perjantai 12. kesäkuuta 2015

ONCE UPON A TIME (2011-20**)

Sydäntenmurskaaja.
Tämä vuosikymmen on nostanut suosioon klassikkosadut televisio- ja elokuvaviihteessä, ja ehdottomasti kirkkaimpia helmiä on 2011-vuonna alkanut tv-sarja Once Upon A Time. Supersuositun LOST-sarjan käsikirjoittajilta - tämä on yhtä jännittävä mutta paljon paremmin toteutettu; pysyy paljon paremmin kasassa eikä sisällä läheskään niin paljon sivujuonia ja ylimääräistä säätämistä. Kysymyksiin saadaan suht nopeasti myös vastaus ja jaksojen kohtaukset on aseteltu järkevästi ja selkeästi. Eli tämä on laadukkaampi kuin LOST. Tämä on yksi kaikkien aikojen suosikkejani tv-sarjojen maailmasta.

Sarjan perusjuoni on että universumi koostuu lukemattomista eri maailmoista joiden välillä voi liikkua portaalien läpi jos lähtöpiste-maailmassa on olemassa taikaa jolla ne saa aktivoitua. Ja että meidän maailmamme klassikkotarinat ovat totta ja kaikki niiden hahmot elävät oikeasti, rinnakkaismaailmoissa. Lumikki, Punahilkka, Tittelintuure, Belle, Lampunhenki, Pinokkio yms. satujen hahmot elävät Lumotussa Metsässä mikä on ensimmäisen kauden keskitys. Lumikin äitipuoli katkeruuttaan etsi ja löysi keinon tuhota jok'ikisen tuossa maailmassa asuvan onnellisuuden, riistää jokaiselta kaikki mitä he rakastavat, kuvitellen saavansa siten itselleen kerrankin onnellisen lopun. Pääasiallinen kohde oli kuitenkin Lumikki ja tämän Prisnssi Hurmaava ja näiden onnen tuhoaminen. Hän teki sopimuksen Tittelintuuren kanssa, joka loi hänelle pimeän kirouksen jonka avulla hän karkoitti kaikki kylmään ja kovaan maailmaan jossa ei ole onnellisia loppuja kuin korkeintaan pahuudelle. Meidän maailmaamme. Kirous sitoo jokaisen näistä hahmoista kaupunkiin nimeltä "Storybrooke" jossa aika seisoo paikallaan ja lähes kukaan ei muista toisiaan eikä omaa historiaansa alkuperäisessä maailmassaan. Oletusarvoisesti tuomittuna elämään meidän maailmassamme ikuisesti, pystymättä koskaan lähtemään kaupungista eikä tuohon kaupunkiin koskaan edes eksy ulkopuolisia.
On kuitenkin toivoa; on ennustus jonka mukaan Lumikin ja Hurmaavan tytär, Emma, joka oli syntymäisillään, pystyisi purkamaan kirouksen ja pelastamaan kaikki, 28. syntymäpäivänsä jälkeen. Emma ehti juuri ja juuri syntyä muutamaa hetkeä ennen kuin kirous iski. Tähän kuvioon liittyy olennaisesti myös Pinokkio, ja Emman poika Henry jonka tämä antaa vastasyntyneenä adoptioon ja adoptioäidiksi päätyy Lumikin äitipuoli.

"Olen oikea poika!" :D
On siis muutama hahmo joka muistaa kaiken ja/tai tietää tilanteen; Lumikin äitipuoli itse ja Tittelintuure eli ne joilla oli osa kirouksen langettamisessa, Emman poika Henry joka päätyi Lumikin äitipuolen adoptoimaksi Storybrookeen - Henry kun sai käsiinsä yhden tietyn satukokoelmakirjan, sekä tietysti Pinokkio Ja lisäksi yksi joka joutui pois Lumotusta Metsästä jo kauan, kauan ennen kirousta - joskin meidän maailmamme ei ollut hänen ensimmäinen pysäkkinsä..

