"It's like he's trying to speak to me, I know it! Look, you're really cute but I don't know what you're saying! Say the first thing again!""
-Marlin pikkuisesta merikilpikonnalapsesta
Toivottavasti Finding Nemo ei saa koskaan jatko-osaa. Olisi kerrankin joku upea piirretty ilman jatko-osaa muuttamassa tapaa jolla sitä katsotaan. Kuinkahan monta vuotta sivutin tämän leffan kuvitellen, ettei kaloista voi saada hyvää leffaa - ei edes Disneyn ollessa osallisena. Joskus sitten aikoinaan vuokrasin, kun oli pakettitarjous ja ihastuin ikihyviksi. <3
Tämä on varmaan ainoa Disney-piirretty jossa englanninkieliset ääninäyttelijät ovat parempia kuin suomiduppaajat. Todella paljon parempia. Tiedä sitten mistä johtuu... Mutta kuten tavallista, jotkut vitsitkin on suomidupissa aika laimeita. Esim. kun kalalapset ei tiennyt mikä vene on, joku sano jonkun sanoneen, että se on "patti" (paatti) ja ne kilpaili kuka uskaltaa mennä lähunnäksi ja jopa koskea pattia. Ihan hupaisaa, mutku englanniksi se oli "butt" (boat.) "Oh, look at ne, I'm gonna touch the buuutt!" Ainoa vitsi joka on parempi suomeksi kuin englanniksi on siinä, kun Dori puhuu "valasta". ("You sound like nothing I've ever heard!" -> "Kuulostat ihan vatsavaivalta!")
Anyway, henkilöhahmot hienoja ja mieleenpainuvia. Dorin hahmo on aika raikas keksintö lyhytmuistisuus-ongelmansa kanssa ja ollen kuitenkin itsevarma ja lapsenomaisen innokas persoona, ja vegetaristihaiden tukiryhmä on viihdyttävä myös. Ja akvaariossa asuva mikä-lie joka meni ihan pähkinäksi aina kun avasi jonku arkun josta tuli paljon kuplia ja se teki sitä paljon. Ja tyttökala joka luuli akvaarion seinässä olevaa omaa heijastustaan siskokseen. Nemon klubinimi akvaariossa jaksaa myös huvittaa vieläkin: "Sharkbate" - kun siitä puhutaan kuin se olisi cool ja kovis nimi, mutta pohjuimmiltaan on aivan jotain muuta. :D Suomidupeissa se taitaa olla "Tärppi" mikä on taas huomattavasti laimeampi versio.
Pidin myös muihin elokuviin viittauksista, kuten yksi vegedieetistä seonnut hai, Bruce. joka jahtasi Marlinia ja Doria ja kurkistaessaan jostain aukosta ja sanoi "Heeeere's Brucie!" ja murtautui sisään. (Stephen King, "The Shining") ja kun se pikkutyttö tuli hakemaan uutta lemmikkikalaansa, kuullaan musiikkia elokuvasta "Psyko". ;D Hienoa tässä leffassa on sekin, ettei ole lyriikallisia biisejä katkasemassa elokuvan tunnelmaa. Johtuneeko siitä, ettei tämä ole puhdasta Disneyä vaan Disneyn ja Pixarin yhteistuotos. Ja vaikka arvostan paljon enemmän käsinpiirrettyjä, tämä leffa on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, etten edes huomaa sitä, että tämä on tietokoneanimaation.
"Hey, Dad, maybe when I'm at school, I'll see a shark!"
Vaan toki itse tarina on se mitä kaikkein eniten rakastan. Olen aina ollut kiintynyt fiktiivisiin, vaikeisiin isä-poika-suhteisiin ja Marlin&Nemo on yksi suosikkejani. Mutta ennenkaikkea tarinassa tärkeää se perusteema, ettei mitään luonnossa elänyttä pidä ottaa vankeuteen - ei varsinkaan vain omaksi ilokseen. Ja hienosti tuotu esiin sekin miten sukeltaja uskoi "pelastaneensa" Nemon riutalta, mutta todellisuudessa se kidnappasi jonkun lapsen. Lisäsyvyyttä tuo ihanasti sekin, että kyseinen lapsi on vain jotain 6-vuotias. Yleensä Disneyn lapsihahmot on melkein esiteinejä.
En tiedä olisiko tämä tarina läheskään yhtä vaikuttava, jos isäkala ei pelkäisi merta niin syvästi ja sitten uinut tuhansia kilometrejä meren poikki käyden läpi kaikki kuviteltavissa olevat hengenvaarat saadakseen poikansa takaisin, tai jos viimeinen asia minkä Nemo sanoi isälleen ennen kuin tuli siepatuksi, ei olisi ollut "vihaan sinua" (jos "Isi, auta minua!" ei lasketa.) Tai jos kyse ei olisi nimenomaan pikkuisista klovnikaloista vastaan isot ihmiset jotka elävät vielä aivan eri elementeissäkin. Kontrasti on niin äärimmäinen, mutta ei voisi olla toimivampi.
"He's my son. He was taken by these divers."
"Humans. They think they own everything!"
