pois setänsä hoivista.

Tarinan opetus oli, ettei pitäisi tuomita perheitä ja vanhempia ensivaikutelman perusteella vain siksi että se sotii omia henkilökohtaisia uskomuksia vastaan. "Pojathan vaikuttavat täysin terveiltä, oma-aloitteisilta lapsilta jotka eivät selvästikään halua lähteä setänsä luota. Ja liekö tuo ihme? Mies vaaransi terveytensä suojellakseen perhettään."

Samalla lähtökohdalla, vaikka ilman tuota perhesiteiden perusteemaa, on jäänyt mieleen tarina jostain '90-luvun lehdestä jossa joku lastenkasvatustohtori paasaa Akulle kuinka piiskan käyttö on väärin ja julmaa ja muitakin parempia ja tehoavia keinoja on aina! Mutta kas kummaa, kun tarinan viimeisessä ruudussa todistamme sekä Akun, että tuon lapsipsykologin jahtaavan kolmosia vitsan kera ja psykologi halusi olla ensimmäisenä vuorossa. :D Muistaakseni tähän liittyi samainen ilotulitepommi-tempaus jolla pojat aikoinaan hankkivat isänsä sairaalaan.

"Kolme vauvaa" :D

Mutta yleisesti perhekeskeisistä Aku-ja-pojat -tarinoista suosikkini on yhdessä lehtinumerossa julkaistu tarina jossa pojat väittivät että ovat enemmän huoltaja Akulle kuin tämä heille (viitaten lähinnä velkojia vastaan taisteluun) ja etteivät he tarvitse Akua huoltajakseen. Aku oli aiemmin päivällä törmännyt nuoruuden kavereihinsa jotka yhä elivät vastuuvapaata nuorten elämää, mutta Aku ei voinut, kun hänen piti huolehtia pojistaan. Mainittu poikien väite aiheuutti sitten riitatilanteen jossa perhe päätti ryhtyä kämppäkavereiksi. Pojat eivät tietysti ihan heti tajunneet mitä se tarkoitti, vaan vasta viikkojen kuluessa huomasivat miten tärkeä rooli Aku-sedällä olikaan heidän elämässään nimenomaan huoltajana; Akua ei enää paljon kotona näkynyt kun hän heilui nuoruuden kavereidensa kanssa kaupungilla ptikälle yöhön töiden jälkeen ja pojille tuli siis ikävä. Lisäksi ruokapuoli ja vaatepuoli alkoi olla heikoilla kun lapsina heillä ei rahaa liikaa ollut eikä töihin pääsisi ja koulun lisäksi pyykkäys ja kaikki muu kotiaskare alkoi käydä voimille.

Aku puolestaan alkoi tympääntyä vapaa-ajallaan, kaivaten vastuuta pojista ja miettien kuinka poikaparat pärjäsivät. Kumpikin osapuoli oli kuitenkin liian ylpeä ja itsepäinen myöntääkseen haluavansa palata entiseen. Lopulta Iines korjasi tilanteen ehdottamalla, että pojat pyytäisivät anteeksi mutta nämä eivät uskoneet, että Aku haluaisi kuunnella tai antaisi anteeksi. Pojat siis nauhoittivat anteeksipyyntönsä ja Iines huijasi Akun kuuntelemaan sen korvalappustereoilla muka musiikkina. Nauhan sisältö ehti tuskin edes loppuun, kun Aku oli juokasemassa jo puolimatkassa kotiin kyyneleet silmissä. Tietysti kaikki palasi kirjaimellisesti ennalleen, eli Aku ja pojat kinastelivat ja piikittelivät toisiaan, mutta kukaan ei enää vähääkään kyseenalaistanut toisetensa tärkeyttä. x)

(MUOKS. 2015; viime vuonna saksalaisessa Aku Ankka-lehdessä/albumissa oli tarina jossa Aku sai takautuman siskostaan ja vuava-ikäisistä siskonpojistaan! Kunpa suomenkin lehdissä olisi! Katsokaa nyt miten söpöä! :D)


Rakastan toki myös ei-perhekeskeisiä tarinoita, kuten Don Rosalta Musta Ritari -tarinoita ja monia Roopen, Akun ja poikien yhteisiä seikkailuja, kuten esim. Seitsemän avataran aarre ja Pako kielletystä laaksosta. Arpin Lusene (Musta Ritari) on ehdottomasti paras Roopen vihollisista. Uskomattoman upea ja viihdyttävä hahmo. Ja varsinkin suomenkielellä hänen ranskalaisaksenttinsa luo mitä hulvattomimpia sanoja. xD Suosikkejani myös Mark & Laura Shawn tarina jonka nimeä en muista, mutta josssa Aku toimi Iineksen mallinukkena tämän iltapuvun valmistuksessa ja nolostumistensa ja räjähtävän mustasukkaisuutensa aiheuttaman tapahtumaketjun myötä päätyi esittämään Iineksen kuvitteellista serkkutyttöä, Agnesta tanssiaisissa ja Akun ja Iineksen välille syntyi hulvaton kilpailu siitä kumpi oli hemaisevampi ja taitavampi tanssija. xD

Pikku-Aku -tarinat ovat myös todella lähellä sydäntäni. On melkein aina pakko ostaa, jos bongaan Pikku-Aku -tarinan jossain. Varsinkin suomalaisen, Kari Korhosen piirtämät (ja käsikirjoittamat?) ovat aivan ihania. Minusta olisi myös tosi hienoa, jos Don Rosa joskus kertoisi, miksi Aku päätyi isoäitinsä kasvatettavaksi?

Loppuun haluan vielä mainita miten jännittävää oli todeta kuoleman teema Aku Ankka universumissa. En ollut ikinä aiemmin, enkä ole sen jälkeen siihen törmännyt siellä. Taskukirjassa numero 310, Silmät selässä, johtotarinassa 'Kauhujen kartano', punaisena lankana on kauan sitten tapahtunut erään lapsen traaginen kuolema. Tapa oli vielä tosi synkkä. Se on upea tarina, joskin hieman ahdistava. Tuo tarina on muuten Mark & Laura Shawn kirjoittama, tosin ei Flemming Andersenin kuvittama.

Ei, en halua päättää tätä merkintää noin synkkään nuottiin...Joten mainitaan vielä miten rakastan kaikkia niitä tarinoita joissa on Akun ja ankanpoikien välistä vedonlyöntiä (tiskivuorot/kotityöt panoksena) tai muuta kilpailuhenkisyyttä. Ne ovat aina kovin viihdyttäviä ja muistuttavat Ankan perheen tuostakin puolesta jota muut perhekeskeiset tarinat eivät tuo esiin.

Ja sydäntäni lähellä on myös Roopen ja Kultu Kimalluksen rakkaustarina ja rakkaussuhde - varsinkin Don Rosan näkemys siitä - ja hän on myös vihjannut, että hänen visiossaan Roope vielä jonain päivänä ennen kuolemaansa jättää bisneselämän ja viettää viimeiset päivänsä Kultun vierellä. Ja minun mielestäni se olisikin ainoa looginen loppu nähden siihen miten vahvan siteen Rosa heidän välilleen on maalannut ja oikeastaan jo alkuperäinen luoja Carl Barks, mutta Rosa syvensi sitä. Mm. tarinalla jossa Roope menetti lähes täysin keskittymiskykynsä ja oli aivan epätoivoinen, kun vahingossa menetti erään kolikon joka ei tosiaankaan ollut hänen ensilanttinsa, vaan lopussa kävi ilmi, että se oli yksi niistä jotka hän antoi Kultulle palkaksi hänen valtauksellaan tehdystä työstä ja jotka tyttö paiskasi kiukkuisena hänen kasvoilleen.

Suosikkitarinani Kultun ja Roopen tiimoilta ona Rosan Kaikkein mieluisin lahja. On Roopen kultavuosipäivä (50 vuotta Ankkalinnassa) ja kaikki kuvittelevat mieluisimman lahjan olevan jotain mammonaan liittyvää, mutta Roopen toivelistan kärjessä oleva salainen toive oli suudelma Kultulta. Minkä Aku ja muutama muu oli sittenkin tajunnut jossain vaiheessa ja salaa maksanut Kultun matkat Klondikesta Ankkalinnaan... ;D Ja loppu on silläkin ihana, että Roopen teeskennellessä kiukkuista tämän saamansa lahjan jälkeen, Kultu kaikkitietävän oloisea sanoo, että tietää Roopella olevan bisnesimperiumi hoidettavanaan ja siksi ei muka aikaa rakkaushömpälle, ja että hän (Kultu) odottaisi kyllä. Ja viimeisessä kuvassa Roope tuijottaa tippa linssissä onnellisena haaveillen kaukaisuuteen. x)

 

                                                          Video by glitteringobsession
                                   All images in this post © The Walt Disney Company/All their rightful owners

Painajainen Elm Streetillä (1984)

Milloin viimeksi tehtiin amerikkalainen kauhuelokuva joka ei ole huonosti tehty uusi versio jostakin aiemman vuosikymmenen klassikosta tai versio aasialaisesta kauhuleffasta? Kauhufanina olisi ihanaa olla todistamassa ensimmäisetn joukossa jonkun kulttihitin syntyä, mutta aika toivottomalta näyttää.
 
Minua Painajainen Elm Streetillä-elokuvassa kiehtoo ja pelottaa se perusidea, että vaara on vain ollessa unessa ja tappava asia siinä on palanut mies jolla on itsetehty hansikas neljä partaveitsenterävää, pitkää veistä "kynsinä". Ja kun se vielä saattoi hyökätä mistä vain, vaikka patjasi sisästä. Se kun jaksaa olla aina yhtä omaperäistä, varsinkin kun vertaa moniin muihin slasher-kauhun tuotoksiin jossa tappaja on tavallinen kuolevainen tavallisen veitsen kera jahtaamassa teinejä valvemaailmassa. Elm Street-ideassa kun jännitys kohoaa silläkin, että unesta on paljon vaikeampi paeta, kuin valvetilassa jostakin tilanteesta. Elokuvaan kehitellyllä lasten hyppynarulorulla on kaksi päätöstä "9, 10, Freddy's back again" ja "9, 10, never sleep again", josta jälkimmäistä käytetään itse elokuvassa sen sopien paremmin sen teemaan.

"Fred Krueger did it, daddy.
And only I can get him, it's my nightmares he comes to."

Freddyn hahmo itsessään on alkuperäisesti lapsenmurhaaja ja pedofiili, mutta onneksi pedofiilipuoli on ensimmäisessä elokuvassa hyvin tukahdutettu eikä missään vaiheessa mässäilty, ettei siihen liiemmin kiinnitä huomiota. Kyllä merkit siellä seassa ovat, mutta elokuvantekijät eivät halunneet sen olevan missään määrin hahmon tai tarinan olennainen puoli ja siten sen pystyy hyvin sivuttamaan ja jopa tulkitsemaan aivan toisin - kuten minä itseasiassa tein kunnes Wes Craven sitten haastattelussa sanoi jotain muuta ja tajusin, että jaa niinpä taitaakin olla. Hahmojen vuorosanoissakin tuotiin esiin vain lapsenmurhaaja, ei muuta. (En nyt kuitenkaan väitä, ettäkö lapsenmurha olisi yhtään sen vähemmän paha asia. Ei todellakaan. Henkilökohtaisesti minulle se vaan ei ole aivan yhtä mautonta kauhuelokuvan aiheeksi, vaikken sitäkään viihteenä itse koe.)

On olemassa myös TV-sarja "Freddyn painajaiset", mutta se on aika paska. Jaksot aika sattumanvaraisia eikä liity enää Elm Streetiin ja lisäksi tarinan yksityiskohdat ovat ristiriidassa ensimmäisen elokuvan antaman tiedon kanssa.

Eli keksitytään taas alkuperäiseen elokuvaan ja sitä seuranneisiin jatko-osiin. Olisin itse mieluummin pitänyt Freddyn hahmon taustat pimennossa eli paljastanut vain sen mitä ensimmäinen elokuva kertoo, mutta pidän paljon hänelle luodusta tarinasta. Se vaan ei ole enää niin pelottavaa, kun tietää jostakin liikaa - varsinkin, jos se jokin alkoi mörkö-teemaisesti. Tosin, elokuvasarjan muissa osissa pelottavuutta latistaa enemmän se hahmon koomiseksi vääntäminen enemmän kuin liika taustojen valotus.

Alkuperäisen Freddy Kruegerin tarina:
Nunnaluostarin vieressä oli psykiatrinen sairaala mielisairaille rikollisille. Nunna, Amanda Krueger, jäi kerran vahingossa tuohon sairaalaan lukkojen taakse koko viikonlopuksi. Sairaalan potilaat raiskasivat hänet uudestaan ja uudestaan ja nunna oli hädintuskin hengissä maanantaina kun hänet löydettiin. Myöhemmin Fred syntyi ja adoptoitiin, koska äitinsä kuoli muistaakseni synnytyksessä. Koulussa häntä kiusattiin ilkkumalla hänen alkuperästään ("son of a hundred maniacs") samalla, kun Fred iskee vasaralla hamsterin hengiltä. Teininä Freddyn adoptioisä pahoinpitelee poikaa aktiivisesti missä vaiheessa Fred on jo selvästi täysin raiteiltaan. Fred meni kuitenkin naimisiin ja sai oman tyttären. Eräänä päivänä vaimonsa vahingossa sai selville miehensä puuhista (lapsenmurhista/hyväksikäytöistä) jolloin Fred hakkasi vaimonsa hengiltä, silloin 3-vuotias tyttärensä vahingossa näkemässä sen kauempaa. Pian tyttö alkoi piirtää kuvia traumaattisesta kokemuksestaan ja hänet vietiin pois isältään.

"Don't worry, baby. Mommy just had to take her medicine
for snooping around daddy's special work.
But you won't tell. Will you?

"I won't tell."

Fred jatkoi lapsenmurhaterroriaan, kunnes jäi kiinni. Joku unohti kuitenkin kirjoittaa etsintäluvan oikeassa paikassa ja Fred vapautettiin. Elm Streetin isät ja äidit ottivat oikeuden omiin käsiinsä ja jäljittivät Freddyn vanhalle pannuhuoneelle johon tämä vei lapsia. Vanhemmat levittivät paikan täyteen bensiiniä ja sytyttivät sen tuleen. Palaessaan ja juuri kuoleman kynnyksellä, unidemonit ilmestyivät Freddylle ja tarjosivat tälle mahdollisuuden elää ikuisesti, unimaailmassa. Freddy otti tarjouksen vastaan sillä häneen oli todella sattunut se, että lapsensa vietiin pois häneltä. Kyse oli nyt syvästä kostonhalusta eikä vain sairaan mielen haluista. Sitä ei ole selitetty miksi kesti niin kauan enne kuin Freddy jatkoi terroriaan unimaailman kautta, mutta siitä hetkestä Painajainen Elm Streetillä-elokuvasarja alkaa.
"Unissa olen ikuinen."

 Ennen pitkää Freddy siirtyy pois Elm Streetiltä, löytääkseen kaikki sillä asuvien perheiden teineiksi kasvaneet lapset ja viimeisen saatuaan, jatkaa aivan muihin kaupunkeihin. "Jokaisessa kaupungissa on Elm Street," hän sanoo. Painajainen Elm Streetillä 6: Freedyn kuolema-elokuva esittelee hänen tyttärensä ensi kerran, kertoo siitä miten tyttö saa tietää totuuden isästään ja päättyy siihen miten tyttö onnistuu vihdoin lopullisesti tappamaan tämän. Mutta Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi Painajainen heittää soppaan aivan uuden näkökulman. Kaikki olikin ollut vain elokuvasarja samalla tavalla kuin se on meille, mutta Freddy ei ollut vain kuvitteellinen hahmo, vaan muinainen pahuus joka oli vankina Elm Street-elokuvissa, mutta on nyt vapaa...

....

Että sellaista. Pidän tuossa tarinassa lähinnä siitä, että kun Freddystä nyt kerran on tehty niin läpeensä sairas, ainakin siihen tuotiin mukaan kunnolla inhimillisyyttä tuolla tyttären menetyksen ja sen vaikutuksella hahmokehityksessä. Ja yliluonnollisen ystävänä viimeisen elokuvan juonenkäänne oli ihan maistuva keksintö kaiken muun yliluonnollisen päälle. Mutta kuten sanottua, minä olisin jättänyt ensimmäisen elokuvan ainoaksi. Se kun ei painota siihen mitä kaikkea sairasta Freddy on, vaan siihen mitä se tekee nyt; tappaa ihmisiä unimaailmann kautta ja on voitettavissa eri tavalla kuin kuolevainen murhaaja olisi.

Kiehtovaa minulle Elm Street-sarjassa on tuon omaperäisen perusidean lisäksi myös se mitä erilaisia tapoja tappaa Freddy, jokainen osa keksi. Suosikkini on se alkuperäinen 'kuinka painajaismörkö-voitetaan'-tapa, mutta neloselokuvan keino oli myös mielenkiintoinen; "In the reflection of my mind's eye, evil sees itself and it will die." Sen enempää en halua spoilata kumpaakaan. x)

Suosittelen lämpimästi Painajainen Elm Streetillä (1984) kaikille slasher-kauhun ja/tai yliluonnollisen ystävllle, jotka sietävät myös jokseenkin huomattavan määrän veren lentoa...K-18 versio kun on varsin verinen parissa kohtaa. K-15 versio on muistaakseni aika massiivisesti leikattu. Jatko-osista (joista suurin osa ovat enemmän kauhukomediamaisia) parhaita ovat 2 (Freddyn kosto), ja 7 (Uusi painajainen).

Itse en viitsi katsoa kovin moneen kertaan muita kuin ensimmäisen elokuvan, kun se on vähiten humoristinen ja keskittyy enemmänkin mörkö-teemaan, kuin verellä mässäilyyn tai siihen mitä Freddy oli eläessään.

Ja tässä alla vielä hauska videopeliarvostelu Angry Video Game Nerdiltä.

Nemoa etsimässä

"It's like he's trying to speak to me, I know it! Look, you're really cute but I don't know what you're saying! Say the first thing again!""
-Marlin pikkuisesta merikilpikonnalapsesta

Toivottavasti Finding Nemo ei saa koskaan jatko-osaa. Olisi kerrankin joku upea piirretty ilman jatko-osaa muuttamassa tapaa jolla sitä katsotaan. Kuinkahan monta vuotta sivutin tämän leffan kuvitellen, ettei kaloista voi saada hyvää leffaa - ei edes Disneyn ollessa osallisena. Joskus sitten aikoinaan vuokrasin, kun oli pakettitarjous ja ihastuin ikihyviksi. <3

Tämä on varmaan ainoa Disney-piirretty jossa englanninkieliset ääninäyttelijät ovat parempia kuin suomiduppaajat. Todella paljon parempia. Tiedä sitten mistä johtuu... Mutta kuten tavallista, jotkut vitsitkin on suomidupissa aika laimeita. Esim. kun kalalapset ei tiennyt mikä vene on, joku sano jonkun sanoneen, että se on "patti" (paatti) ja ne kilpaili kuka uskaltaa mennä lähunnäksi ja jopa koskea pattia. Ihan hupaisaa, mutku englanniksi se oli "butt" (boat.) "Oh, look at ne, I'm gonna touch the buuutt!" Ainoa vitsi joka on parempi suomeksi kuin englanniksi on siinä, kun Dori puhuu "valasta". ("You sound like nothing I've ever heard!" -> "Kuulostat ihan vatsavaivalta!")

Anyway, henkilöhahmot hienoja ja mieleenpainuvia. Dorin hahmo on aika raikas keksintö lyhytmuistisuus-ongelmansa kanssa ja ollen kuitenkin itsevarma ja lapsenomaisen innokas persoona, ja vegetaristihaiden tukiryhmä on viihdyttävä myös. Ja akvaariossa asuva mikä-lie joka meni ihan pähkinäksi aina kun avasi jonku arkun josta tuli paljon kuplia ja se teki sitä paljon. Ja tyttökala joka luuli akvaarion seinässä olevaa omaa heijastustaan siskokseen. Nemon klubinimi akvaariossa jaksaa myös huvittaa vieläkin: "Sharkbate" - kun siitä puhutaan kuin se olisi cool ja kovis nimi, mutta pohjuimmiltaan on aivan jotain muuta. :D Suomidupeissa se taitaa olla "Tärppi" mikä on taas huomattavasti laimeampi versio.

Pidin myös muihin elokuviin viittauksista, kuten yksi vegedieetistä seonnut hai, Bruce. joka jahtasi Marlinia ja Doria ja kurkistaessaan jostain aukosta ja sanoi "Heeeere's Brucie!" ja murtautui sisään. (Stephen King, "The Shining") ja kun se pikkutyttö tuli hakemaan uutta lemmikkikalaansa, kuullaan musiikkia elokuvasta "Psyko". ;D Hienoa tässä leffassa on sekin, ettei ole lyriikallisia biisejä katkasemassa elokuvan tunnelmaa. Johtuneeko siitä, ettei tämä ole puhdasta Disneyä vaan Disneyn ja Pixarin yhteistuotos. Ja vaikka arvostan paljon enemmän käsinpiirrettyjä, tämä leffa on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, etten edes huomaa sitä, että tämä on tietokoneanimaation.

"Hey, Dad, maybe when I'm at school, I'll see a shark!"

Vaan toki itse tarina on se mitä kaikkein eniten rakastan. Olen aina ollut kiintynyt fiktiivisiin, vaikeisiin isä-poika-suhteisiin ja Marlin&Nemo on yksi suosikkejani. Mutta ennenkaikkea tarinassa tärkeää se perusteema, ettei mitään luonnossa elänyttä pidä ottaa vankeuteen - ei varsinkaan vain omaksi ilokseen. Ja hienosti tuotu esiin sekin miten sukeltaja uskoi "pelastaneensa" Nemon riutalta, mutta todellisuudessa se kidnappasi jonkun lapsen. Lisäsyvyyttä tuo ihanasti sekin, että kyseinen lapsi on vain jotain 6-vuotias. Yleensä Disneyn lapsihahmot on melkein esiteinejä.

En tiedä olisiko tämä tarina läheskään yhtä vaikuttava, jos isäkala ei pelkäisi merta niin syvästi ja sitten uinut tuhansia kilometrejä meren poikki käyden läpi kaikki kuviteltavissa olevat hengenvaarat saadakseen poikansa takaisin, tai jos viimeinen asia minkä Nemo sanoi isälleen ennen kuin tuli siepatuksi, ei olisi ollut "vihaan sinua" (jos "Isi, auta minua!" ei lasketa.) Tai jos kyse ei olisi nimenomaan pikkuisista klovnikaloista vastaan isot ihmiset jotka elävät vielä aivan eri elementeissäkin. Kontrasti on niin äärimmäinen, mutta ei voisi olla toimivampi.

"He's my son. He was taken by these divers."
"Humans. They think they own everything!"

Ihmissudet

Kuinka moni muistaa, että ihmissudet ovat paljon enemmän kuin vain hopealuoteja ja täydenkuun yön verilöylyjä? Minua harmittaa miten epäsuosittuja ihmissusihahmot ja ihmissusipelit ovat foorumiroolipelien maailmassa siinä missä vampyyrit ovat mahdottoman suosittuja. Hollywood on kai pilannut ihmisten mielikuvituksen ja aidon kiinnostuksen ihmissusiin? Sillä oikeasti ihmissusia ympäröi lukuisat erilaiset myytit ja visiot--ainakin yhtä monenlaiset kuin vampyyrejäkin. Ihmissuden ei tarvitse olla yhteen erityisen tiukkaan muottiin lyötyjä mielettömiä hirviöitä susimuodossaankaan eli ei niiden tarvitse jäädä zombin ja vampyyrin väliin sillä tavalla kuin monai varmaan mieltää.

Siis vaikka yleisimmässä visiossa ihmisen mieli vaihtuukin kokonaan verenhimoiseksi pedoksi eikä ihminen muista mitään aamunkoitteessa, ei niin ole kuitenkaan kaikissa tarinoissa. Ja niissäkin joissa se on mieletön tappokone, voi aivan hyvin käyttää sitä wolfsbane kasvia hillitsemään muutoksen vaikutuksia, koska se kasvi on oikeasti olemassa eli poteniaalinen käytettävä missä tahansa maailmankuvassa.

Esim. The Company of Wolves nimenomaan osoittaa ihmissusimyyttien monipuoliset mahdollisuudet (ja käyttää vähemmän suosittua visioita jossa ne ovat ulkomuodoltaan vain isoja susia.) Lisäksi sen päähahmo on tyypullisen vampyyrin lailla varsin romantisoitu, tumma tappaja ja hylkiö, joka ei kuitenkaan susimuodossaan muutu mielettömäksi tappokoneeksi. Kuolematon se ei kai ole, mutta käsittääkseni normaali-ihmistä huomattavasti pitkäikäisempi.

Mielestäni ihmissusihahmosta voi kunnon suunnittelulla ja myytteihin tutustumalla saada vampyyrihahmoa monitahoisemman ja traagisemmankin hahmon aikaan--vampyyri kun on mitä on yötä päivää potentiaalisesti ikuisuuden, mutta ihmissusi voi ja sen on pakko yrittää elää normaalia elämää ihmisenä ja kuitenkin tietoisena siitä, että kerran (tai hollywoodmaisesti kolmesti) kuussa muuttuu enemmän tai vähemmän hirviöksi, kunnes taas aamun koittaessa pitäisi yrittää selvitä tavallisessa elämässä. Bad Moon (pohjautuu kirjaan 'Thor') käyttää myös visiota, ettei täysikuuta tarvita, vaan ihminen muuttuu joka ikinen yö. Vampyyrihahmo väkisinkin vuosisatojen kuluessa tottuu olemassaolonsa traagisiin menetyksiin, mutta ihmissusi joutuu keikkumaan niiden ja normaalin elämän välillä ja elämänhallinta on väkisinkin monimutkaisempaa--eli, elämään paljon riskialttiimpaa kaksoiselämää kuin vampyyri.

Nähdäkseni ainoa piirre mitä vampyyrillä on mutta ihmissudella ei, on ylilionnolliset voimat. Mutta ei senkään tarvitse täysin poissuljetuksi elementiksi jäädä--voihan sitä kehittää hahmolleen alunperinkin jotakin yliluonnollista kykyä, jos se on itselleen niin tärkeää. Maailmassa jossa on ihmissuia, ei olisi mahdotonta ihmisen omata myös yliluonnollisia kykyjä. Potentiaalisesti ikuinen elämä jos on jollekulle pääasiallinen houkute, niin siihenkin löytyisi varmasti kiertoteitä, kun tosiaan on väkisinkin kyseessä tavallisesta poikkeava maailma. Riippuisi toki roolipelin perustajasta mitä siinä sallii ja mitä ei.

Elokuvassa Cursed (2005) on mielenkiintoinen visio. Suden ulkomuoto on aika hyvä, joskaan ei kovin mieleenpainuva, mutta mielenkiintoista onkin se, että myös eläin voi saada tartunnan, ihmissusi säilyttävät ihmismielensä harvinaisen hyvin (ymmärtävät ihmisten puhetta ja muistavat tekonsa myöhemmin), mutta silti vihjatan, että ne ovat myös eläimellisen vaistonsa ajamia - ja se, että ne pystyvät ilmeisesti myös puhumaan jonkin verran. Elokuvan hauskin kohta paljastaa sen seikan. :D Kaikenkaikkiaan ko. leffa on aika keskinkertainen, mutta todella viihdyttävä.

Vaikka susimiehet ovatkin kiehtovia, omassa näkemyksessäni ihmissudet ovat ihan tavallisen suden näköisiä tai ainakin melkein. Niitä vain ei liiemmin elokuvien maailmassa näy. Ainoa minkä tiedän jossa on tavallisen suden muotoisia on The Company of Wolves. Twilight-elokuvissa tietty myös, mutta ne eivät ole ihmissusielokuvia joten...Ja tiedoksenne, että inhoan Twilight-elokuvia lähes yhtä paljon kuin niitä kirjoja. Mutta pidän Twlilight-ihmissusissa siitä, että ne ovat oikean suden näköisiä, mutta jotain hevosen kokoisia! :D Pidän myös paljon Red Riding Hood-elokuvan sudesta - ei aivan tavallinen susi, mutta melkein ja liikkeet varsin ihmismäiset ja kuitenkin suden anatomian rajoissa. Loistavasti toteutettu! Ehdoton suosikkini susimies-näkemyksestä löytyy elokuvasta Bad Moon. Vertaan nykyään kaikkia ihmissusia siihen. Lähelle sitä pääsee Ginger Snaps-elokuvien sudet sekä Van Helsing-elokuvan sudet. Cursed-elokuvassakin on ihan OK sudet. Ainoa ihmissusi-design josta en pidä lainkaan on Wolfman-elokuvien tyyli eli se "alkuperäinen" elokuva-ihmissusi. Se näyttää enemmän pitkäkyntiseltä gorillalta, kuin sudelta. Eihän sillä ole edes häntää! Saati suippoja korvia tai kunnon kuonoa. Siinä ei ole mitään susimaista - ulvontaa lukuunottamatta.

Parannuskeinomyyteissä minua ehkä eniten kiehtoo se, että joku joka rakastaa ko. ihmissutta, kutsuu tätä tämän ristimänimellä tämän ollessa sudenmuodossaan. Oletusarvoisesti liian helppioa, mutta jotenkin ihanan syvällistä. Toinen on se useimmiten elokuvissa käytetty verilinjan katkaiseminen tappamalla sinua purrut ihmissusi. Pidän silti myös J.K. Rowlingin näkemyksestä, että tunnettua parannuskeinoa ei ole. Se tekee ihmissuteudesta jotenkin dramaattisemman ja kuitenkin tarjoaa myös fanfictionille loistavasti tilaa, kun kirjoittajan on pakko keksiä jotain omaperäistä, jos tahtoo parannuskeinon.

Pidän myös hopean mukana haavoittavana/tappavana elementtinä - jotenkin se on vaan niin tiukasti kiinni ihmissusimyyteissä, etten osaa jättää sitä poiskaan. Mutta mielestäni hopeaa pitää iskeä johonkin elintärkeään paikkaan. Aivan naurettavaa, että joku silmään iskeminen tappaisi mitään. Mutta mielestäni ihmissuden voi tappaa vain aidolla hopealla tai sitten katkaisemalla kaulan tai muuta elintärkeää. Koska jos sen voisi tappaa ihan miten vain, siitä katoaisi aika paljon yliluonnollisuutta.

Legendaarinen kysymys myyttisten olentojen faneille: "Muuttuisitko ____, jos niitä olisi olemassa?" Muuttuisinko ihmissudeksi, jos niitä olisi olemassa? Todennäköisesti kyllä - tosin toisin kuin moni vampyyrejä ihkuttava teini - en pää kolmantena jalkana. Tutkisin ensin mitkä myytit pätevät ja mitkä eivät ja millaista oikean ihmissuden elämä todellisuudessa olisi ja ennen kaikkea onko parannuskeinoja ja mitä ne olisivat. Ja vasta sitten päättäisin lopullisesti valintani. Rakastan ihmissusia ja olen syvästi kiinnostunut niistä, mutta en minä elämääni ja rakkaitteni elämää niiden vuoksi haluaisi pilata. Minulle riittäisi vallan hyvin, jos saisin ystävystyä ihmissuden kanssa.

OMAT IHMISSUSIHAHMONI:
Olen vuosien aikana luonut lukuisia ihmissusihahmoja joista uusin ja tällä hetkellä ainoa aktiivisesti kirjoittamani, on Harry Potter-maailmaan luomani Stephen Hunter King joka sai tartunnan 7-vuotiaana ja rakastaa olla ihmissusi. Linkin takana hänen esittelynsä sekä lyhyesti inspiraatiosta. Hän on myös rakkain täysin oma hahmoni ikinä ja sitä kautta myös kaikkein eniten panostettu. En tiedä vielä millainen aikuinen hänestä tulee, mutta suunnitelmissa on suhteellisen valoisa tulevaisuus - kerrankin. Kirjoitan hänen tarinaansa sarjana, tosin en suorassa aikajanajärjestyksessä vaan inspiraation mukaan.  Maalaan kuitenkin ensin hänen lapsuus -ja teinivuotensa.

---> Kaikki tällä hetkellä julkaistut ficit tästä hahmostani löytyy täältä, suomeksi ja englanniksi.

 SUOSIKKINI - IHMISSUSI-ELOKUVAT

1.) Bad Moon (1996)

Paras ihmissusi ikinä. Puku on kyllä selvästi feikki, mutta siitä huolimatta varsin vaikuttava ja kerrankin oikeasti susimies eikä gorilla tai mutantti. Mutta ennen kaikkea tarina on jännittävä ja mielenkiintoinen ja ihmissusikohtaukset upeita ja kunnolla kuvattu, eli näemme sudenkin kunnolla eikä vaan vilauksia jaloista tai silmistä. Ajatelkaa - he luottivat pukuun ja elokuvan kantavaan tunnelmaan niin paljon, etteivät kokeneet tarvetta luoda kauhua piilottelemalla sutta. Ja mielestäni se toimii. Alku - ensimmäinen ihmissuden hyökkäys on dynaaminen ja ikimuistoinen eikä sensuroi varsin shokeeraavaa graaffisuuttaan. Kaikkien ihmissusielokuvien pitäisi ottaa mallia tästä elokuvasta - tai vaihtoehtoisesti seuraavaksi esitellyn kaltaisia!

2.) The Company of Wolves (1984)

"The company of wolves. They're all the company we keep. Even in our dreams."
Kuten sanottua tämä upea elokuva muistuttaa, ettei hopealuodit, täysikuu ja veriteot ole ihmissusien perusta. Vaan esittelee ihmissusimyyttien monipuolisuutta ja on samalla harvinaisen karmiva tunnelmaltaan ja kuitenkin erityisen koskettava syvimmässä olemuksessaan. Tämä on ihmissusimyyttien ydin; pimeys, traagisuus, vertauskuvat, seksuaalisuus muttei ylikorostetusti...Ei tämäkään verta ja gorea ole unohtanut, jos sitä kaipaat. Itse asiassa tässä on yksi elokuvahistorian ällöttävimmistä muodonmuutoskohtauksista. Jokaisen ihmissusista kiinnostuneen pitäisi katsoa tämä elokuva.

 3.) Ginger Snaps 2: Unleashed (2004)

Tämä on mielestäni jotakin The Company of Wolvesin ja Bad Moonin väliltä ja siksipä onkin kärkikolmikossa. Toki kannattaa ensin katsoa ensimmäinen Ginger Snaps, että tajuaa missä mennään, mutta omasta mielestäni tämä kakkososa on (ihme kyllä) ensimmäistä jollain tavalla parempi. Varsinkin loppu on virallisesti karmivin lopetus ikinä! :D Saisivat tehdä enemmän tällaisia Ginger Snapsin kaltaisia ihmissusielokuvia nykypäivänä. Todella laatutavaraa kaikessa suhteessa!

+++ Suosittelisin myös The Howling (1981.) Sitä ensimmäistä. Loput sarjasta on melkoista sontaa, mutta ensimmäisessä on jotain "taikaa" ja mukavan karmivaa tunnelmaa - ja lopetus on mainio. Vaikea selittää miksi, mutta tämä on ansainnut klassikon tittelinsä. Ja vielä Scream of the Wolf (1974) joka on hieno kauhutrilleri jossa on loistava yllätys-juonenkäänne lopussa.

SUOSIKKINI - IHMISSUSI-MUSIIKKIA

• Wolf Like Me (TV on Radio)
• Full Moon (Sonata Arctica)

SUOSIKKINI - ULKONÄÖT

Bad Moon

Bad Moon

Ginger Snaps 2: Unleashed

Van Helsing

Twilight

++++++
Ihmissusi elokuvasta Red Riding Hood (2011) on myös upea, mutta kun siitä ei saa kunnollista kuvaa napattua. Leffa on kuitenkin ihan viihdyttävä joten kannattaa katsoa. :)

Onko alkuperäisen Punahilkka-sadun susi ihmissusi?

Ja tyttö ei huomannut eroa tuon ja isoäitinsä välillä?

Minä en usko niin, vaikka kiehtovia nuo lukuisat sen inspiroimat ihmissusitarinat ovatkin. Uskon, että sadun alkuperäinen kertoja tarkoitti suden aivan normaaliksi ja ihmismäiset puolet ovat vain pakollisia sadun toimimisen kannalta. Uskon, että hän piti sutta vertauskuvana ihmisen pahuudelle, kuin kuka tahansa vaarallinen lapsensieppaaja tai vastaava. Vertauskuvat vaan uppoavat usein paremmin, kuin suora puhe ja lapsille ihminen olisi saattanut olla liiankin pelottava. Minä en liiemmin arvosta niitä kesytettyjä ja kaunisteltuja versoita Punahilkan tarinasta. Se susi söi sekä isoäidin, että pikkutytön ja se siitä. Julmaa, mutta realistisempaa, kuin se, että m´joku metsästäjä sattui juuri sopivasti paikalle saati, ettäkö susi olisi nielaissut uhrinsa kokonaisina. Onneton loppu on tärkeää opetuksen kannalta. Jos minä lukisin Punahilkan lapselle, kertoisin sen oikean version, muistuttaen toki, että kyseessä on keksitty tarina josta on vain syytä ottaa oppia. Ja lisäten loppuun sen lorun jossa lapsia kehotetaan pysymään polulla ja olemaan luottamatta vieraisiin olivat nämä miten ihania tahansa.

"Little girls, this seems to say; never stop upon your way. Never trust a stranger friend, for no one knows how it will end. As you're pretty so be wise - wolf may lurk in every guise. Now, as then, this simple truth; the sweetest tongue has sharpest tooth!"