Sarja alkaa siitä kun 10-vuotias Henry ilmestyy Emman ovelle ja raahaa tämän Storybrookeen, tavoitteenaan saada tämä uskomaan totuuden ja pelastamaan kaikki. Mutta koska toisin kuin oli luvannut, Pinokkio ei ollutkaan Emman kanssa tämän lapsuudessa joka oli kaiken päälle rankka, satuihin ja taikuuteen saati väitettyyn totuuteen uskominen on aikuiselle Emmalle hirvittävän vaikeaa.

Tämä sarja on todella kiehtova ja jännittävä. Kirjoittajat ovat luoneet hienot ja samaistuttavat tarustatarinat kaikille mukana oleville rakastetuille satuhahmoille, lisäksi on erityisen mielenkiintoista ja koskettavaa seurata juuri tällaisten hahmojen eloa tässä meidän taiattomassa ja karussa todellsiuudessa. Siltikin vaikka nämä eivät itse muista eläneensä kerran maailmassa joka oli täynnä taikaa ja onnellisia loppuja.
Mutta, kuten sanoin, näitä hahmoja on upeasti syvennetty ja monitahoistettu, jo alkuperäisessä maailmassaan eli heidän elämä ei murheetonta ja mutkatonta satumaailmassakaan ollut. Siellä vaan oli myös taikaa ja hyviksille aina onnellinen loppu.
Vaikka tämä ottaakin klassikkosatuihin ja niiden hahmoihin modernin näkökulman, satumaailman puoli on pidetty vahvasti ja uskollisesti taianomaisena ja keskiaikaisena ja satujen tyypillisesti hehkuttama tosirakkaus ja tosirakkauden suudelma on tässäkin versiossa kaikenvoittava asia. Luonnollisesti se tarkoittaa sitä että jokin siihen liittyvä purkaa myös tuon vangitsevan kirouksen ja tuo kaikkien muistot takaisin - mutta ensimmäisen kauden lopussa on silti yllätysjuonenkäänne & toinen tuoantokausi vaikuttaa yhtä vahvalta ja mielenkiintoiselta.
Sarjan edetessä esitellään muitakin rinnakkaismaailmoja, kuten Ihmemaa, Neverland, ja tohtori Frankensteinin maailma ja kaikilla on mielenkiintoinen osa kokonaisuudessa.

Kolme omaa suosikkihahmoani ovat Tittelintuure, Lumikin äitipuoli Regina, ja Punahilkka.

Tittelintuure.
 
Punahilkan isoäiti on kova täti! :D
// MUOKS. 20.12.2015 - Kolme ensimmäistä kautta ovat tosi vahvoja ja kiehtovia, joskin jossain määrin toistavia. Neljäs kausi on okei, mutta sarja pärjäisi ilmankin, viides kausi (joka on juuri nyt uusin eikä vielä kokonaan näytetty) on myös OK, mutta taas hieman heikompi.

Yksi ongelma on siinä että sarjan asetelmaa ei muunnella tarpeeksi kausien vaihtuessa. Kolmannen kauden jälkeen alkuperäinen teema alkaa maistua hieman puulta. Aina vaan "minä minä minä, mulle mulle mulle, onnellinen loppu onnellinen loppu onnellinen loppu!!1" Etenkin pahisten puolelta. Jokaisessa kaudessa on oma selkeästi eroava "pääpahis" ja tarinapolut mutta tuo perusteema ja perustavoitteet pysyy aina samana ja niistä jauhetaan liikaa. Juu, kyseessä on satumaailmat ja satuhahmot ja onnellisen lopun käsite on kuuluisa saduista mutta se ei tarkoita ettei satuihin pohjaava sarja voisi vaihtaa teemaa kun sitä luuta on muutama kausi jo kaluttu.

Toinen ongelma on sama kuin LOST:issa - käsikirjoittajat tuntuvat improvisoivan taikuuden ja universumin sääntöjä liikaa. Jatkuvasti toistetaan "Taikuudella on aina hinta." Eli että taikuutta ei koskaan saisi ilmaiseksi vaan täytyy antaa jotain vastineeksi tai ottaa haluamansa mukana myös jotain kamalaa. Ja nimenomaan painotetaan sanaa "aina". Ja kuitenkin, hahmot käyttää jatkuvasti kevyttä taikuutta ilman minkäänlaisia seurauksia tai maksuvaatimuksia. Hinta tuntuu pätevän vain pimeään taikuuteen tai isompiin hyötyihin. Ei tällä muuten väliä, mutta kun sitä tosiaan toitotetaan joka hiton välissä "Magic ALWAYS comes with a price!!1" Valehtelijat. *huoh*
Ja myös, vähän väliä toitotetaan dramaattisesti kuinka "tätä ei voi perua" tai "tästä ei ole enää paluuta", mutta kuitenkin muutamaa jaksoa myöhemmin hahmot löytää jonkun porsaanreiän ja kyseisen asian sai sittenkin kumottua. Se on pidemmän päälle ärsyttävää ja imee kaiken jännityksen. Etenkin kun kumoamistavat on välillä täysin tyhmiä ja aivan liian helppoja, tai niitä ei selitetä lainkaan vaan selitys on periaatteessa "koska taikuus". Ja tämä sortuu saippuaoopperamaiseen tapaan tappaa hahmoja ja myöhemmällä kaudella kirjoittaa ne sittenkin ktakaisin "hahaa, eipäs kuollutkaan!" ja antaa jonkin puolivillaisen selityksen miten se vältti kuoleman.
Jälleen kerran, imee merkittävästi jännitystä.
Eli kuten LOST:in kanssa, kirjoittajat eivät tämänkään sarjan kanssa vaikuta tietävän mitä lopultakin haluavat hahmojen tarinoilta saatika että miten lopettaisivat sarjan. Mutta kuten sanottua, tämä sarja on onnistuttu pitämään kasassa paljon paremmin sekä paljon selkeämpänä seurata.

Pienempi, mutta kuin myös hieman ärsyttävä elementti tässä (kuten LOST:issakin) on hahmojen tapa jatkuvasti kiristää, uhkailla ja lahjoa toisiaan ja mahtailla sen sijaan että keskustelisivat normaalisti. Siis jatkuvaa juonittelua ja voimapeliä mikä alkaa pidemmän päälle kyllästyttää. Silloinkin jos keskustelu on luontevaa ja arkista, aivan normaalia, se usein päättyy siihen että toinen osapuoli kolkkaa toisen tajuttomaksi tai johnkin muuhun "yllätys"käänteeseen. Välillä tekee mieli repiä hiuksia päästä - ei olisi mitään tarvetta jatkuvasti sulloa kuvioihin juonittelua ja salaperäisyyttä.

Syy miksi tätä jaksaa tuosta huolimatta katsoa kausi toisensa perään on ne mielenkiintoiset hahmojen taustatarinat -ja ihmissuhteet sekä loistavat näyttelijät. Ne kantavat hyvin, mutta tosiaan, kolmoskauden jälkeen on alkanut pikkuhiljaa heikentyä. Toivottavasti kirjoittajat ymmärtävät lopettaa ajoissa. Odotan mielenkiinnolla millaisen päätöksen tällainen universumi saa - siinä kun on vain mielikuvitus rajana ja sitä näillä käsikirjoittajilla tuntuu riittävän. // MUOKS.

Klassikkosatujen/tarinoiden ystäville ehdottomasti pakko-katsoa -tasoinen tv-sarja!
Sekoittaa ihanasti fantasiaa, todellisuusdraamaa ja jopa rikosdraamaa, hyödyntäen kiehtovasti rakastettuja satuhahmoja. Sekoittelee hahmoja ja tarinoita kekseliäästi ja mielenkiintoisesti niin yleisjuonen kuin sivujuontenkin hyväksi. Esimerkiksi Kaunottaren ja Hirviön tarinasta on sovitettu tosi mielenkiintoisen vaihtoehtois-versio. Vaikuttaa siltä että suurimmaksi osaksi kaikki tässä amerikkalaisessa sarjassa pohjautuu nimenomaan klassikkokirjoihin. Tosin, ainakin Peter Panin hahmo on osittain Disney-versioon pohjaava sillä hän on tässä n. 15-vuotias teini kuten Disneyn animaatiossa. (Barrien alkuperäisessä kirjassa Peter on vasta 6-12v pikkupoika.) Ja osittain oma versionsa, sillä tosin kuin Barrien kirjassa ja Disneyn animaatiossa, tässä Pan on pahis ja Peterin & Wendyn tarina on aivan eri. Samoin, kapteeni Koukku on persoonaltaan monitahoisempi ja vähän enemmän hyvis kuin kirjan versio. Pidän muuten hänestäkin tässä versiossa. Ja pidän kovasti Neverlandistä tässä, se on alkuperäiselle kirjalle uskollisesti synkkä ja vaarallinen paikka - oikeastaan jopa synkempi. Peter Panin irrallaan leijaileva varjokin on hyödynnetty suhteellisen hienosti.



tiistai 26. toukokuuta 2015

BON JOVI

Bon Jovi. 1980-luku.
Bon Jovi on yksi elämäni suurimpia musiikillisia rakkauksia, Elton Johnin ja Declan Galbraithin ohella. Ensikosketukseni tähän amerikkalaiseen, vuonna 1984 perustettuun ja valtavaan maailmanmenstykseen '80-luvulla kohonneseen rock-bändiin oli '90-luvun alussa. Kun ala-asteen ensimmäisillä luokilla lueskelin isosiskoni vanhoja ja uusia Suosikki-lehden numeroita joissa oli tietysti paljon juttua Bon Jovista joka välissä. Kirjaimellisesti on muistissa yksi hetki kun istuin siskoni huoneessa, selailin niitä ja huomioin miten kyseinen bändi on esillä melkein joka numerossa. Taisin jopa lukea joitakin uusimpia haastatteluja.
Tämä bändi kun oli erityisen suuressa suosiossa juuri '80-luvulla ja '90-luvun alkupuoliskolla. Valtava suosio ja vahva menestys heillä on yhä vuonna 2015, mutta suurimmat hittinsä ja kultaisin aikansa ovat '80-'90-luvuilta.
Tietenkin olin kuullut Bon Jovin musiikkia radiosta jo silloin pienenä, mutta kun silloin (ainakin meidän koulussa) englannin opiskelu alkoi vasta kolmannelta luokalta niin en osannut englanninkielisiin biiseihin kiinnittää liiemmin huomiota. Kuten Elton Johnia koskevassa merkinnässäni totesin, hän oli ensimmäinen englanninkielinen musiikki-idolini, muutamaa vuotta myöhemmin ja riitti aluksi kunnes teini-iässä jaoin enemmän huomiota myös muille ulkomaisille muusikoille.

Bon Jovin fanikunta muodostuu kaiken ikäisistä, aina pikkulapsesta keski-ikäisiin ja olen varma että jos äidinkieleni olisi englanti, olisin minäkin faniutunut jo lapsena.
Mutta teini-ikäisenä, pimeänä marraskuisena iltana vuonna 2000, laitoin videoauhuriin kasetin jossa oli siskoni nauhoittaman vanha musiikkiohjelma. Siinä sattui olemaan monia Bon Jovin musiikkivideoita. Ensin Bad Medicine ja Lay Your Hands On Me, eli pari superhittiä '80-luvulta. Vaikke ensiksimainittu on mielestäni aivan mahtava biisi ja yksi suosikkejani, niin silloin minuun kolahti syvästi ja vahvasti Bed of Roses ja sen video, vuodelta 1992 - se, teki minusta fanin.
Muutamassa kuukaudessa keräsin divareista ja osittain kaupoista kaikki siihen mennessä julkaistut studioalbumit sekä soololevyt, ja ylipäätään Bon Jovi valtasi elämäni. Koska samoihin aikoihin fyysisten sairauksien ja masennuksen myötä elämäni vaikutui hurjasti, Bon Jovin musiikista ja sitä kautta bändistä itsestään muodostui mulle äärettömän tärkeä asia. Pointtina on, että Bon Jovi suuresti osaltaan auttoi mua pysymään pinnalla ja kulkemaan läpi yhdet elämäni vaikeimmista vuosista. Tämän vuoksi heillä on erityispaikka sydämessäni, nostalgisten elementtien lisäksi.

Jon Bon Jovi. Lontoo, 1995
Isoveljeni jonka kanssa olin hyvin läheinen, muodostui myös suureksi Bon Jovi-faniksi mikä myös osaltaan syvensi rakkauttani bändiin sillä että sain jakaa sen itselleni hyvin läheisen ja rakkaan ihmisen kanssa.
Ikävä kyllä, emme vuosien aikana tajunneet pitää mielessä, että jokainen tilaisuus voi olla viimeinen. Hän kuoli ennen kuin ehdimme käydä yhdessä Bon Jovin keikalla, ja näin ollen yhteinen unelmamme ja ylipäätään hänen unelmansa käydä Jovien keikalla jäi täyttymättä.
Päätin ihan jo muutenkin tunnearvo-syistä pitää veljeni muutamat Bon Jovin albumit itselläni, vaikka mulla tietenkin on ne ominakin. Pidän veljenikiin kappaleista hyvää huolta, ja päätin että jos ikinä elämäni aikana saan tilaisuuden pyytää nimikirjoitukset Bon Jovin jäseniltä albumin kansilehteen, pyydän ne myös veljelleni tämän omistaneen kopion kansilehteen. Tarkemmin These Days-albumin, jolla on hänen suosikein biisi. Ja nimenomaisesti kertoen, että se olisi veljeni muistolle, veljeni joka oli suuri fani muttei koskaan saanut tilaisuutta tulla keikalle.

Jää nähtäväksi saanko koskaan tilaisuutta tuohon, vaikka itse eläisin miten pitkään. Sillä Bon Jovin tulevaisuus kiertue-elämän puolesta on epävarma. Viime vuosi merkitsi 30. vuoden uraetapin Bon Joville, heidän oma kiinnostus ja inspiraatio musiikin tekoon ja keikkailuun ei ole muuttunut, ja fanisuosio on edelleen täysissä voimissaan ja valtava eli Bon Jovin keikat ovat usein yhä nopeasti loppuunmyytyjä, mutta...
Jon on todennut että vei bändin viimeisimmälle kieruteelle liian nopeasti ja se on verottanut heistä jokaista, joten seuraavaa maailmaniertuettä joudutaan ehkä odottamaan vähän pidempään. The Rolling Stones-bändi on Jonin inspiraatio, mutta hän ei välttämättä näe itseään live-kiertueilla vielä kahdenkymmenenkin vuoden päästä sillä vaikka hän pitääkin hurjan hyvää huolta itsestään hän ei usko että luunsa kestäisivät rokkaamista vielä 70-vuotiaanakin. Lisäksi, Jon on aina ollut perheläheinen ja rakastava aviomies ja isä, ja hän on kertonut perheensä vasta nyt ensimmäistä kertaa myöntäneen että hänen lähes jatkuva matkustelunsa on vaikuttaneet perheeseen merkittävästi.
Tuossa tilanteessa luonnollisesti kuka tahansa perheläheinen ihminen harkitsisi vakavasti miten bändinsä tulevaisuus jatkuu ja kuinka pitkään voi jatkua. Jonilla on vaimo (vuodesta '89 asti), ja neljä lasta; tytär Stephanie Rose (22v), ja pojat Jesse James Louis (20v), Jacob Hurley (13v) ja Romeo Jon (11v).

Myös kokoonpanon muutos tapahtui viime vuonna, alkuperäinen kitaristi Richie Sambora lopetti bändin. Minkäänlaisesta välirikosta ei ole kyse, vaan henkilökohtaisista syistä ja Richie pitää mahdollisena että joskus palaisi bändiin.
Jon Bon Jovi. Madison Square Garden, New York, 2008

Jovit ovat tähän mennessä julkaisseet 13 studioalbumia joista yksi on kokonaan live-albumi, ja näiden lisäksi pari kokoelma-albumia, yhden valtavan kokoelma-paketin ja yhden live-videoalbumin. Omistan noista kaikki paitsi viimeksi mainitun videoalbumin sillä se on julkaistu vain iTunesissa enkä ole vielä tutustunut kyseiseen palveluun enkä taida yhden videoalbumin takia viitsiäkään. Lisäksi vuosien varrella on kokoelmaani kertynyt muutama harvinaisuuskin, kuten The Power Station Yeaars - Jon Bon Jovin aivan ensimmäinen studioalbumi ajalta ennen Bon Jovin muodostumista, sekä Bon Jovin These Days-albumin rajoitetusti julkaistu kahden levyn erikoisversio, sekä vieläkin harvinaisempi japanilainen erikoisjulkaisu kyseisestä albumista. Ja tietysti monia keikka-taltiointeja VHS:nä tai DVD:nä & musiikkivideo-kokoelma/albumiliittoisia VHS-julkaisuja. Tähtäimessäni on myös ostaa viime vuonna 30-vuotis uravuosipäivän kunniaksi julkaistu '80-luvun New Jersey-albumin Deluxe-julkaisu jossa on kaksi levyä ja ennenjulkaisemattomia biisejä.
Juuri nyt he levyttävät seuraavaa studioalbumiaan.

Henkilökohtaisesti, suosikki-aikakauteni Bon Jovin musiikissa on 1990-luvun tuotanto; albumit Keep the Faith (1992), Cross Road (1994, kokoelma-albumi mutta sis. kaksi uutta biisiä), These Days (1995) sekä sooloalbumit Blaze of Glory (1990, Jon Bon Jovi), Stranger In This Town (1991, Richie Sambora), ja Destination Anywhere (1997, Jon Bon Jovi).
Veljeni oli samoilla linjoilla, piti erityisesti '90-luvun tuotannosta. Ja oikeatsaan mua enemmän myös uudemmasta tuotannosta. Veljeni suosikkibiisi oli Hearts Breaking Even, These Days-albumilta.

'80-luvunkin puolelta pidän monista ja 2000- sekä 2010-luvun tutoksissakin on lukuisia upeita biisejä, mutta mikään niistä ei yllä '90-luvun tuotannon tasolle mun mieltymyksissä ja sydämessäni. Tai no...ehkä tän hetken uusin bändialbumi What About Now? (2013), koska se on selkeästi lähellä ysäri-luvun tyyliä.
En tiedä...Ehkä siksi että '90-luku on suosikkivuosikymmeneni ylipäätään 1900-luvulta ja lapsuus&teini-vuosieni vuoksi erityisen nostalginen ja kun luonnollisesti bändin musiikki(tyyli) heijastaa aikakautta jolla se tehdään. Suoraan sanoen mielestäni todellinen musiikki alkoi kuolla 2000-luvulla ja sitä pitävät jossain määrin elossa vain nämä artistit ja bändit jotka aloittivat kunnon musiikin aikoina ja ovat pysyneet tyylissään faneilleen uskollisina vaikka luonnollisesti seuraavatkin aikaansa jossain määrin, tai vaihtoehtoisesti uudet artistit jotka ottavat paljon vaikutteita entisaikojen bändeistä ja artisteista ja musiikkityyleistä, kuten Declan Galbraith nyt aikuisiän urallaan.

Jon Bon Jovi. Philadelphia, Pensylvania, 2013.
Olen monesti harkinnut liittyä Backstage with Jon Bon Jovi-faniklubiin, mutta kun sillä on niin tolkuttoman korkea jäsenmaksu per vuosi etten ole kertakaikkiaan raaskinut. Niin valtava fani kuin olenkin, se ei muuta sitä että minimituloilla ei sellaisia summia vuosittain heitetä asiaan josta ei ihan kauheesti käyttömahdollisia etuja saa kun asuu täällä syrjäisessä pohjolassa vaan korkeintaan saisi etuja jotka vaativat etuisuudestaan huolimattakin vain lisää isoja rahasummia (esim. mahdollisuus saada keikkalippuja ennen julkista myyntiä jne.)

On muutama superhitti jonka he sisällyttävät jokäikisen keikan settiin, ja sitten taas joitakin biisejä joita kuulee todella harvoin. Yksi harvinaisista on tuo omia suurimpia suosikkejani, Bed of Roses jonka myötä faniuduin, mutta olin onnekas sillä että he esittivät sen kesällä 2011, kun ensimmäisen kerran pääsin keikalle, Helsingin Olympiastadionilla!
Tampereen keikalla toukokuussa 2013 sain kuulla sellaiset harvinaisuudet kuin Runaway, These Days ja Always.

BED OF ROSES
(virallinen musiikkivideo, vuosi 1992)

 LIVIN' ON A PRAYER
17.6.2011, Helsinki
(ensimmäinen keikka jolla olin)

Tämä oli tuon keikan encore-osuudessa ja aivan viimeinen biisi. Mukanani ollut kaveri sanoi myöhemmin että meidän vieressä oli joku nainen joka ulvoi koko ajan jotain Jonille tän biisin aikana (vaikka oltiin aivan liian kaukana lavasta jotta Jon olisi millään voinut kuulla muutenkaan saati biisiä esittäessä kymmenien tuhansien fanien keskellä...), mutta mä en kuullut sitä lainkaan. Tunnelma oli niin taivaissa etten enää edes huomannut kaatosadetta ja kylmää tuulta. :)

Tuo ilta oli täydellisen aurinkoinen ja lämmin, mutta muuttui sateiseksi ja tuuliseksi just niihin aikoihin kun Bon Jovi astui lavalle. Bed of Roses oli setin 14. biisi eli oli satanut jo hyvän aikaa ja Jon reväytti polvensa sen biisin aikana, sateesta liukkaalla lavalla. Niin pahasti että joutui myöhemmin leikkaukseen, mutta toipui hyvin.
Kurjasta ilmasta ja tästä äärimmäisen kivuliaasta vammasta huolimatta keikka jatkui tunnelma katossa loppuun asti, ja sitä oli jäljellä vielä melkein puolet. Kesti yhteensä n. 3 tuntia, 20 biisin setti + 4 lisäbiisiä vielä ennen varsinaista loppua. Hurjasti rakkautta ja kunniaa Jonille ja kumppanelille ja ylipäätään kaikille faneilleen uskollisille ammatti-muusikoille jotka eivät anna pienen myrskyn tai edes vakavan vamman latistaa konserttia saatika lopettaa sitä, vaikka etenkin viimeksimainituissa tapauksissa fanit varmasti ymmärtäisivät hyvin.  ♥

Joitakin muita suosikkejani Bon Jovin tuotannosta:
(ei arvojärjestyksessä)

1980-luku:


1992-2013:

Soololevyiltä: