Wanhat videopelit / tietokonepelit

Olin kyllä aktiivinen lapsi ja tykkäsin olla paljon ulkona, ja jopa luin paljon kirjoja, mutta silti jotenkin sain mahdutettua elämääni ihan himona tietokone- ja konsolipelejä.
Niin upeita ja kehittyneitä kuin ne ovatkin nykyään, jotenkin silti innostun paljon enemmän noista retroista kasari ja ysäri-ajan peleistä. Osa siitä lienee nostalgiaa, mutta toisaalta on niissä jokin oma taikansa muutenkin.

Lapsuuden suosikkejani oli mm. Wackey Wheels, Micro Machines, Prince of Persia, Doom, ja Duke Nukem. Ja Mortal Kombat! Pitäis vaan selvittää mikä osa se niistä oli... Secret of Monkey Island-pelin demo meillä myös oli...Ja joku formuila-peli joka oli ihan eka tietokonepeli jota pelasin, Compaq 286:lla joka oli meidän eka tietokone Commodore 64:sen jälkeen. Oli joku Grand Prix varmaan...Luulen että löysin sen takaisin koneelleni. Ainakin näyttää samalta. Commander Keen-pelejäkin jaksoin tahkota ihan urakalla ja ne on yhä aivan mahtavia.

kuvan lähde

Mutta ah, kultaisia muistoja! Wackey Wheels on kuolematon! Viihdyttää hyvin pelkkää peliä vastaankin kisatessa, mutta on helmi kaverin kanssa kaksin pelatessa. Kaikki ne ihanat, aseet ja kiusat...pommeja, öljylätäköitä, jääpala-ase, ja kaiken kruunasi se läskiä takamustaan ruutuun heilutteleva punainen piru jonka sai lätkäistyä kaverin puolelle keskelle ruutua häiritsemään näkyvyyttä ja se viipyi siinä hyvän aikaa. --->
Hitto siinä pelissä sai kyllä aikaan kuvainnollisesti verisiä kilpa-ajoja. :D

Ostin sen, Doomin, Duke Nukem-pelit ja Commander Keen-pelit Steamistä. Ja monet muut lapsuuteni pelit lataisin muualta suoraan koneelleni.

Mortal Komabat oli kans mahtava kaksinpelinä kaikkine demoneineen ja monstereineen, joskin mun isoveljellä meni hermot kun mä valitsin aina sen isoimman ja siisteimmän monsterin ja ylikäytin suosikkiliikettäni jossa se alkoi hyppiä tasajalkaa vastustajan päällä lytäten sen pannukakuksi maahan. XD

Micro Machines...Semmonen missä ajeltiin minikokoisilla autoilla pitkin erilaisia talon osia kuten esimerkiksi tiskipöydällä, ruokapöydällä tai vessanpöntön renkaalla. Sekin pääsi täyteen loistoonsa kaverin kanssa kilpaillessa, mutta oli tosi viihdyttävä myös yksin pelatessa.

Doom loisti edukseen ollen melkolailla ainoa ensimmäisessä persoonassa pelattava peli joka meillä oli ja grafiikoiltaan upea...En tykännyt ampua leijonia ja puumia ja susia (mutta oli pakko), mutta demonien posauttelu mikä jopa oli haastavaa, ja kaikki muu jännittävä sai mut palaamaan sen pariin uudestaan ja uudestaan.

Boulderdash, Commodore 64-peli.
kuvan lähde

Ihan ensimmäinen pelikone jonka muistan meillä olleen, oli Commodore 64. Siinä oli koukuttavia pelejä, (tietenkin silloin omana aikanaan kun paljon paremmasta ei ollut tietoakaan) mutta jopa nykyään tempaudun mukaan joihinkin niistä. Jopa yksinkertaisiimpiin kuten ihanat Boulderdash, Wizard if Wor, ja Pac-Man. :P

Super Mario World, Super Nintendo Entertainment System.
kuvan lähde

Kun saavutin kouluiän, siirryin myös Super Nintendo Entertainment Systemiin ja Sega Mega Driveen, joskaan en muista että meidän perheellä olisi kumpaakaan ollut koska ne oli uusinta uutta silloin ja varmaan sikakalliita, mutta käytin aina tilaisuuden pelata sillä muualla. Lastenosastolla sairaalassa ollessani, ja kavereiden luona.
Suosikkipelejäni Super Nintendolla oli Teinimutanttininjakilpikonnat (vaikken ollut fani enkä aktiivisesti seurannut tv-sarjaa), ja tietysti Nintendon maskotti Super Mario.
Jokin aikaa sitten näin jonkun pelaavan jotain uudehkoa Mario-peliä joka oli tietenkin modernia, kehittynyttä tyyliä, kaikki jättimäistä, kolmiulotteista ja Mariolla pääsi mihin suuntaan tahansa ja kaikkea...Näytti kömpelöltä ja tylsältä. Se pieni ja vikkelä pikselikasa sivusuunnassa kipittäen ja loikkien, kopauttelemassa päätään tiilipalkkeihin joista pomppii esiin sieniä ja ties mitä ja liukumassa nopsasti putkistoissa yms. viihdyttää mua enemmän. Tosin, epäilen edelleen nostalgialla olevan vahvasti käpälänsä kuvassa.

'80-luku vaihtui '90-lukuun ja marraskuussa 1990 Sega Mega Drive 16-bittinen valtasi Euroopan ja voitti Nintendon myynnin kirkkaasti. Meillä ei tosiaan ollut varaa ostaa mitään kalliita uutuuksia joten jouduin tyytymään jälleen kerran kaverin luona pelaamiseen ja tietokonepeleihin, mutta mikäs siinä. Pääasia että jossain pääsi pelaamaan kaverin kanssa.
Vuonna 1997 ostin sen kaveriltani mukaanlukien pieni vuori pelejä...koska kaverini tahtoi pari vuotta aiemmin ilmestyneen PlayStationin mutta mä rakastin yhä Segan pelejä.
Kolme tai neljä vuotta myöhemmin kuitenkin myin sen pois (liian havlvalla) ja ostin vasta ilmestyneen PlayStation 2:sen. Myöhemmin kaduin tuota siirtoani.

Pidän kyllä PS2:sta ja hankin muutaman kivan pelin, kuten Taru Sormusten Herrasta: Sormuksen Ritarit, Crazy Taxi, Jurassic Park: Warpath (PS1-peli), The Lion King: Simba's Mighty Adventure (PS1-peli), Van Helsing...No viimeksi mainittu on vituttava tapaus jota en montaakaan hetkeä jaksanut. TSH:n pelasin kerran melkein läpi, kunnes viimeisessä tasossa nazgul sieppasi Samwisen eikä mulla ollut hajuakaan mitä tehdä. Raivostuttava tilanne, etenkin kun moista ei edes tapahtunut kirjassa. Prkle. Muistaakseni kaiken päälle en vielä silloin omannut muistikorttia ja tuli gameover. Crazy Taxi on ihana peli kaverin kanssa kilpaillessa...Tuon TSH:n aloitin uudestaan joskus...pari vuotta sitten jouluna...inspis jotenkin lopahti kun jumituin Morian kaivoksille. Mutta kyllä mä vierlä joku päivä voitan sen. Tuo Pleikan Leijonakuningas-peli on aika huono, mutta omalla simppelillä tavallaan viihdyttävä, ja yllättävän haastava viimeisellä tasolla nähden siihen että sen suositusikärajaksi on lätkäisty 3-vuotiaasta ylöspäin (mikä näkyy kyllä etenkin ensimmäisestä tasosta.)
Mutta yleensäkään mikään PlayStation-peli tai tietokonepeli ei ole koukuttanut mua läheskään niin paljon kuin monet Sega Mega Driven pelit koukuttivat. Paitsi ehkä Wackey Wheels PC:llä. :P

Aika pian PS2-konsolini päätyi vain DVD-soittimeksi, kunnes oikean DVD-soittimen hankittuani se päätyi kaappiin ja latasin vanhoja Sega-pelejä koneelleni vaikka se olikin ärsyttävän tökkivää, paska kuvanlaatu jne.
Jokin aikaa sitten tarpeeksi säästettyäni ostin Sega Mega Drive 16-bittisen takaisin ja aloin keräämään suosikkipelejäni takaisin, ja kunhan saan ne kasaan niin käyn läpi sen kaikki pelit ja poimin kokoelmiini mielenkiintoisimmat.

Leijonakuningas, Sega Mega Drive
kuvan lähde

Enkä enää koskaan myy Segaani pois. Vaalin sitä ja sen pelejä kuin silmäterääni. En aio myydä PlayStation 2:kaan pois vaikken sitä mihinkään nykyään käytäkään.

Segan kuvanlaatu on tietty aika ahterista kun sitä yrittää pelata HD-televisiolla, mutta kyllä tuon nyt sietää ja hyvin pelata pystyy...En kyllä saanut toimimaan alkuperäisellä RF-piuhalla vaan piti ostaa erikseen erikoispiuha mutta ilmeisesti se kannatti joka tapauksessa koska RF-kaapelilla pelaaminen olisi kuulema täysin sietämätöntä ellei jopa mahdotonta HD-televisiossa.

Ihmettelen...Vaikka tiedän että pelikonsolit olivat suhteellisen uusi juttu '80-luvun lopulla ja '90-luvun alussa vaikka jonkinlaisia olikin jo '70-luvulla...Miten helvetissä monille pelien kehittäjille ei tullut mieleen että ihminen haluaisi tallettaa pelinsä kohtdan jotta voi jatkaa siitä myöhemmin? Lukuisien tasojen pelit pitäisi muka pelata yhdellä istumalla läpi jos haluaa ne voittaa?!
Olet juuri istunut tv:n ääressä tuntitolkulla, hiellä ja tuskalla ja peukalot krampaten raivannut tiesi pelin viimeiselle tasolle viimeisille hetkille, olet yhden hengen varassa ja juuri voittamassa viimeisen pomon...kaikki lihakset jännittyneinä jokaisella napin painalluksella, kanavoinut kaiken keskittymisesi hetkeen...ja sitten puhelin soi tai jokin räsähtää asunnossa tai muu säikäyttävä tekijä, hahmo lipeää rotkoon tai saa kuolettavan iskun ja GAME OVER NÄÄ-NÄ-NÄ-NÄÄNÄÄ! ALOITA IHAN ALUSTA! Tai sähkökatkos iskee ja sen päälle kestääkin vain sekunnin. FUUUCK #!@¤x#!!!! x(
Onneksi sentään esimerkiksi Sonic 1:n ja Leijonakuningas ovat tosi viihdyttäviä pelejä niin ei ole ihan niin hirvee katastrofi jos noin käy. Altered Beast myös, joskin se taitaa sen lisäksi olla myös aika lyhyt peli.
Mutta siis...kun...ei pelikonsolit niin uusi juttu ollut enää siinä vuosikymmenen vaihteessa etteikö tasontallennus-ominaisuutta olisi voitu tajuta, jos nyt vaikka maalaisjärki ei sitä jostain syystä valottaisikaan. Pistää miettimään että onkohan yksikään niistä pelien kehittäjistä tai niiden perheenjäsenistä koskaan itse pelannut pelikonasolipelejä...

Tosin, Sega Mega Drive on toki kaikin puolin muutoin aivan mahtava laite ja tosiaan mulle kaikkien aikojen suosikein pelikonsoli ikinä. Siis itsessäänkin, mutta on nostettava hattua sen pelien kehittäjille etenkin siitä etteivät ne, tuota tasontallennus-ominaisuuden puuttumista lukuunottamatta, olleet sellaisia sadistisia paskiaisia kuin jotkut Nintendolle pelejä kehittävät tyypit...

Jos olette yhtään katsoneet Angry Video Game Nerdin jaksoja, tiedätte millaisia uskomattomia kidutuspelejä sille on kehitetty '80 ja '90-luvulla. Siis oikeesti niin hirveitä että mä epäilen sen olleen tahallista koska ei kai kukaan voi oikeasti olla niin tyhmä että kehittäisi niin surkeasti toimivia pelejä? Kyse ei siis ole tekniikan alkeellisuudesta vaan suunnitteluun ja ohjelmointiin panostamisesta.
Parhaiten jäi mieleen yksi Nintendo-peli, Ghosts'n Goblins, jota AVGN esitteli vaikeimpana videopelinä ikinä. Se ei ole vain lähes mahdoton päästä läpi, mutta se pakottaa pelaamaan kaikki tasot kahdesti ennen kuin sen oikeasti on päässyt läpi. Siinä on taatusti pelinkehittäjät nauraneet pirullisesti kokouksissaan olutpulloja kilistellen...:D

Joskus haluisin vielä hankkia takaisin Commodore 64:n ja Super Nintendon. Mutta jo nyt tv-tasollani on ahdasta. Juuri ja juuri sain mahtuun siihen videonauhurin, dvd-soittimen, blu-ray-soittimen, digiboksin, Segan ja PS2:n. Mihin mä muka tunkisin vielä kaksi pelikonetta? Ja voi kyynel tuota johtojen ja piuhojen määrää. Pitää varmaan ostaa toinenkin tv-taso siihen viereen.
Ah, niitä auvoisia aikoja kun ei ollut olemassa muuta kuin tv, VHS-nauhuri ja pelikonsoleita...:D

kuvan lähde

Taidan tehdä vielä erillisen merkinnän leluista yms. joita myös olen alkanut keräilemään (takaisin)...

Ally McBeal (1997-2002)

Tämä TV-sarja keskittyy kolmeakymppiä lähestyvään vahvaan asianajaja-naiseen Bostonissa, joka pyrkii uurtamaan uraa ja etsii elämäänsä sitä Oikeaa miestä. Ally ei kuitenkaan ole ihan tavallinen nainen, sillä tämä elää vahvasti omassa fantasiamaailmassaan ja hallusinaationsa tuntuvat kovin eläviltä. Mutta hän kuitenkin pääosin tietää että ne ovat harhoja ja pystyy elämään itsenäisesti ja normaalisti yhteiskunnassa. 

On vaikeaa sanao mikä on tämän sarjan vahvin puoli, koska kaikki tässä on niin mukaansatempaavaa, mielenkiintoista ja viihdyttävää.
- Päähahmo itsessään on ihailtavan hienosti kirjoitettu niin monimutkaiseksi ihmiseksi ja lisäksi hyvin mielenpainuva ja samaistuttava, sukupuoleen katsomatta. Useimmat muutkin päähahmot varastivat sydämeni, kukin omalla persoonallisella, ihastuttavalla charmillaan. Myös useat pitkäaikaiset sivuhahmot ovat mielenkiintoisia.
- Monet ihmissuhteet joita sarjan aikana muodostuu tai on jo alkuastelmana ja seurataan, ovat ikimuistoisia ja kuin myös hienosti kirjoitettuja.
- Ihmissuhde-kuvioita maustamaan firmassa on unisex-wc jossa jostain syystä kaikki päätyy aina keskustelemaan kaikesta, vaikka hyvin nopeasti huomaavat että useimmiten juuri se henkilö jonka ei haluaisi kuulevan, sattuu juuri silloin oleen vessassa. Kohtalon ivaa lisää joskus sekin että vaikka ihmiset yleensä tarkistavat koppien alta ettei paikalla ole ketään, joku saattaa silti olla, koska on vetänyt jalkansa ylös. Tähän asetelmaan liittyy paljon muitakin hauskoja pikku yksityiskohtia.
- Asianajajapiireihin ja lakifirmaan keskittyvänä sarja esittää vakavien ja liikuttavien oikeusjuttujen lisäksi myös hauskasti sen miten naurettavista asioista amerikkalaiset haastavat toisiaan oikeuteen, ja siis niihinkin keskitytään välillä varsin onnistuneesti.
- Ja persoonallisena teknisenä toteutuksena vielä hauskoja, leikkimielisiä erikoisefektejä joka jaksossa. Esim. kun joku on jättämässä poika/tyttöystävänsä, usein laitetaan väläyksiä piippaavasta jäteautosta ja kun kirjaimellinen hetki koittaa, se kippaa ko. dumpattavan (kirkuvan) osapuolen kaatopaikalle. Ja yksittäisiä uniikkeja tilannekohtaisia efektejä myös. Tämä lilsää yllättävän paljon maustetta koska koskaan ei voi tietää mitä jossakin tilanteessa tapahtuu. Saman elementin luo Allyn hallusinaatiot.
- Musiikki on mahtavaa. Vonda Shephard on upea esiintyjä, ja lukemattomat (cover)-biisit ovat inspiroivia.
- Minusta yksi hienoimpia puolia tässä sarjassa on se miten sitä huomaa välittävänsä jopa niistä hahmoista joista suurimman osan aikaa ei edes ajattele pitävänsä.

Mutta henkilökohtaisesti suosikein ihmissuhde tässä on Billyn ja Allyn rakkaustarina, jonka ympäetille sarja kaikkein pohjimmiltaan taitaa rakentuakin. He tapasivat kun Billy oli 8v ja Ally 7v ja heidän ensitapaamisensa oli...varsin omalaatuinen. He kasvoivat yhdessä ja rakastuivat. Lähtiessään opiskelemaan lakia, heidän suhteensa päättyi aika ikävästi, koska Billy uskoi tavanneensa elämänsä rakkauden valitsemassaan koulussa. Ally tosin ei tiennyt tuota suhteen päättymisen todellista syytä vasta kuin vuosia myöhemmin. Billy meni naimisiin tuon toisen naisen kanssa, ja sattumalta hän ja Ally (ja pian Billyn vaimokin) päätyvät samaan lakifirmaan töihin. Ally ja Billy päättävät että menneet ovat menneitä ja jatkaa töitä yhdessä.

"I just never figured
you could meet the person of your dreams at age 8."

Kuukausien kuluessa he kuitenkin huomaavat että ovat yhä rakastuneita toisiinsa. Tästä seuraa monenlaista kuviota ja soutamista, mutta siinä ei missään nimessä ole saippuaoopperan tuntua. Koska Billyn ja Allyn rakkauden aitous todella välittyy ruudulta sen vahvan ystävyyden lomassa, samalla kun Billy todella rakastaa myös vaimoaan ja sekin näkyy valinnoissaan. Samoin Allyn ystävyys Billyn vaimoon on todella aidosti toteutettu.

Tätä oli hienoa katsoa yli kymmenen vuoden jälkeen kun ei lainkaan muistanut miten tarina päättyy. Ja...niin paljon kuin sitä katsellessa toivoikin että Ally ja Billy saisivat toisensa koska todellakin olivat toistensa tosirakkaus, niin...no...sarjan valitsema tarinapolku on täydellinen osoiitamaan sen vahvuuden ja kauneuden, heittämättä kumpaakaan hahmoa pois. En halua spoilata sitä.

Toinen rakkaus Allyn elämässä, Larry, jonka saattoi todella kuvitella olevan täydellinen elämänkumppani Allylle, vaikutti aluksi menevän puihin koska tällä oli 7-vuotias poika joka tarvitsi isäänsä ja näin ollen Larry joutui muuttamaan Bostonista pois. Siis poika tarvitsi isäänsä nimenomaan tunnepohjaisesti eli olemaan tämän elämässä, lähellä.

"When you do have a child,
no matter how much you think you're prepared for it...
You'll be stunned by the capacity you have to love somebody."

Tässä tarinapolussa on tosin ammottava juoniaukko, koska Larry palaa takaisin kuten lupasikin. Ne ei vaan kerro miksi poika ei yhtäkkiä enää tarvinnutkaan isäänsä. Varsinkin kun Larry tuntui palaavan takaisin jo muutaman kuukauden kuluttua. Tuo juoniaukko häiritsee mua erityisesti koska pidin erityisesti juuri Larryn ja sen pojan suhteesta, yhtä lailla kuin Larryn ja Allyn suhteesta. En spoilaa miten Larryn ja Allyn tarina lopulta päättyy, mutta se on...ihan hyvä. Olisin kyllä mieluummin pitänyt ne yhdessä, ja nähnyt lisää sen poikaakin.



Sarjassa on 5 kautta, joista neljä ensimmäistä on kaikki todella vahvoja ja mielenkiintoisia. Viideskin on katsomisen arvoinen, mutta musta tuntuu että tekijät tiesivät ettei se ole läheskään yhtä vahva kuin edeltäjänsä. Mukana on ennenkin ollut isoja tähtiä kuten Robert Downey Jr. (esittää Larryä), ja Josh Groban (yhdessä jaksossa 4. kaudella esittää high school-poikaa ja käväisee mukana samana hahmona vielä toisessa jaksossa 5. kaudella). Mutta siis vitoskaudella mukaan tunnuttiin vetävän erityisen paljon tunnettuja supertähtiä; yhdessä jaksossa Elton John esiintyy firman baarissa, tosiaan Josh Groban vedetään takaisin hahmonsa kanssa, Barry White esiintyy baarissa yhdessä jaksossa, ja Jon Bon Jovi esiintyy muutaman jakson ajan yhtenä Allyn rakkauksista (siis ei itsenään vaan Victor-nimisenä putkimiehenä/taiteilijana.)

On vitoskaudessa toki tarinapolullisestikin omat hyvät hetkensä. Kausi alkaa mielestäni tosi heikosti, ja toi mukaan liikaa uusia pitkäaikaisia hahmoja ja jätti pois liikaa vanhoja. Mutta pidän kovasti tarinapolusta jossa Allyllä on 10-vuotias tytär, Madeleine. Tyttären alkuperä on tosin hieman kaukaa haettu, mutta sentään mahdollinen. Ja mielestäni tämän olemassaolo ja Allyn hoiviin päätyminen sopii mukavasti koko sarjan kuvioon jossa Ally on epätoivoisesti yrittänyt löytää itselleen miestä ja ihmetellyt miksei koskaan onnistu. Ja nyt siis uskoi että se mitä hän todella olikin tarvinnut, oli lapsi, ja että ihan kuin hän olisi aina jollain tasolla tiennyt että Maddie oli olemassa. Maddien hahmo tuo jollain tavalla uutta syvyyttä Allyn hahmoon. Lisäksi pidän kovasti Jon Bon Jovin hahmosta, Victorista ja sekin on mukana vaikka kuinka monta jaksoa.

Tämä on yksi niitä koukuttavia sarjoja joiden ääreltä on väkisin vääntäydyttävä pois jotta saisi jotain aikaiseksikin tai ehtisi yöllä nukkua. Tämä on vaan loistava sarja elämän käänteistä ja ihmissuhteista värikkään hahmokaartin kera, lakifirma-astelma luo mielenkiintoisen kulman sen kaiken tarkasteluun, ja varsinkin Allyn elämänfilosofia on mitä ajatuksiaherättävin, etenkin peilatessaan muiden hahmojen elämänfilosofioihin.

Kertakaikkiaan. Upea. Sarja.