Kuinka moni muistaa, että ihmissudet ovat paljon enemmän kuin vain hopealuoteja ja täydenkuun yön verilöylyjä? Minua harmittaa miten epäsuosittuja ihmissusihahmot ja ihmissusipelit ovat foorumiroolipelien maailmassa siinä missä vampyyrit ovat mahdottoman suosittuja. Hollywood on kai pilannut ihmisten mielikuvituksen ja aidon kiinnostuksen ihmissusiin? Sillä oikeasti ihmissusia ympäröi lukuisat erilaiset myytit ja visiot--ainakin yhtä monenlaiset kuin vampyyrejäkin. Ihmissuden ei tarvitse olla yhteen erityisen tiukkaan muottiin lyötyjä mielettömiä hirviöitä susimuodossaankaan eli ei niiden tarvitse jäädä zombin ja vampyyrin väliin sillä tavalla kuin monai varmaan mieltää.
Siis vaikka yleisimmässä visiossa ihmisen mieli vaihtuukin kokonaan verenhimoiseksi pedoksi eikä ihminen muista mitään aamunkoitteessa, ei niin ole kuitenkaan kaikissa tarinoissa. Ja niissäkin joissa se on mieletön tappokone, voi aivan hyvin käyttää sitä wolfsbane kasvia hillitsemään muutoksen vaikutuksia, koska se kasvi on oikeasti olemassa eli poteniaalinen käytettävä missä tahansa maailmankuvassa.
Esim. The Company of Wolves nimenomaan osoittaa ihmissusimyyttien monipuoliset mahdollisuudet (ja käyttää vähemmän suosittua visioita jossa ne ovat ulkomuodoltaan vain isoja susia.) Lisäksi sen päähahmo on tyypullisen vampyyrin lailla varsin romantisoitu, tumma tappaja ja hylkiö, joka ei kuitenkaan susimuodossaan muutu mielettömäksi tappokoneeksi. Kuolematon se ei kai ole, mutta käsittääkseni normaali-ihmistä huomattavasti pitkäikäisempi.
Mielestäni ihmissusihahmosta voi kunnon suunnittelulla ja myytteihin tutustumalla saada vampyyrihahmoa monitahoisemman ja traagisemmankin hahmon aikaan--vampyyri kun on mitä on yötä päivää potentiaalisesti ikuisuuden, mutta ihmissusi voi ja sen on pakko yrittää elää normaalia elämää ihmisenä ja kuitenkin tietoisena siitä, että kerran (tai hollywoodmaisesti kolmesti) kuussa muuttuu enemmän tai vähemmän hirviöksi, kunnes taas aamun koittaessa pitäisi yrittää selvitä tavallisessa elämässä. Bad Moon (pohjautuu kirjaan 'Thor') käyttää myös visiota, ettei täysikuuta tarvita, vaan ihminen muuttuu joka ikinen yö. Vampyyrihahmo väkisinkin vuosisatojen kuluessa tottuu olemassaolonsa traagisiin menetyksiin, mutta ihmissusi joutuu keikkumaan niiden ja normaalin elämän välillä ja elämänhallinta on väkisinkin monimutkaisempaa--eli, elämään paljon riskialttiimpaa kaksoiselämää kuin vampyyri.
Nähdäkseni ainoa piirre mitä vampyyrillä on mutta ihmissudella ei, on ylilionnolliset voimat. Mutta ei senkään tarvitse täysin poissuljetuksi elementiksi jäädä--voihan sitä kehittää hahmolleen alunperinkin jotakin yliluonnollista kykyä, jos se on itselleen niin tärkeää. Maailmassa jossa on ihmissuia, ei olisi mahdotonta ihmisen omata myös yliluonnollisia kykyjä. Potentiaalisesti ikuinen elämä jos on jollekulle pääasiallinen houkute, niin siihenkin löytyisi varmasti kiertoteitä, kun tosiaan on väkisinkin kyseessä tavallisesta poikkeava maailma. Riippuisi toki roolipelin perustajasta mitä siinä sallii ja mitä ei.
Elokuvassa Cursed (2005) on mielenkiintoinen visio. Suden ulkomuoto on aika hyvä, joskaan ei kovin mieleenpainuva, mutta mielenkiintoista onkin se, että myös eläin voi saada tartunnan, ihmissusi säilyttävät ihmismielensä harvinaisen hyvin (ymmärtävät ihmisten puhetta ja muistavat tekonsa myöhemmin), mutta silti vihjatan, että ne ovat myös eläimellisen vaistonsa ajamia - ja se, että ne pystyvät ilmeisesti myös puhumaan jonkin verran. Elokuvan hauskin kohta paljastaa sen seikan. :D Kaikenkaikkiaan ko. leffa on aika keskinkertainen, mutta todella viihdyttävä.
Vaikka susimiehet ovatkin kiehtovia, omassa näkemyksessäni ihmissudet ovat ihan tavallisen suden näköisiä tai ainakin melkein. Niitä vain ei liiemmin elokuvien maailmassa näy. Ainoa minkä tiedän jossa on tavallisen suden muotoisia on The Company of Wolves. Twilight-elokuvissa tietty myös, mutta ne eivät ole ihmissusielokuvia joten...Ja tiedoksenne, että inhoan Twilight-elokuvia lähes yhtä paljon kuin niitä kirjoja. Mutta pidän Twlilight-ihmissusissa siitä, että ne ovat oikean suden näköisiä, mutta jotain hevosen kokoisia! :D Pidän myös paljon Red Riding Hood-elokuvan sudesta - ei aivan tavallinen susi, mutta melkein ja liikkeet varsin ihmismäiset ja kuitenkin suden anatomian rajoissa. Loistavasti toteutettu! Ehdoton suosikkini susimies-näkemyksestä löytyy elokuvasta Bad Moon. Vertaan nykyään kaikkia ihmissusia siihen. Lähelle sitä pääsee Ginger Snaps-elokuvien sudet sekä Van Helsing-elokuvan sudet. Cursed-elokuvassakin on ihan OK sudet. Ainoa ihmissusi-design josta en pidä lainkaan on Wolfman-elokuvien tyyli eli se "alkuperäinen" elokuva-ihmissusi. Se näyttää enemmän pitkäkyntiseltä gorillalta, kuin sudelta. Eihän sillä ole edes häntää! Saati suippoja korvia tai kunnon kuonoa. Siinä ei ole mitään susimaista - ulvontaa lukuunottamatta.
Parannuskeinomyyteissä minua ehkä eniten kiehtoo se, että joku joka rakastaa ko. ihmissutta, kutsuu tätä tämän ristimänimellä tämän ollessa sudenmuodossaan. Oletusarvoisesti liian helppioa, mutta jotenkin ihanan syvällistä. Toinen on se useimmiten elokuvissa käytetty verilinjan katkaiseminen tappamalla sinua purrut ihmissusi. Pidän silti myös J.K. Rowlingin näkemyksestä, että tunnettua parannuskeinoa ei ole. Se tekee ihmissuteudesta jotenkin dramaattisemman ja kuitenkin tarjoaa myös fanfictionille loistavasti tilaa, kun kirjoittajan on pakko keksiä jotain omaperäistä, jos tahtoo parannuskeinon.
Pidän myös hopean mukana haavoittavana/tappavana elementtinä - jotenkin se on vaan niin tiukasti kiinni ihmissusimyyteissä, etten osaa jättää sitä poiskaan. Mutta mielestäni hopeaa pitää iskeä johonkin elintärkeään paikkaan. Aivan naurettavaa, että joku silmään iskeminen tappaisi mitään. Mutta mielestäni ihmissuden voi tappaa vain aidolla hopealla tai sitten katkaisemalla kaulan tai muuta elintärkeää. Koska jos sen voisi tappaa ihan miten vain, siitä katoaisi aika paljon yliluonnollisuutta.
Legendaarinen kysymys myyttisten olentojen faneille: "Muuttuisitko ____, jos niitä olisi olemassa?" Muuttuisinko ihmissudeksi, jos niitä olisi olemassa? Todennäköisesti kyllä - tosin toisin kuin moni vampyyrejä ihkuttava teini - en pää kolmantena jalkana. Tutkisin ensin mitkä myytit pätevät ja mitkä eivät ja millaista oikean ihmissuden elämä todellisuudessa olisi ja ennen kaikkea onko parannuskeinoja ja mitä ne olisivat. Ja vasta sitten päättäisin lopullisesti valintani. Rakastan ihmissusia ja olen syvästi kiinnostunut niistä, mutta en minä elämääni ja rakkaitteni elämää niiden vuoksi haluaisi pilata. Minulle riittäisi vallan hyvin, jos saisin ystävystyä ihmissuden kanssa.
OMAT IHMISSUSIHAHMONI: Olen vuosien aikana luonut lukuisia ihmissusihahmoja joista uusin ja tällä hetkellä ainoa aktiivisesti kirjoittamani, on Harry Potter-maailmaan luomani Stephen Hunter King joka sai tartunnan 7-vuotiaana ja rakastaa olla ihmissusi. Linkin takana hänen esittelynsä sekä lyhyesti inspiraatiosta. Hän on myös rakkain täysin oma hahmoni ikinä ja sitä kautta myös kaikkein eniten panostettu. En tiedä vielä millainen aikuinen hänestä tulee, mutta suunnitelmissa on suhteellisen valoisa tulevaisuus - kerrankin. Kirjoitan hänen tarinaansa sarjana, tosin en suorassa aikajanajärjestyksessä vaan inspiraation mukaan. Maalaan kuitenkin ensin hänen lapsuus -ja teinivuotensa.
---> Kaikki tällä hetkellä julkaistut ficit tästä hahmostani löytyy täältä, suomeksi ja englanniksi.
SUOSIKKINI - IHMISSUSI-ELOKUVAT
1.) Bad Moon (1996)
Paras ihmissusi ikinä. Puku on kyllä selvästi feikki, mutta siitä huolimatta varsin vaikuttava ja kerrankin oikeasti susimies eikä gorilla tai mutantti.Mutta ennen kaikkea tarina on jännittävä ja mielenkiintoinen ja ihmissusikohtaukset upeita ja kunnolla kuvattu, eli näemme sudenkin kunnolla eikä vaan vilauksia jaloista tai silmistä. Ajatelkaa - he luottivat pukuun ja elokuvan kantavaan tunnelmaan niin paljon, etteivät kokeneet tarvetta luoda kauhua piilottelemalla sutta. Ja mielestäni se toimii. Alku - ensimmäinen ihmissuden hyökkäys on dynaaminen ja ikimuistoinen eikä sensuroi varsin shokeeraavaa graaffisuuttaan. Kaikkien ihmissusielokuvien pitäisi ottaa mallia tästä elokuvasta - tai vaihtoehtoisesti seuraavaksi esitellyn kaltaisia!
2.) The Company of Wolves (1984)
"The company of wolves. They're all the company we keep. Even in our dreams."
Kuten sanottua tämä upea elokuva muistuttaa, ettei hopealuodit, täysikuu ja veriteot ole ihmissusien perusta. Vaan esittelee ihmissusimyyttien monipuolisuutta ja on samalla harvinaisen karmiva tunnelmaltaan ja kuitenkin erityisen koskettava syvimmässä olemuksessaan. Tämä on ihmissusimyyttien ydin; pimeys, traagisuus, vertauskuvat, seksuaalisuus muttei ylikorostetusti...Ei tämäkään verta ja gorea ole unohtanut, jos sitä kaipaat. Itse asiassa tässä on yksi elokuvahistorian ällöttävimmistä muodonmuutoskohtauksista. Jokaisen ihmissusista kiinnostuneen pitäisi katsoa tämä elokuva.
3.) Ginger Snaps 2: Unleashed (2004)
Tämä on mielestäni jotakin The Company of Wolvesin ja Bad Moonin väliltä ja siksipä onkin kärkikolmikossa. Toki kannattaa ensin katsoa ensimmäinen Ginger Snaps, että tajuaa missä mennään, mutta omasta mielestäni tämä kakkososa on (ihme kyllä) ensimmäistä jollain tavalla parempi. Varsinkin loppu on virallisesti karmivin lopetus ikinä! :D Saisivat tehdä enemmän tällaisia Ginger Snapsin kaltaisia ihmissusielokuvia nykypäivänä. Todella laatutavaraa kaikessa suhteessa!
+++ Suosittelisin myös The Howling (1981.) Sitä ensimmäistä. Loput sarjasta on melkoista sontaa, mutta ensimmäisessä on jotain "taikaa" ja mukavan karmivaa tunnelmaa - ja lopetus on mainio. Vaikea selittää miksi, mutta tämä on ansainnut klassikon tittelinsä. Ja vielä Scream of the Wolf (1974) joka on hieno kauhutrilleri jossa on loistava yllätys-juonenkäänne lopussa.
++++++
Ihmissusi elokuvasta Red Riding Hood (2011) on myös upea, mutta kun siitä ei saa kunnollista kuvaa napattua. Leffa on kuitenkin ihan viihdyttävä joten kannattaa katsoa. :)
Onko alkuperäisen Punahilkka-sadun susi ihmissusi?
Ja tyttö ei huomannut eroa tuon ja isoäitinsä välillä?
Minä en usko niin, vaikka kiehtovia nuo lukuisat sen inspiroimat ihmissusitarinat ovatkin. Uskon, että sadun alkuperäinen kertoja tarkoitti suden aivan normaaliksi ja ihmismäiset puolet ovat vain pakollisia sadun toimimisen kannalta. Uskon, että hän piti sutta vertauskuvana ihmisen pahuudelle, kuin kuka tahansa vaarallinen lapsensieppaaja tai vastaava. Vertauskuvat vaan uppoavat usein paremmin, kuin suora puhe ja lapsille ihminen olisi saattanut olla liiankin pelottava. Minä en liiemmin arvosta niitä kesytettyjä ja kaunisteltuja versoita Punahilkan tarinasta. Se susi söi sekä isoäidin, että pikkutytön ja se siitä. Julmaa, mutta realistisempaa, kuin se, että m´joku metsästäjä sattui juuri sopivasti paikalle saati, ettäkö susi olisi nielaissut uhrinsa kokonaisina. Onneton loppu on tärkeää opetuksen kannalta. Jos minä lukisin Punahilkan lapselle, kertoisin sen oikean version, muistuttaen toki, että kyseessä on keksitty tarina josta on vain syytä ottaa oppia. Ja lisäten loppuun sen lorun jossa lapsia kehotetaan pysymään polulla ja olemaan luottamatta vieraisiin olivat nämä miten ihania tahansa.
"Little girls, this seems to say; never stop upon your way. Never trust a stranger friend, for no one knows how it will end. As you're pretty so be wise - wolf may lurk in every guise. Now, as then, this simple truth; the sweetest tongue has sharpest tooth!"
En jostain syystä päässyt pienenä leffateatteriin asti sitä katsomaan, mutta muistan kinunneeni sitä loputtomasti jonkin aikaa ennen VHS-julkaisuain sen syksyllä 1995. Se on siitä asti ollut yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani ja lopultakin se Kakkien Aikojen Suosikki Numero 1.
Rakastan sen shakespearelaisuutta, ja synkkyyttä Disneyn standardissa. Ja sitä miten se ei disneymäisesti herätä kuolleita henkiin vaan ne pysyvät kuolleina. (Ne eivät alunperin aikoneet tuoda Mufasaa takaisin edes haamuna!) Ja Scar on yksi Disneyn parhaista pahiksista. Rakastan myös Elton Johnin musiikkia siinä, koska rakastan Elton Johnin musiikkia muutenkin. Siis ûbermahtavaa, että kaksi rakasta aihetta on yhdistynyt. Sama homma Bon Jovin ja Young Guns-elokuvien kanssa, mutta siitä lisää sitten joskus myöhemmin.
Pidän paljon myös jatko-osasta Leijonakuningas 2: Jylhäkallion ylpeys. Eihän se toki ensimmäisen elokuvan tasolle yllä, läheskään - ja olisi voinut toteuttaa jatkumon paljonkin aukottomammin kuin teki, mutta minusta se on silti aliarvostettu jatko-osa. Minusta on hienoa, että sen tekijät jatkoivat Shakespeare-teemaa ja he tekivät sen melko onnistuneesti. Ja Kovu on mielestäni yksi elokuvan parhaita uusia hahmoja. On myös positiivista, että Simban ja Nalan pentu ilmenikin olevan tyttö eikä poika, koska johan me näimme tarinan prinssistä ensimmäisessä elokuvassa.
Sitä paits>
Sitä paitsi Leijonakunningas on ilmiselvästi jollain tasolla poikien elokuva: tarinan sankari on parinan ydin on isä-poikan pahis on tuon pojan setä, tuo poika liittyy kahden hulttiomiehen jengiin ja elää huoletonta poikamieselämää röyhtäillen ja sitten on vielä sekin kuinka mustasukkaisia Timon ja Pumba olivat Nalan ilmestyessä paikalle. Leijonakuningas 2 taas on jollain tasolla tyttöjen elokuva: tarinan sankari on tyttöleijona, tarinan yksi olennainen elementti on isä-tytär-suhde, tarinan pahis on nainen, ja päähahmo (tyttö) rakastuu Romeo&Julia-kuvioissa josta on riisuttu paljon elementtejä pois. Tosin, itse pidän Jylhäkallion ylpeyden punaisena lankana enemmänkin sitä kuinka Kovu ja Simba ovat napit vastakkain samalla, kun kummankin odotetaan seuraavan isänsä tassunjäljissä. (Kovu adoptioisänsä, Scarin.) Ja tuo elementti taasen saattaa vedota enemmän meihin poikiin.
Leijonakuningas 1½ olisi minun puolestani saanut jäädä tekemättä. Onhan siinä toki hetkensä, mutta yleisesti ottaen se on enemmänkin alkuperäisen elokuvan häpäisy kuin laadukas parodia. xP
Minä en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Leijonakuninkaan oheistarinoista, sarjakuvia lukuunottamatta. Ne kirjat ovat selvästi vain lapsille suunnattuja, mutta sarjakuvista saa iloa irti aikuinenkin. Niissä sarjakuvissa on oikeasti hauskoja ja viihdyttävia viihdyttäviä vitsejä ja tarinoita ja tarinoita ja ainakin niissä saksalaisissa on aivan mahdottoman suloinen piirrostyyli.
Keväällä 2011 perusielisen keskustelufoorumin joka tomii tuolta pohjalta, eli kirjat ja elokuvat eritellään kuten Disney ne tarkoitti, eikä kukaan väitä omia fanitarinoitaan virallisiksi: The Lion King Origin Forums
Jos olisin löytänyt foorumiroolipelit muutamaa vuotta aiemmin, olisin ehkä säästynyt monelta tuskalta ja virheeltä elämässäni. Vaan parempi myöhään kuin ei milloikuin ynnä muita kuluneita sanontoja...Syksyllä 2003 tutustuin kunnon foorumiroolipelien kiehtovaan maailmaan.
Parin vuoden ajan kirjojen ja elokuvien hahmot olivat selkeästi lähempänä sydäntäni ja parhaiten inspiroivia, mutta lopulta eräs Harry Potter-roolipeli inspiroi minua taas luomaan vaihteeksi täysin omiakin hahmoja. Harry Potter-roolipelit ovat ylipäätään olleet aina parhaiten inspiroivia hahmonluonnin suhteen. Olen aina itse pyrkinyt perustamaan roolipelejä fandomeista joista niitä ei vielä ole tai jos on, niin raikkaalla tai muuten erilaisella idealla. Keväällä 2004 Harry Potter-roolipeli varasti sydämeni ja Harry Potter-roolipelit yhä ovat ehdottomasti suosikein ja eniten inspiroiva aihepiiri ja varsinkin niiden kanssa olen pyrkinyt erilaisuuteen ja luovuuteen.
Olen kertonut paljon roolipelihistoriastani ja esittelen kaikki hahmoni sivustollani Hour of the Wolf joten en tässä aiheeseen nyt tämän syvemmälle kaivaudu. Tulevissa merkinnöissä tähän blogiin kuitennkin todennäköisestit laitan ajatuksia joita en noille sivuille asti vaivaudu laittamaan.
Tällä hetkellä ylläpidän monia roolipelejä, muutamaa roolipelilistausta, sekä keskustelufoorumia suomalaisille internetroolipelaajille. Toimin aikoinani pari vuotta tarkastajana Rope-Netissä joka on tällä hetkellä Suomen kattavin roolipelilistaus.
Minäkin olin yksi niistä jotka täysin vääräluuloisesti kuvittelivat Harry Potterreiden olevan lapsellisia/liian lapsenomaisia aikuisille. Voi pojat, miten väärässä ihminen voikaan olla! Harry Potter saattaa hyvinkin olla minulle kaikkien aikojen rakkain fandom, mutta pohdin ja kerron sen joskus, kun jaksan ajatella enemmän.
Kävin katsomassa Salaisuuksien kammio-elokuvan leffateatterissa täysin pihalla Harry Pottereista. Pidin siitä kovasti, mutta se ei vielä vetänyt kiinnostusta kirjoihin. Muistaakseni yleinen kiinnostus ko. fandomia kohtaan sai mut tarttumaan Viisasten kivi-kirjaan helmikuussa 2004. Naureskelin otsikkoa "Poika Joka Elää", koska itsessään se on harvinaisen typerä otsikko, mutta toki tässä tapauksessa kaikkea muuta mikä toki selvisi lukiessa. En kuitenkaan jaksanut lukea kirjaa kovin pitkälle - se ei ollut tarpeeksi synkkä. Mutta olin tutustunut Sirius Mustan hahmoon ja ongin sitten kaveriltani tietoon missä osassa Sirius tulee kuvaan ja aloin sarjan lukemisen sitten Azkabanin vangista minkä ahminkin sitten kolmessa päivässä. Se on sanoinkuvaamattoman loistava kirja. Ja sen elokuvaversio ei tee sitten tippaakaan oikeutta sille.
Rakastuin ja koukutuin koko potteruniversumiin sen kirjan myötä. Siitä kirjasta ei puuttunut mitään; oli synkkyyttä, ihmissusi, taikuutta, Kelmit, kerrassaan upea loppukohtaus elossaolevien Kelmien välillä, ja Lee Jordanin huipsus-selostukset. :P Huispaus on koko pottermaailman vähiten kiinnostava asia, mutta sekin kiinnostaisi, jos ne ottelut selostaisi aina Lee Jordan.
Sirius siis sai minut kirjoihin kiinni ja hän kyllä kuuluu suosikkihahmoihini, muttei silti erityisen syvästi pohtimiini. Syvän mielenkiinnon kohteenani on Barty Kyyry Jr. - hän on yleisesti katsoen tässä fandomissa äärimmäisen väärinymmärretty ja ylenkatsottu hahmo. Eikä se Pikarin elokuvaversion typerä Kyyryjen täysin päälaelleen kääntö ainakaan auttanut asiaa. Onhan Juniorilla toki suhteellisen paljon faneja, mutta hyvin harva on oikeasti vaivautunut tutkimaan ja analysoimaan hahmoa vaan sen sijaan perustavat näkemyksensä vain siihen millainen mies oli kirjan nykyaikana. Perustin vuosia sitten fanisivut valaisemaan sitä miten paljon enemmän tuo hahmo on, ja olen luonut oman tulkintani kaivaen esiin, analysoiden ja sitten käyttäen jokaista pienintäkin yksityiskohtaa jonka Liekehtivä pikati-kirja hänestä ja perheestään antaa.
Toinen rakas hahmo on Ted Lupin joka ei vaadi lähellekään noin paljoa canon-tutkimusta ja on vieläkin enemmän OC-hahmo, kuin Barty Jr. Ei sillä, rakastan sitä prosessia jonka sain käydä läpi panostuksessani Barty Junioriin, mutta Teddyn visiointi on osoittautunut ainakin yhtä hauskaksi ja antoisaksi.
Rowlingin Harry Potter-kirjojen maailma on ollut minulle kaikkein inspiroivin kuvitteellinen maailma. Ehkä se on jotakin siinä upeassa yhdistelmässä kuolemaa, rakkautta, taikaa, maailman vääryyksiä sekä monitahoisia, mielenkiintoisia hahmoja ja heidän tarinoitaan. Ja kuinka Row on onnistunut sekoittamaan hienosti lapsenomaisen taikuuden ja äärimmäisen mustan magian samaan maailmaan. Mahtavaa on sekin miten vähän hän kertoo joistakin asioista ja näin ollen jää rutkasti tilaa fanfictionille. Hajoaisin varmaan, jos Rowling olisi kuin Anne Rice eikä sallisi fanfictionia kirjoistaan lainkaan.
The Last Secret: Deathly Hallows - foorumiroolipeli sijoittuen 10 vuotta sodan jälkeen, omalla idealla, ja AU-polulla eli epilogi on sivutettu lähes kokonaan.
Varjot - Harry Potter 1981 - foorumiroolipeli jossa elämme velhomaailman vuoden 1981 fanien improvisoimana.
Muita suosikkejani Harry Potter-fanisivuista:
Harry Potter: Seven Years of Magic - foorumiroolipeli jossa improvisoimme koko kirjasarjan eli Harryn kouluvuodet ja toisen velhosodan. Aivan ihana ja mahtava peli! <3
Tällä hetkellä uusin tekemäni Barty Kyyry Jr. -fanivideo:
Tämä oli yksi lapsuuteni suurimpia fanituskohteita. Keräsin suurimman osan sarjasta ja katsoin ne melkein puhki. Ykkösosa on myös yksi niistä harvoista elokuvista joiden ensimmäisestä katselukerrasta muistan selkeästi pätkiä ja nimenomaan niin, että olen varma kyseessä olevan juuri se ensimmäinen kerta.
Olin alle kouluikäinen kun se oli elokuvateattereissa, jossa sen ekan kerran näinkin. Mieleen painui vahvasti kun Pikkutassu luuli omaa varjoaan äidikseen ja säälittävästi nuoli kalliota ihan innoissaan, kunnes tajusi ettei se olekaan äiti. Ja kertoja vielä heitti lisää vettä kertomalla, että 'silloin Pikkutassu ymmärsi olevansa yksin'. x( Muistiin jäi myös ensimmäinen terävähammas-kohtaus, se osa, kun se jahtasi Ceraa ja Pikkutassua sinne johonki tappurapusikkoon.
Jatko-osatkin on pitkälle oikein mukavia ja hyviä, mutta niistä on (kuten jatko-osista yleensäkin elokuvamaailmassa) täysin kadonnut se ideaalinen syvyys ja vaikuttavuus. Tai siis se tulee esiin jollain liian erilailla vaikuttavalla tavalla. Ja vaikka TV-sarja ei sen enempää ensimmäisen elokuvan tyyliä ole, rakastan sitä, koska siinä nähdään ystäviemme päivittäistä elämää + on paljon mukana suosikkihahmoani.
Kaikenkaikkiaa ensimmäinen Maa Aikojen Alussa on mielestäni yksi kauneimpia animaatioelokuvia ja ehkä elokuvien joukossa ylipäätään, mitä on tehty. Se on yksi niitä elokuvia jotka olen valmis katsomaan milloin tahansa, vaikka olisin vasta eilen sen edellisen kerran katsonut.
Mutta Maa Aikojen Alussa 2 on mulle lähes yhtä rakas, kiitos tämän pikku kaverin:
Rakastan Jomppea yli kaikkien hahmojen ko. sarjassa. En pysty katsomaan kakkosleffaa ilman, että ihkutan sitä joka ikisessä kohtauksessa jossa se näkyy, ja se TV-sarja tosiaan tekee siitä vaan entistäkin suloisemman. Suosikkijaksoni on sen hammaskriisi, kun sen ensimmäienn vauvahammas lähtee, ja se luulee että sen häntäkin putoaa ja muutenki että se alkaa hajota palasiksi. xD Harmittaa, ettei sitä tv-sarjaa löydy englanninkielisenä mistään. Se suomidupattu on ihan kammottava. Varsinkin Jompen ääni. Miksi ne palkkas jonkun aikuisen kimmittämään typerästi sen sijaan, että olisivat palkanneet lapsen niinku muihinki lapsirooleihin?! Kun se aikuisen äänenmuuntokyky ei ole edes Simpsonit-tasoa...
Elokuvasarjassa Jomppe esiintyy kakkosessa (Seikkailu Suuressa Laaksossa), ja vitosessa (Salaperäinen saari.) TV-sarjassa se on suuresti mukana ja siinä on hienoa seurata sen ja Pikkutassun veljellistä suhdetta, joka sopii elokuvien tarinapolun jatkeeksi oikein hienosti.
Yksi ikimuistoisimpia äiti/lapsi-kohtauksia ikinä:
Uskon ensimmäisen fandomini olleen Peter Pan. Se on ainakin ensimmäinen jota muistan fanittaneeni. Olin noin 5-vuotias ja silloisen parhaan ystäväni kanssa leikimme usein Peter Pania ja Wendyä. Hänen pehmolelunsa olivat Kadonneet Pojat. Matkasimme Mikä-Mikä.Maahan mitä mielikuvituksekkain keinoin, tapa vaihtelui ja riippui aina siitä olimmeko sillä hetkellä sisällä vai ulkona.
Kasvoin tietysti sen kammottavan Disneyn animaation kanssa. Muistan kuinka vaadin sitä vuokralle joka välissä ja nostin ihan hirvittävän mekkalan, jos en saanut katsoa sitä ties monettako kertaa sen vuorokauden aikana sillä joku vanhemmista sisaruksistani katsoi tv:stä jotain. Myöhemmin aloin inhota sitä versiota ko. tarinasta enkä todellakaan suosittele sen katsomista kenellekään 5-vuotiasta vanhemmalle. En varsinkaan, jos haluaa tutustua Peter Panin hahmoon ja tarinaan - sillä Disneyn piirretyllä on äärimmäisen vähän tekemistä totuuden kanssa. Ja itsenäisenä elokuvanakin siinä on helposti unohtuvat kohtaukset ja heikot hahmot. No niin, mutta 5-vuotiaana siis rakastin sen palasiksi, luultavasti sen seikkailuelementtien ja lapsiin vetoavan huumorityylin takia. Ja toki sen 'ei-kasveta-aikuisiksi'-teeman tähden.
En muista missää vaiheessa Peter Pan jäi taka-alalle muiden kiinnostusten ja fandomienkin myötä, mutta yleinen kiinnostus aiheeseen on aina säilynyt. Vuonna 2004 se sitten nosti päätään ihan tosissaan sen, mahdollisesti 100-vuotiasjuhlaa ajattelen, tehdyn live-action-elokuvaversion myötä. Sen ollen alkuperäistarinalle -ja hahmolle kirkkaasti uskollisin, se inspiroi sekä lukemaan Barrien kirjan, että perustamaan fooruumiroolipelin pohjautuen ko. elokuvaan ja ko. kirjaan. Sitten löysin fanivideoiden luomisen ihmeellisen ihanuuden ja yli vuoden päivät loin satoja Peter Pan-fanivideoita.
Alkuperäinen tarina on niin täynnä äärimmäisen mielenkiintoista psykologiaa monella tavalla, ja samaistun Peterin hahmoon jollain tasolla, että Peter Pan on yhä yksi sydäntäni lähinnä olevia fandomeita ja hahmo yksi rakkaimmista kuvitteellisista hahoista.
Peter Pan ei siis oikeasti ole mikään suippokorvainen tonttu pinnallisen idealismin kera eikä esiteini, vaan hyvin nuori ihmislapsi joka karkasi kotoaan 7 päivän ikäisenä vauvana ja n. 7 vuoden ikäisenä aikoi palata kotiin jäädäkseen, mutta totesi äitinsä unohtaneen hänet ihan kokonaan ja korvanneen toisella lapsella. Tämä synnytti trauman ja vihan aikuisia kohtaan ja olennaisesti teeskentelyn siitä että hän ei halua kasvaa aikuiseksi. Vuosikymmenten/satojen kuluessa ennen niin iloinen ja avulias pikkupoika muuttui varsin kylmäksi, itseriittoiseksi ja tyrannimaiseksi - joskin tyttöjä/naisia hän kunnioitti aina syvästi, vaikka pitkin äitejä yliarvostettuina eikä missään nimessä olsii hyväksynyt ketään aikuista äidikseen. Eikä Neverland ole mikään karkkipilvillä varustettu ihana ihmemaa, vaan taianomaisista elementeistään huolimatta varsin synkkä paikka. Peterin hahmon synkimmät puolet lienevät se miten hän joutui noin 5-vuotiaana hautaamaan kuolleita lapsia mistä saattaa johtua hänen todellisuuden ja mielikuvituksen rajan menetys..ja toisekseen se, että hän tappoui raa'asti merirosvoja ja intiaaneja ja vihjatusti myös toisia lapsia, joskaan viimeksimainittu viite on tulkinnanvarainen.
Peter Pan-aiheisia websivustojani: Hidden Kiss - Peter Pan-fanisivut Peter Pan: Legends Live Twice - Peter Pan-foorumiroolipeli PeterPanThimblesNet - YouTube-tilini jolla on osa Peter Pan-fanivideoistani. Profiilissa on myös linkki omalle sivustolleni josta löytyvät kaikki.
MUUTAMA ESIMERKKI FANIVIDEOISTANI:
1.) Peter Pan - World So Cold: Kunnianosoitus-videoni Barrien tarinalle eli tämä fanivideoni sivuttaa käytetyn elokuvan Peter/Webdy-romanssin ja keskittyy kirjan karumpaan teemaan:
2.) Peter to Wendy: It Doesn't Matter: Kunnianosoitus-tyylinen video Peter Panin hahmolle. Inspiraation lähde: Kirjassa Wendy veljineen asuivat Peterin kanssa vuosia, kunnes Wendy huomasi alkaneensa unohtaa isänsä ja äitinsä, mutta uskoi yhä syvästi äidinrakkauteen. Silloin Peter kertoi tarinansa - kuinka äitinsä unohti hänet ja korvasi toisella lapsella. Peter päästi Wendyn ja kaikki muutkin menemään jotteivät he kärsisi samaa tuskaa kuin hän. Peterin ja Wendyn rakkaussuhteen draama oli pohjimmiltaan se, että Peter halusi Wendystä vain äidillisen puolen siinä missä Wendy halusi Peteristä romanttisen rakkauden. Ja lopulta se miten Peterin pelot ja viha aikuisia kohtaan estivät häntä seuraamasta Wendyä tähän maailmaan ja kasvamasta aikuiseksi.
3.) Peter Pan - Forever Young: Rakastan toki yhä myös tätä Disneyn ihannoimaa puolta tarinasta, ja tämä luultavasti oli lapsuuteni päämotiivi fanittaa. Tämäkin yksi itse tekemistäni fanivideoista:
