Declan Galbraith

Declan Galbraith on englantilainen poikkeuksellisen lahjakas laulaja joka aloitti uransa 9-vuotiaana, joskin hän sai huomattavaa julkista tunnustusta jo ollessaan 7-vuotias. Hurahdin hänen fanikseen joskus vuonna 2008, kun silloin alkuvuodesta etsin pikkupojan laulamaa coveria irlantilaisesta kappaleesta Danny Boy jotta voisin käyttää sitä Topi & Tessu-fanivideossa. En sen käytettyäni vielä heti ehtinyt syvemmin tutustua pojan kuvioihin, mutta ääni ja tulkinta jäi mieleen. Se on lievästi ilmaistuna mahtava, ja varsinkin albumilla se on suorastaan korviahivelevä.
Ja useimmiten Declanin live-lauluääni ei albumiäänestään liiemmin eroa, mistä syystä en liiemmin välitä laulaako hän oikeasti livenä vai onko pakotettu vain aukomaan suutaan taustalla soivan levynsä päälle. (Jos vain tv-ohjelma on järjestänyt live-laulamisen mahdollisuuden ja terveys on ollut kohdallaan, Declan on aina laulanut oikeasti livenä.)

Declanilla ei ollut vain aivan mielettömän upea lauluääni, vaan poikaa on myös todella ihastuttavaa katsella; hänen persoonansa on niin elämäniloinen, sympaattinen ja sydämellinen, että ei voi kuin piristyä hänen haastattelujaan katsellessa/kuunnellessa - varsinkin kun hän on myös todella suloinen ilmestys ulkoisestikin, etenkin lapsena. Siis onhan hän komea nuorimies nykyään, mutta minä en siitä niin piittaa, siinä missä suloiset lapset sulattaa minunkin sydämeni. Varsinkin sellaiset joilla on niin suloinen hymy kuin Declanilla. Mutta siis etenkin se persoona! Ihan tosi, aina kun katson pikku-Declanin haastatteluja tekee mieli syleillä sitä - enkä todellakaan ole ainoa. ;D

Toinen syy miksi häntä on miellyytävää katsella on se miten hän livenäkin esiinttyessään heittäytyy musiikkiin ihan täysin. Declanista huokuu miten hän suorastaan hyppää musiikin sisään ja sitten alkaa laulaa sydämensä pohjasta. Se on erityisen liikuttavaa silloin kun hän oli vielä pikkuinen. Livetaltioinneista ei jää lainkaan kyseenalaiseksi etteikö hän todellakin rakastaisi laulamista ja esiintymistä. Myös albumiäänityksissä hän on laulanut todella tunteella. Tämä tietenkin kertoo myös sen, että hän oli jo lapsena ehdottoman luonteva ja itsevarma esiintyjä - ammattilainen.

"Olen työskennellyt monien upeiden artistien kanssa, ja se...seenne mikä Tom Jonesilla on, mikä Elvis Presleyllä oli, Beatlesillä oli...Declan Galbraithtilla on se; yksinkertaisesti raakaa, pysäyttämätöntä lahjakkuutta."
-Barry Mason
Chaiman - Xenex Music Group

"Mielestäni Declan on super-super-lahjakkuus joka pääsee huipulle. Hänellä on fantastinen ääni, mahtava persoona ja hän näyttää upealta."
-John Carver
musiikkivideo-ohjaaja (Robbie Williams/Phil Collins)

"Hän on hämmästyttävän itsevarma,  mutta ei suuruudenhullulla tavalla, hänellä on vain tämä sisäinen tunne ja tietoisuus että hän on hyvä siinä mitä tekee. Ja hän nauttii siitä niin paljon, hän on hämmästyttävän intohimoinen siinä."
-Teresa Harte
-EMI/Virgin Records

Declanilla oli/on siis menestyksen koko paketti; hurmaava persoona, upea ulkonäkö ja poikkeuksellisen upea lauluääni ja esiintymisen luontevuus. Hänellä olisi varmasti alusta asti ollut valmiudet maailmantähteyteen, mutta on parhaiten tunnettu Saksassa, Britanniassa, Irlannissa ja Kiinassa. Tämä johtunee todennäköisesti siitä että hänen vanhempansa katsoivat lapsensa parhaaksi pitää tämän musiikkikuviot hillittyinä ja elämän mahdollisimman normaalina pojan ikään nähden, sillä viihdemaailma on tuhonnut niin monen lapsitähden nuoruuden tai jopa elämän. Eikä Declan itsekään ole koskaan kuuluisuuden perässä ollut, vaan yksinkertaisesti rakastaa musiikkia, laulamista ja esiintymistä.

Declan esiintyi julkisesti (eli muidenkin kuin perheen ja ystävien edessä) ensimmäisen kerran 7-vuotiaana Rochester Dickens-festivaaleilla kadunkulmassa muiden katulaulajien tavoin - paitsi että hän ei tehnyt sitä raha mielessä vaan siksi että rakasti laulamista. Joten hän alkoi laulaa vanhoja irlantilaisia kappaleita joista piti, vierellään vain pieni laatikko kuten muillakin. Parissa tunnissa pojalle oli heitetty yhteensä 250£ (mikä on nykyeuroissa yli 450€) sillä jotkut alkoivat heitellä siihen myös isoja rahoja. Ihan vaan kylmiltään laulamisesta. Seuraavana vuonna paremmin järjestellyissä olosuhteissa hän keräsi 500£ (nykyeuroissa 900€) jotain parissa kolmessa tunnissa (kahden päivän aikana.) Kumpi summa oli kummalla kerralla on vähän epäselvää, koska kaksi haastattelua muistikuvineen on ristiriidassa keskenään, mutta pointti on se että hän keräsi satoja puntia poikkeuksellisen lyhyessä ajassa ja jopa ilman mitään taustamusiikkeja. Montako päivää tavallinen katulaulaja saa loilottaa tuollaisten summien eteen? ;D

8-vuotiaasta eteenpäin hän puolentoista vuoden aikana osallistui kaikkiaan 14:ään eri kykyjenetsintäkilpailuun ja voitti ne kaikki, useita titteleitä ja yli 1000£. Hän ei edelleenkään osallistunut raha tai edes voitto mielessä, vaan kokemuksen kannalta. Kykyjenetsintäkilpailujen voittoputki johti isojen levy-yhtiöiden huomioon. 9-vuotias Declan esitti coverin "Walking In The Air"-biisistä erikois-joululevyllä isojen nimien kuten Westlifen, Elton Johnin ja Elvis Presleyn joukossa. Sen perään Declan solmi miljoonan dollarin arvoisen levytyssopimuksen levy-yhtiö EMI:n kanssa (joka voitti useiden muiden levy-yhtiöiden halutessa pojan myös.)

Mikä tämän pojan laulusta sitten tekee niin ihmeellistä? Se, että hänen lauluäänensä oli uskomattoman voimakas niin pienen lapsen ääneksi ja ennen kaikkea puhdas kuin mikä, myös korkeimpaan ääniluokkaan yltäen - ja hän tiesi kuinka sitä käyttää niin että siitä saa kaiken irti! Ja hän ei koskaan käynyt laulutunneilla sillä hän ei tähdäänyt kuuluisuuteen. Hän vain oli lauleskellut paljon taaperoiästä asti ja kuunellut isoisäänsä joka oli myös laulaja.

Declan rakastaa live-esiintymistä ja kaikkein ikimuistoisimpia kokemuksiaan ovat tuolta lapsuudesta, kun hän esiintyi Englannin kuningattaren merkkijuhlissa St. Paulin katedraalissa, laulaen "Amazing Grace" taustallaan St. Paulin kuoro - sekä 22.000 ihmisen edessä esiintyminen Elton Johnin konsertissa. Minäkin rakastan Declanin live-esiintymisiä, koska äänensä on silloin (useimmiten) koskematon ja tietenkin hän heittäytyy eri tasolla lauluun kun ei laula äänitysmikrofoniin vaan yleisölle.

10-vuotias Declan rikkoi Guinnesin maailmanennätyksen esittämällä ensimmäisen singelnsä "Tell Me Why" maailman suurimman kuoron johdossa. (Taustakuoro muodostui konserttipaikalla olijoista ja radion sekä sateliitin kautta mukaan liittyneistä Britannian ja Irlannin lapsista, yhteensä yli 90.000 lasta. Tämän yrityksen järjesti 'Young Voices in Concerts' ja tulot lahjoitettiin lasten hyväntekeväisyyteen.)

Debyyttialbuminsa Declan, (julkaistu 22. syyskuuta 2002), myi platinalevyn arvosta (yli 200 000 kappaletta) ensimmäisen julkaisuvuoden aikana.

Sitä voisi kuvitella, että moinen menestyksen ja tunnustuksen kirjo ja tulva nousisi hattuun varsinkin pienelle pojalle, mutta eipä noussut.
Declan oli toki tosiaan hurmaava persoona ja jo silloin niin fiksu että ymmärsi että hänen täytyy yrittää pysyä ystävällisenä ja jalat maassa, mutta onnistui siinä tehtävässä varmastikin olennaisesti isänsä ja äitinsä ansiosta. Ensimmäisistä haastatteluista päätellen moinen menestys olisi varmasti pilannut hänet (kuten kenet tahansa niin pienen lapsen) jos hänen vanhempansa eivät olisi pitäneet hänestä hyvää huolta ja tämän jalat maassa.
TV-haastatteluissa pikku-Declan on aikuismaisempi mitä hän ihan todellisuudessa oli, hän kun koki velvollisuudekseen esittää aikuista teeveessä. Aito hän toki oli mielipiteissään ja puheissaan telkussakin, mutta siis tarkoitan aikuismaisempi verrattain kotona yksityisyydessä tehtyihin haastatteluihin joissa poika päästeli suustaan mielipiteitä haastattelijoistaan joita ei ehkä teeveessä olisi sanonut ja ei aina malttanut pysyä aloillaan vaan esimerkiksi karkasi välillä pihaan pelaamaan jalkkista (joskin kohteliaasti kysyi ensin luvan), ja esitteli mieluummin lelujaan kuin vastaili tylsiin kysymyksiin. :D
Declan oli ja on pääosin kohtelias sekä aina muistanut kovasti kiitellä häntä menestyksessä auttaneita ihmisiä ja tahoja matkan varrella. Toki on aina ollut havaittavissa jonkinasteista ylpeyttä, mutta siihen hänellä on tosiaankin syytä. :)

Declanin miljoonan dollarin levytyssopimus kattoi kolme albumia kolmessa vuodessa, mutta se ei toteutunut.
EMI jostain syystä luopui Declanista ensimmäisen levyn jälkeen, ja poika solmi sopimuksen toisen levy-yhtiön kanssa ja tokan levyn valmistuminen lykkääntyi parilla vuodella.
Declan kuitenkin levytti ne kolme albumiaan vuosina 2002-2008 - 10-vuotiaana, 14-vuotiaana ja 16-vuotiaana - kunnes vetäytyi tauolle. Osittain koulutuksensa jäätyä taka-alalle uran takia ja osittain koska halusi keskittyä tekemään omaa musiikkiaan. Hän kertoi virallisessa MySpace-blogissaan aikovansa palata jossain vaiheessa ja kirjoittavansa tällä välin itse biisejä. Tähän mennessä hän siis on tulkinnut paljon covereita, mutta hänelle on myös kirjoitettu paljon omiakin biisejä, osa myös debyyttialbumilleen "Declan". Toka albuminsa "Thank You" muodostuu kokonaisuudessaan covereista, mutta taas kolmas albuminsa "You and Me" sisältää alkuperäisbiisejä - mm. yhden hänen itse kirjoittamansa, Moody Blues.

Declan täytti pari päivää sitten, (19. joulukuuta), 20 vuotta joten hänen äänenmurroksensa pitäisi alkaa olla loppupuolella.Vaikka hänen lauluäänensä ei ole enää erityinen toisin kuin oli ennen äänenmurrosta, on siinä edelleen (minun mielestäni ja monen muunkin mielestä) jokin sykähdyttävä pehmeys/lämpö.

Declan kiersi vuonna 2010, Route 66-teatterikiertueen kanssa esiintymässä. Me lukemattomat vannoutuneet fanit odotamme ikävöiden hänen paluutaan.

(MUOKS: 2.4.2012 - Declan on palannut!!! Malliskuussa 2012 hän avasi virallisen SoundCloud-profiilin jossa julkaisee demoversioita uusista itsekirjoittamastaan biiseistä! Huomatkaa, että ne eivät ole vielä ammattitaitoisesti tuotettuja joten niiden äänenlaatu ja sen sellainen ei ole virallisen albumin tasoa. :MUOKS)

Tuli mitä tuli, Declan Galbraith on ehdottomasti yksi Elämäni Rakkaus mitä musiikin maailmaan tulee. Pidän kovasti myös joistain alunperin hänelle kirjoitetuista biiseistä, mutta kirkkaasti suosikein on hänen lapsena esittämänsä cover irlantilaisesta kappaleesta Carrickfergus. Yhtään liioittelematta, usein tuntuu että minua ei haittaisi vaikka maailmassa ei muuta musiikkikappaletta olisikaan kuin pikku-Declanin tulkinta Carrickfergusista! :D Alla muutama esimerkki hänen kehityksestään.

Walking In The Air (live, 9v)
Carricfergus (debyyttialbumi tai live, en ole ihan varma, muta 10v)
Amazing Grace (debyyttialbumi, 10v)
Näytteitä (albumi "Thank You", 14v)
Nothing Else Matters (albumi "You and Me", 16v - myös miten korkealle hän yhä sai äänensä)
Nights In White Satin (live, 16v)
Sedated - (live, 22v, kahvilakeikalta vuodelta 2014 - itsekirjoittamansa biisi)

Jos innostut katsomaan hänen haastattelujaan, huomaat että hän puhuu vahvalla brittiaksentilla, mutta laulaessa se katoaa lähes kokonaan ja hän kuulostaa amerikkalaislaulajalta jolla brittiaksentti puskee välillä läpi esimerkiksi "was"" kaltaisten sanojen kohdalla. En tiedä, mutta en usko että se on tarkoituksellista sillä hän ei ole koskaan ilmaissut minkäänlaista amerikkaihailua, päinvastoin, vaikuttaa rakastavan juuriaan.

Minä rakastuin Declanin lauluääneen sekä mahdottoman söpöön ulkonäköön ja hymyyn, sitten esiintymischarmiin, sitten ihastuin häneen persoonana. Syystä että ihan ensin kuulin vain audioversion 10-vuotiaan Declanin Danny Boy-coverista, sitten näin samanikäisenä taltioidun live-esityksen, ja vasta sitten katsoin haastatteluja.

Declanin äiti, omien sanojensa mukaan oli alussa hyvin innoissaan tämän tulevaisuudesta, mutta myös hermostunut pojan puolesta. Nähdäkseni nainen vaikutti suorastaan alakuloiselta katsellessaan 9-vuotiaan poikansa esiintymistä livenä televisiossa ensi kertaa. Ymmärrettävää sinänsä; poika oli vielä pieni ja niin moni lapsitähden elämä on tuhoutunut tai vähintään kärsinyt viihdemaailman pyörityksessä.
Joten hänen isä ja äiti, haastatteluissakin ilmi käyden, nimenomaan pitivät alusta asti huolen siitä että Declanin elämä pysyi mahdollisimman normaalina ja tasapainoisena ikäänsä nähden ja että laulaminen pysyisi pojan elämässä samankaltaisena kuin jollekin muulle (pikku)pojalle esim. jalkapalloharrastus. 14-vuotiaana Declan itsekin sanoi että laulaminen on vain jotain mitä hän rakastaa tehdä, jalat on pysyneet maassa ja elämä on pitkälti aivan notmaalin teinipojan elämää. Kaikenkaikkiaan Declan vaikuttaa ihmiseltä joka olisi ilo ja kunnia tuntea henkilökohtaisesti. Ei siksi että hän on kuuluisa ja lahjakas, vaan ensisijaisesti siksi että hän vaikuttaa hienolta ja maailmasta suuresti välittävältä ihmiseltä jolla on lisäksi intohimo musiikkiin ja nöyrä asenne menestykseen eikä showbisnes tunnu muutenkaan tuottaneen hänelle vahinkoa. Minun on vaikea nähdä Declania päätymässä rappiolle musiikkiuransa tiimoilta.

Declanin tulevia albumeja kaivaten ja odotellessa toivon tämänkin blogimerkinnän kasvattavan hänen fanilaumaansa. :)

Minä ja fanfiction / fanitarinat

Nähden siihen miten iso ja merkittävä osa elämääni luova kirjoittaminen on ja miten ilmaisen itseäni kirkkaasti parhaiten kirjoittamalla, voisi kuvitella sen olleen aina olennainen osa elämääni. Muttei ollut.

kuvan lähde

Osasin lukea jo ennen koulun aloitusta joten kun muut harjoittelivat aakkosia, minä tavasin jo sujuvasti ja kun muut harjoittelivat tavaamista, minä luin sujuvasti. Eikä kukaan kuulema tiedä miten minä opin lukemaan, kun kenenkään ei tiedetä opettaneen. Koulussa pidin aina kovasti äidinkielentuntien ainekirjoituksista, ja opettajani kehuivat usein miten elävästi kirjoitan. Kyseessä ei ollut fanfiction vaan ihan omaperäiset tarinat. Mutta en muista koskaan tosissani kirjoittaneeni tarinoita kotona ennen kuin vasta aikuisena, sen enempää omaperäisiä kuin fanitarinoitakaan.

Sen sijaan ala-aste ikäisenä luin paljon ihan oikeita kirjojakin enkä vain sarjakuvia. Erinäisten nuortenkirjasarjojen lisäksi myös enemmän aikuisille suunnattuja teoksia.
Yläasteella lukeminen jäi huomattavasti vähemmälle ja sen sijaan elokuvamieltymykseni kasvoi ja minusta tuli leffafriikki, mukaan lukien erityisesti kauhugenre. Kirjoja luin lähinnä jos oli pakko kouluprojektien myötä (jos luin, sain hylätyn muutamia kertoja kun en viitsinyt lukea.) Ja luin tietysti, jos joku kiinnostava elokuva pohjautui kirjaan. Vasta myöhäisteini-iässä ja varhaisaikuisuudessa kirjat palasivat kunnolla takaisin mm. Harry Potter -kirjojen ja Taru Sormusten Herrasta myötä.

Minä luin fanfictionia ensimmäisen kerran vuonna 1997, Titanic-elokuvan myötä, kun ihastuin Jackin ja Rosen rakkaustarinaan. Luin tonneittain AU-fanfictionia ja luvan saatuani aloin jopa suomentamaan erästä erityisen tasokasta tarinaa joka liikutti minua suuresti, mutten koskaan saanut sitä suomennosta valmiiksi saatika julki. Johtuen varmaan siitä, että inhoan suomenkieltä.

Ensimmäinen fanfiction-kirjoitukseni taisi syntyä vuonna 1998, puolitosissaan vääntämäni lyhyt jatkokertomus pohjaten Wes Cravenin elokuvaan SCREAM. En koskaan julkaissut sitä, kun en edes hionut sen ideaa kovin pitkälle. Taisin aloittaa fanfictionin kirjoituksen tosissani vasta vuonna 2003-2004, löydettyäni foorumiroolipelit. Aloitin kyllä foorumiroolipelit kirjoittamalla Frodo Reppulia ja Pippin Tukia, mutta lasken ensimmäiseksi "viralliseksi" fanfiction-tarinakseni tarinat Harry Potter-maailmaan täysin itse luomastani hahmosta jonka siirsin ajan kuluessa foorumiroolipeleistä tavallisen fanfictionin puolelle ja hahmo kehittyi sen myötä hurjasti ja julkaisin myös noita tarinoita.

Ehkä se oli osittain tuo kasvun aikana tapahtunut aktiivinen lukeminen ja elokuvaharrastus joka painotti minut fanfictionin puolelle, tai sitten olen vain intohimoisempi fanipersoona kuin originaalikirjoittaja. Mielikuvituksen puutteesta ei ainakaan ole kyse sillä olen useasti luonut täysin omia hahmoja myös reaalimaailmankuvaan ja ilman minkäänlaista kirja tai elokiuvapohjaa - inspiraatio niihin hahmoihin vaan ei tunnu kestävän.

Toisaalta en melkein koskaan kirjoita jostakin äärimmäisen valmiista hahmosta vaan valitsen hahmon josta luojansa ei ole kertonut paljon mitään ja näin ollen on jäänyt itselleni tilaa syventää ja kirjoittaa hahmo omassa uniikissa visioissani ja hahmosta tulee valtaosaksi minun omani, vähäisiin canon-infoihin pohjaavana. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi Harry Potter -hahmo Barty Kyyry Jr. Toisaalta, kuten Don Rosa Roope Ankan kanssa, minä olen halunnut kaivaa esiin ja huomioida kaikki mahdolliset Barty Kyyry Juniorista kerrotut canon-faktat, analysoida ja sovittaa ne näkemykseeni, eli otan hahmon luojan mahdolliset aikomukset vakavasti. En silti mitenkään välttämättä tavoittele alkuperäisen luojan näkemykseen pääsemistä, vaan luon hahmosta loogisuuden rajoissa oman näköiseni ja sellaisen josta jaksan kirjoittaa.

Vaihtoehtoisesti saatan kirjoittaa hahmosta josta luojansa on kertonut tonneittain tietoa - mutta niissä tapauksissa yleensä sovellan monen eri version kanssa eli yhdistän monen eri canonin versioita omassa näkemyksessäni. Esimerkiksi Peter Pan; yhdistän hahmoversiossani soveltaen J.M. Barrien kirjan hahmon ja vuoden 2003 live-action -elokuvan hahmon, koska jälkimmäinen on ihailtavan uskollinen ensiksimainitulle, mutta vienyt hahmon ratkaisevasti eri tasolle ja tuonut siihen uutta. Lisäksi kirjoitan aivan eri ikäisestä versiosta kuin kummassakaan cannon-lähteessä oleva on - ja näin ollen sain rutkasti tilaa melko vapaasti syventää ja muokata hahmoa itselleni mahdollisimman mielenkiintoiseksi ja omannäköisekseni.

Ainoa jo valmiiksi paljon canon-persoonaa ja infoa omaava hahmo josta olen alkanut oikein syvemmin ja panostetummin kirjoittamaan ilman suurempaa sovellusmahdollisuutta tai aiettakaan, on Leijonakuningas-elokuvan Simba.

Minulle on siis antoisaa ja tärkeää saada analysoida ja syventää jonkun kirjailijan luomusta jota rakastan, kunnioittaen kirjailijan teemoja ja mahdollisia näkemyksiä mutta kuitenkin pääasiallisesti omaan näkemykseeni painottaen. Tuo prosessi on jostain syystä minulle inspiroivampaa kuin täysin originaalin hahmon luominen reaalimaailmaan. Hahmoja itsekin luoneena tiedän miten rakkaita ja tärkeitä ne luojalleen voivat olla ja olen erittäin kiitollinen jos joku sallii fanfictionin hahmoistaan joten tietenkin pyrin aina parhaani kunnioittamaan alkuperäisen luojan tunteita enkä siis kohtele heidän hahmojaan mielivaltaisesti saati kirjoita niitä mauttomiin juonipolkuihin.

Reaalimaailmaan luomiani hahmoja on ollut foorumiroolipelien yhteydessä, mm. 1800-luvun Ranskan aatelissuvun jäsen sekä katupoika, ja muutamia modernin ajan brittiläisiä ongelmanuoria ongelmanuorten sisäoppilaitoksessa. Hahmokirjo on ollut aika kattava ja olen kyllä heistä kaikista kovasti pitänyt, mutta kuten sanottua, inspiraatio ei kestä kovin pitkään vaikka hahmo olisi kuinka psykologinen (ja siis rakastan psykologiaa toiseksi eniten maailmassa. Ensimmäisenä listalla on tietenkin perheeni.) Minä tarvitsen vähintäänkin fantasiaelementin, jotta inspiraatio säilyisi täysin oman hahmon kohdalla.

kuvan lähde

Panostetuimmat ja pitkäaikaisimmat hahmoni ovat olleet ihmissusia ja itseasiassa noin puolet täysin itse luomistani hahoista ylipäätään eli ilmeisesti ihmissudet ovat minulle se kaikkein inspiroivin aihe. Ja niiden hahmojen tiimoiltahan voi ajatella tarinoita ihmissusi-fanfictionina, jos sikseen tulee. Varsinaisista fanipohjaisista maailmoista ainoa joka on inspiroinut täysin itse luomaan hahmon, on ollut Harry Potter -maailma. Sinne olen luonut muitakin kuin ihmissusia. Mutta, nämä kaksi yhdistettynä meinaa sitä että kaikkein eniten ja varmimmin inspiroiva pohja on: itse luotu ihmissusi Harry Potter -maailmassa.

Olen kirjoittanut fanfictionia eniten foorumiroolipelien muodossa. Joskus vastapelaajani luvan kanssa muotoilen pelatun pelin tavallisen fanfiction-tarinan muotoon ja mahdollisesti käännän englanniksi ja julkaisen muualla. Mutta joskus roolipeliin luomani hahmot ovat siirtyneet tai yltäneet myös erillisen fanfictionin puolelle, kuten aivan ensimmäinen täysin oma hahmoni, ihmissusipoika Jesse ja uusin ihmissusipoikani Hunter.

Minusta on todella hauskaa vääntää pelattuja pelejä tavalliseksi fanfiction-tarinaksi ja kääntää englanniksi, painottaen uudelleenmuotoiltu tarina enimmäkseen oman hahmoni näkökulmaan, mutta kuitenkin lopulta enemmän nautin niiden kirjoittamisesta jotka kirjoitan puhtaasti omasta päästäni ilman minkäänlaista roolipelipohjaa. Siitä kummat ovat parempia, on vaikea mennä itse sanomaan. Mutta kaikkein eniten nautin foorumiroolipeli-muotoissesta kirjoittamisesta, eli siis foorumiroolipelaamisesta. Koska silloin kaikki ei ole minun käsissäni ja syntyy jännitys siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja toisen kirjoittama jatko saattaa tarjota idean jota et olisi yksin kirjoittaessa keksinyt. Tietysti tavallinen jatkotarina ajaa periaatteessa saman asian, mutta siinä on se ongelma, että niissä pätkät ovat turhan pitkiä ja toisella on oikeus päättää minunkin hahmoni liikkeitä ja ajatuksia mitä taas ei toimi kun on kyse OC-hahmosta tai omasta näkemyksestä jostakin canon-hahmosta.

Eli suosikki ficcitityylini:
1.) Foorumiroolipelit
2.) Täysin omasta päästä kirjoitettu tarina
3.) Foorumiroolipelin pelitapahtumasta uudelleenmuotoiltu tarina

Ja kaikkea noita harrastan melkolailla yhtä paljon.

Kirjoittaisin mieluiten vain englanniksi sillä jotenkin kuvailutarkkuuteni ja jollain tasolla mielikuvituksenikin vapautuu sillä kielellä huomattavasti paremmaksi, kuin tällä ahdistavan rumalla ja kankealla äidinkielelläni. Roolipeleissä en kuitenkaan voi englanniksi kirjoittaa kun vastapelaajia jotka sitä haluavat tai osaavat tarpeeksi hyvin, ei löydy.

Kirjoitan hahmojeni elämäntarinaa mielelläni 1-lukuisina ficceinä eli niin että koko elämä muodostuu pikkuhiljaa 1-lukuisisten tarinoiden sarjasta joita kirjoitan ja julkaisen sattumanvaraisessa järjestyksessä - mikä kohta hahmon aikajanaa milloinkin sattuu inspiroimaan. Ei 2-4 lukuiset tarinatkaan ennennäkemättömiä ole, mutta koen olevani parempi 1-lukuisten tarinoiden kanssa. Tämä voinee osittain juontaa kehitykseni foorumiroolipelipohjasta jossa olosuhteiden pakosta hahmojen tarina koostuu useista, lyhyemmistä palasista.

Joskus haaveilen, että kirjoittaisin faninovellin kirjaksi. Jos jonain päivänä olen kirjoittustaidoiltani novellitasolla. Tosin, jos vaikka Rowling antaisikin luvan, käsittääkseni jo netissä julkaistua tekstiään ei enää kovin todennäköisesti saa myytyä kustantajille, vaikka poistaisikin ne nettijulkaisut. Eli pitäisi julkaista itsekustanteena. Mutta kirjojen painatus on sikakallista, niin että saa nähdä kuinka käy.
Hyvin todennäköisesti pitäydyn aina vain epäkaupallisen online-fanfictionin maailmassa 1-lukuisissa tai 2-4-lukuisissa tarinoissa, vaikka muokkautuisinkin novellitasoiseksi kirjoittajaksi joskus. Mutta kuka tietää, ehkä joskus jokin uusi hahmo innostaa ja jotain suurempaa yritelmää syntyisikin.

Rakkaimmat hahmot joista kirjoitan aktiivisesti ja tulen varmasti kirjoittamaan vielä vuosikausia:

~ STEPHEN HUNTER KING

Täysin itse luomani ihmissusihahmo Harry Potter-maailmassa, Harryn ikätovereita Korpinkynnen tuvasta. Hunter ei ole erityisen kiinnostunut Potterin ja Voldemortin tarinasta eikä ole osallisena sodassa muutoin kuin pakoilemalla kuolonsyöjien Tylypahkaa vuosina 1997-1998. Hunter on äitinsä hylkäämä, epäterveellisen, lähes pakkomielteisen rakkauden ihmisusiin riivaama jokseenkin vilkas lapsi joka rakastaa kauhugenreä ja käytännön pilailua. Ihmissusi hän on ollut 7-vuotiaasta asti. Hänen asenteensa ihmissusiin aiheuttaa tavallista enemmän ongelmia hänen perheessään, sen historiassa ollen aika lailla draamaa ennestään. Hunterin mielenterveys on vaakalaudalla, mutta todennäköisesti hänelle on tiedossa suhteellisen valoisa tulevaisuus. Koska pohjimmiltaan Hunter on todella suloinen persoona, enkä halua sille liikaa pahaa. Vaikka siltä saattaa vaikuttaa, Hunterin inspiraatio ei tullut missään suhteessa Remuksesta tai Kelmeistä vaan jostain aivan muualta.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
•  Tarinat täällä.
• Wolf Like Me - Video Traileri 1, Video Traileri 2 ja Video Traileri 3 (isän näkökulmasta)
  
  
  ~ PETER PAN

Teini-ikäinen versio pohjautuen J.M. Barrien novelleihin ja P.J. Hoganin ohjaamaan vuoden 2003 elokuvaan, tosin toisin kuin kirjat ja elokuva, visioni tapahtuu modernissa maailmassa. Poika joka karkasi kotoa ja lopulta lopullisesti palata aikoessaan totesi äitinsä unohtaneen hänet ihan kokonaan ja korvanneen toisella lapsella. Poika joka eli tämän trauman kanssa melkein 30 vuotta väkivaltaisessa maailmassa merirosvokapteenin murhapakkomielteen kohteena, ja aikuisia vihaten, aikuiseksi kasvamista peläten ja siitä kieltäytyen. Poika jonka polku lopulta kohtasi sieluntoverinsa, "Sen Oikean" kanssa joka lopulta tietämättään onnistui saamaan pojan antamaan elämälle uuden tilaisuuden, ainakin jollain tasolla. Peter Pan palasi Lontooseen kasvamaan ja vanhenemaan, muttei antanut kenenkään adoptoida itseään saati luottanut aikuisiin, ei käsitellyt äitiongelmaansa tai muitakaan psyykkisiä ongelmiaan liiemmin, eikä astunut takaisin Wendyn elämään kuin vasta 16-vuotiaana.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
• Fanfiction-tarinoita täällä pelifoorumi pelialueilla.
  Tällä hetkellä ainakin yksi 11-vuotiaasta ja ainakin yksi 16-vuotiaasta.

~ BARTY KYYRY JR.

 Harry Potter ja Liekehtivä pikari -kirjasta tuttu kuolonsyöjä. Näkemykseni hänestä on radikaalisti eri kuin se mihin fanfiction-maailma tuppaa painottamaan ja varsinkin eri kuin se elokuvaversion kirjaimellisesti valheellinen näkemys. Minä en tiedä mikä on Rowlingin aikomus tämän hahmon suhteen, mutta uskon näkemykseni olevan monessa suhteessa lähempänä sitä kuin useimmat fanfiction-versiot, koska kuten sanottua minä olen huomionut canonista kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ja pohtinut asioita kaikkien hahmojen näkökulmata ja myös kirjailijan kirjoituksen kulman huomioon ottaen. Paljon on silti jäänyt tulkinnanvaraa joten paljon tässä hahmoversiossa on täysin omaa näkemystäni joka seikka voi kirjailijan aikeessa olla aivan päinvastaista. Varmaa kuitenkin kirjan tietojen pohjalta on, että Barty Junior EI ollut psykoottinen innokas murhaajakiduttaja ensimmäisen sodan aikana, eikä ollut läheskään niin fanaattinen ja omistautunut kuolonsyöjä silloin kuin oli Pikari-kirjan ajankohtana.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
• Fanfiction-tarinoita englanniksi täällä. Yksi 1-lukuinen paljon kerova suomeksi täällä.

Fanivideot

Alkukesästä 2006 kaavailin kirjoittaa songficin Oopperan kummitus -aiheesta, käyttäen Bon Jovin biisiä Diamond Ring, mutta tulin tulokseen, että se biisi on kokonaisuutena niin upea, että sen käyttäminen vain tekstimuodossa ei tekisi sille saati käyttötarkoitukselle oikeutta. Joten päätin ensimmäistä kertaa kokeilla videon editointia.

Minulla ei ollut silloin mitään tietoa että on edes olemassa sellaisia ohjelmia kuin DVD Ripperit enkä tullut sitten ajatelleeksi että jollainhan ne elokuvapätkiä jakavatkin on ne koneelleen saanut. ;D Niin siksi aloin editoida hyvin rajallisen kohtausvalikoiman kanssa, kun käytin muiden fanien ystävällisesti jakamia clippejä. IMDB:n PotO-foorumilla kun oli seemonen jakamisen ilon meininki, eli en ilmeisestikään ollut ainoa joka ei tiennyt miten toimia tai ehkä joillain ei ollut varaa ostaa ripperiä, en tiedä. Sen takia myös jonkinaikaa latasin käyttämäni elokuvat tiedostojenjako-ohjelmilla, kunnes lopulta opin DVD Ripperien kiehtovasta maailmasta ja ostin sellaisen ja sitemmin olen ripannut tarvitsemani omilta, laillisesti ostetuilta DVD-julkaisuiltani.

Ensimmäinen fanivideo-projektini oli raskasts ja välillä ajattelin, että en enää ikinä tee, mutta lopussa oikein antoisa kokemus ja addiktoiduin ko. harrastukseen. Oli yksi kesä jolloin tein 30 fanivideota 3kk:n aikana. (Se oli kyllä ainoaksi jäänyt niin hurja kausi.) Yleensä tein yhden tai pari videota viikossa. Vuosien kuluessa on tullut viikkojen, jopa kuukausien taukoja etten ole tehnyt yhtään varsinaista musiikkivideota vaan korkeintaan mainosvideoita foorumeille/sivustoille/fanfiction-tarinalle.

Fanivideoiden teko ei kuitenkaan ole ollut vain addikitio, vaan se on tosissaan voimia antava harrastus minulle. Joskus fanivideota tehdessäni jostakin erityisen rakkaasta hahmosta/tarinasta, olen ollut onnellisimmillani mitä muistan koskaan olleeni. Luovana ja intohimoisena taitelilijasieluna musiikin, visuaalisuuden, psykologian ja rakkaan hahmon/tarinan yhdistämään pääseminen syväanalysoivalla tai puhtaan luovalla tavalla on todella upeaa ja antoisaa. Rukoilen, etten menettäisi näkökykyäni kokonaan/niin paljon, etten enää kykenisi fanivideoita tekemään. Tosin siinä vaiheessa murehtisin enemmän ympärilläni olevan maailman ja rakkaitteni kasvojen menetystä...Mutta silti. (Siis kun tilanne on se, että oikeaa silmääni en voi käyttää ja vasemmassa haitta-aste on 80% verkkokalvonirtauman takia ja se irtosi joitakin vuosia sitten kriittisen paljon lisää, mutta tilanne on nyt vuosia pysynyt ennallaan, Luojan kiitos.)

Aktiivisimmin olen videoinut aiheista: Peter Pan (kirja ja 2003-vuoden live-action -elokuva), Leijonakuningas, ja Vampyyrikronikat (Lestat & Marius.) Lukuisia muitakin tarinoita ja hahmoja mahtuu toki mukaan.

Fanivideoitani on kehuttu mm. tavasta jolla yhdistän taustalla kuuluvan biisin lyriikat ja sillä hetkellä näkyvän videokuvan ja ylipäätään tyyliäni edioita kohtauksia yhteen. Mutta ennen kaikkea sitä miten saan kaapattua videoihini ko. hahmojen tunteet ja psykologian erityisen hyvin. Nämä eivät siis ole itsekehua vaan asioita joita ihmiset ovat vuosien varrella sanoneet. Ja minä uskon sen, koska tiedän, että rakkauteni psykologiaan ja ko. hahmoihin näkyy videoistani ja mahdollisesti juuri tuolla tavalla.

Olen luonnollisesti tullut pitkän tien editointitaidoissa sitten kesän 2006, yli viisi vuotta aktiivisesti harrastettuani. En silti aina jaksa panostaa videoon erityisen paljon vaan teen välillä hyvin simppeleitä ja täysin erikoistehosteettomia videoita mistä saattaa tulla aloittelijamainen kuva, mutta tosiasiassa kyse on siitä, etten halua turhan säätämisen pilaavan käyttämäni biisin voimaa ja keskeisyyttä. Yleensä kyseessä on siis jokin tunnelmallinen biisi.

Alunperin en vesileimannut tekemiäni videoita. En tullut edes ajatelleeksi, että niitä haluttaisiin varastaa. Kunnes vuonna 2009 törmäsin pariin Vampyyrikronikat-videooni yhdistettynä ja törkeästi omakseen väitettynä, eli varastettuna. Niissä ei siis ollut vesileimaa joten pystyin todistamaan ne omakseni vain muiden, ne alunperin jo minun tililläni nähneiden avulla. Silloin iskin vesileiman joihinkin itselleni tärkeimpiin vanhoihin videoihini ja siitä lähtien kaikkiin uusiin videoihini. Eli läheskään kaikissa vanhoissa videoissani ei ole vesileimaa, koska olin ehtinyt tehdä niitä jotain 200 eikä energiani tosiaankaan riittänyt renderoida niitä kaikkia uudestaan vesileiman myötä...Mutta ehdottomasti kaikista kesäkuun 2009 jälkeen tekemistäni löytyy vesileima VampireOutlaw jonkinnäköisellä fontilla.

ENSIMMÄINEN FANIVIDEONI:
The Phantom of the Opera - Diamond Ring
Luotu: Kesäkuu 2006

NÄYTTEITÄ VUODELTA 2010:

Simba & Mufasa: He Lives In You

Ilman mitään erikoisefektejä. Balladimainen biisi.

Barty Crouch Jr. - Falling Inside The Black
Raskaampi biisi ja yksi parhaimmistoani BCJ-fanivideoistani.

 

NÄYTTEITÄ VUODELTA 2011:

Peter Pan Tribute: World So Cold

Raskaampi biisi tribuutti-videoon J.M. Barrien kirjalle.

Jos video ei näy, voit katsoa sen täältä albumistani.

 

Lady and the Tramp II: Who You'd Be Today?

AU-video jossa kennelin raivotautinen koira ehti tappaa Pepin,

mutta Kulkuri taisteli sitä vastaan silti. Monta vuotta on kulunut tuosta illasta.

KAIKKI FANIVIDEONI?

YouTuben päätilini: VampireOutlaw

Oma websivustoni: Desire's Mirror

Aku Ankka / Don Rosa

En ole koskaan erityisemmin välittänyt niistä vanhoista klassikkopiirretyistä, vaan enimmäkseen sarjakuvamuotoisista tarinoista. Ainoat animaatiot mistä olen kunnolla kiinnostunut ovat olleet Ankronikka ja Nokkapokka.

Vaikka rakastan lähes kaikkea Aku Ankan sarjakuvauniversumissa, kirkkaasti eniten rakastan ja arvostan Don Rosan sarjoja sekä Flemming Andersenin kuvittamia/Mark & Laura Shawn käsikirjoittamia sarjoja.

 Sekä Rosa, että Shaw:t+Andersen takaavat aina viikon naurut tarinoidensa yksityiskohdilla, juonenkäänteillä ja piirrostyyleillään ja jotenkin heidän tarinaideansakin ovat useimmiten omaperäisiä. Rosan piirrosten yksityiskohdat ovat ihania ja Andersenin tavaramerkkinä pidän aivan hulvattomia ilmeitä. Suosin kuitenkin ehkä hitusen enemmän Rosan tarinoita ja tyyliä, koska siitä huokuu jossain määrin vahvemmin se hahmojen ja tarinan vakavasti otettava peruspointti samalla kun nauruhermot repeilevät ja hänen piirrostyylinsä on jollain tavalla kauniimpaa ja eläväisempää kuin Andersenin. Lisäksi Rosa yhdistää hienosti tarinoihinsa aitoa historiaa eli hänen tarinoistaan myös oppii paljon hyödyllistä.

Maailman rikkain mies?

Mutta ennen kaikkea koska Disneyllä on harmillinen tapa täysin sivuttaa hahmojen lähiperhe ja heidän tunteensa ja aatoksensa niihin liittyen. Aina ne on vain setiä ja tätejä ja veljen/siskonlapsia. Mikä ihmeen tabu päähahmojen isät, äidit ja siskot on Aku Ankka-universumille ollut ja ennen kaikkea, miksi? Ainoa jonka tapaukselle on järkevä selitys, on Roope.

Ja ylipäätään perhe-elämä keskeiset sarjat ovat verrattain harvinaisia. Mutta siis äsken mainitut piirtäjät/kirjoittajat loistavat sillä, että keskittyvät pitkälti juuri näihin vanhempi/lapsi-juttuihin tasolla tai toisella, tai muutoin tarinoivat vaikkapa Akun ja ankanpoikien perhe-elämästä tai Akun ja Iineksen suhteesta. Ja tekevät sen julmetun hulvattomalla tavalla, samalla kuitenkin säilyttäen vahvana vakavasti otettavan tunnepohjan ja opetuksen.

Minuutti edellä nähdyn kuvan hetken jälkeen...

Don Rosa on siis Disney-käsikirjoittajista niitä harvinaisuuksia jotka ovat perhekeskeisiä. Lähes jokaisessa Roope-tarinassa Roopen perherakkaus tulee esiin ja hänen siskojansa usein jopa näytetään. Erityisen hyvin on jäänyt mieleen Uneksien läpi elämän (The Dream of a Lifetime), kun Aku seikkaili Roope-sedän pään sisällä tämän unessa yrittäen häätää Pelle Pelottoman keksinnön avulla niihin tunekutunutta Karhukoplaa ulos, niin Roopen uneksiessa lapsuutensa Skotlannista, Aku pääsi tapaamaan oman äitinsä taaperoikäisenä. (Siis Hortensia oli taaperoikäinen.) Ja Akun reaktiosta päätellen tämä tilaisuus merkitsi hänelle maailmaa.

Ja vielä erityisemmin se, miten eräässä Rosan tarinassa Tupu, Hupu ja Lupu kommentoivat tippa linssissä miten he tietävät miltä tuntuu, kun lähimmäinen hylkää. Viitaten tietenkin heidän äitiinsä/vanhempiinsa jo(t)ka lähetti heidät n. 5-7-vuotiaina Akun luokse eikä koskaan enää ottaneet yhteyttä.

Olen usein pohtinut miten hullua on, että kolmosille luotiin noin traaginen taustatarina, mutta kukaan ei koskaan huomioi sitä mitenkään - tuota Rosaa lukuunottamatta siis. Animaatioissa/sarjoissa joissa ankanpojat ensimmäisiä kertoja esiintyivät, he kyllä parkuivat täyttä päätä että haluavat jäädä Aku-sedän luokse (joka taas ehdottomasti halusi mokomat kauhukakarat takaisin siskonsa riesaksi ja lähettikin, kunnes sillä toisella vierailukerralla siskonsa ilmeisesti katosi tai jotain jottei saisi lapsiaan enää kontolleen.) Luulen, että pojat halusivat jäädä setänsä luo niin palavasti, koska tämä tarjosi haastetta edes yrittämällä kurittaa heitä ja Akun temperamenttikin oli tietysti kauhukakroille varsin hauskaa - eli Aku ehkä osoitti heille ratkaisevasti enemmän välittämistä/huomiota kuin heidän vanhempansa tai tavalla jota he kaipasivat mutteivät heikoilta vanhemmiltaan saaneet.

Mutta silti - vaikka ankanpojat saivat mitä halusivat ja varmasti paremman kasvattajan kuin vanhempansa olivat koskaan olleet, en näe logiikkaa siinä, että he olisivat vain kevyesti sivuttaneet sen tosiseikan, että äitinsä hylkäsi heidät sanaakaan sanomatta. Varsinkin, kun pojat ovat kuitenkin aina kutsuneet Akua nimityksellä 'Aku-setä' tai 'setä' eikä 'isä' vaikka muutoin kyllä selvästi ja välittömästi Akua isähahmonaan pitävätkin. Mutta se, että he kuitenkin päättivät jatkaa tämän sedäksi kutsumista, kertoo minusta jotaikin. Poikien isän virallinen identiteetti on tuntematon, mutta Don Rosan näkemyksessä mies on Iineksen veli ja siksi pojat kutsuvat Iinestä Iines-tädiksi.

Don Rosa on sanonut myös mielivänsä kirjoittaa tarinan jossa ankanpojat yrittävät löytää isänsä ja äitinsä. Minusta se olisi hurjan mielenkiintoinen ja upea tarina. Rosa ei vain silloin vielä tiennyt tuleeko tarinasta koskaan totta, kun hän ei keksi miten se voisi päättyä onnellisesti. En minäkään; pojathan hankkivat isänsä sairaalaan räjäyttämällä ilotulitteita sen tuolin alla minkä jälkeen äitinsä lähettikin heidät Akun luo eikä enää koskaan hakenut kotiin. Aika ongelmallinen pikku perhedraama. Ja juuri siksi toivonkin, että herra Rosa joskus keksisi keinon kirjoittaa se.

Suosikkitarinoitani Rosalta perhekeskeisistä ovat Roope-tarina Kirje kotoa ja Aku&pojat-tarina K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A. 'Kirje kotoa' kertoo kuinka Roope melkein kolmenkymmenen vuoden välirikon jälkeen sai korjattua välinsä toisen siskonsa kanssa ja sai vihdoin tietää mitä isänsä ja äitinsä ajattelivat hänen nuoruuden seikkailuistaan. 'K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A' taasen Akun ja poikien alkuajoista virallisena perheenä. Pojat olivat sitä mieltä, ettei heidän tarvitse totella Akua, koska tämä on vain heidän setänsä ja lopulta partioharraste Sudenpennuissa muokkasi heistä vähemmän mahdottomia ja Akun osoitettiin kaikesta hermoromahdusvaarasta huolimatta jo siinä vaiheessa rakastavan poikia kuin omia lapsiaan; pelasti kolmikon aika rumalta kuolemalta. Lopussa pojat antoivat sedälleen sudenpentumitalin joka viittasi siihen että he hyväksyivät Akun kasvattajakseen.

"We don't have to obey you, you're just our uncle!"

Vanhoissa italialaisissa tarinoissa on toki ollut paljon perhekeskeisiä Aku-ja-pojat -tarinoita, mutta ne eivät ole läheskään, jos lainkaan yhtä merkityksellisiä ja hienoja koska Aku on niissä karmea tyranni joka lisäksi pahoinpitelee poikia eli piiskaa näitä itsekkäistä syistä ja/tai niin että kuvaruudussa koko talo hyppii ja kauhea mekkala kun perheväkivalta kukoistaa. Ei hyvä. On toki olemassa vanhoja perhekeskeisiä tarinoita joissa Aku on hyvä ja rakastava kasvattaja, mutta harvoja olen nähnyt. '90 ja 2000-luvulla on näkynyt enemmän niitä. Ei ole varmaan ainuttakaan kasvatusteemaista tarinaa jossa Aku ei jossain välissä heiluuisi vitsan, mattopiiskan tai vastaavan merkeissä, mutta siis parin viime vuosikymmenen aikana Ankan perheen elämä on sentään inhimillistetty ja suhteutettu normaalimmaksi.

Mistä tulee mieleen, että Mark & Laura Shaw:n perhe-keskeisistä tarinoista suosikkini on Herra Ankan hellässä huomassa (Taskari 283, 'Uhmaikä') joka käsittelee hienosti perhe-elämän monitahoisuutta minkä moderni psykologia tapaa unohtaa. Sosiaalitantta järkyttyy, kun Aku jahtaa poikia pihalla naama punaisena vitsan kanssa ja huutaen pojille kuinka on vaika kuinka monesti käskenyt niiden siivota huoneensa. (Ja myöhemmin tarinassa käy ilmi, että poikien takia koko huusholli on aivan järkyttävä kaaos ja pihamaa täynnä Sudenpentu-ansoja ja sen sellaista & lisäksi pojat rakastavat ärsyttää Akua.)

No mutta siis tuo sosiaalitantta järkyttyy ensivaikutelmasta ja alkaa saarnaamaan sitä nykyajan suosittua laulua kuinka piiskan käyttö muka opettaa lapsille, että väkivalta on hyväksyttävää ja uhkaa viedä pojat Akulta pois, jos tilanne ei muutu. Seuraavan yön Aku kihisi ja puhisi ja raivosi itsekseen että vieköön vaan ne kauhukakarat mennessään, jos halusi, luetellen mielessään mitä kaikkea rasittavaa ja raivostuttavaa ei enää poikien mentyä olisi - mutta aamuun mennessä Aku oli ehtinyt siihen asti miten ei olisi enää yhteisiä jouluja, riitelyä perhelomakohteista ja muuta sellaista. Ja vaikka alkoikin pelätä, että ehkä pojat haluavatkin pois ja jonkun tyynemmän kasvattajan, Aku tuli kuitenkin tulokseen, että "ne kakarat ja minä kuulumme yhteen" ja alkoi tehdä kaikkensa saadakseen pitää pojat, joutumatta kuitenkaan kertomaan vaarasta lapsille itselleen.

Parin huonosti ajoitetun paikalleosumisen jälkeen Aku on tosissaan vaarassa menettää pojat, mutta saa sosiaalitantan pomonsa kera kuitenkin käymään heidän kotonaan vielä kerran. Pojat olivat tietysti väärintulkinneet Akun käytöksen yrityksenä tehdä vaikutus siihen naiseen romanttisessa mielessä. Akun hakiessa sosiaalityöntekijöitä kotikäynnille, pojat olivat ehtineet maustaa notkuvan pöydän tarjoilut erilaisilla epäterveellisillä asioille kuten muovailuvahalla ja etikalla yms. - tarkoituksenaan saada Akun huonoon valoon "ihastuksensa" silmissä. Aku huomaa poikien tempauksen ennen kuin sosiaalitoimiston väki ehtii maistaa herkkuja ja vaaransi terveytensä syöden kaiken sosiaaliviranomaisten nenän edestä. Tietenkin sosiaalitantta oli lopulta sitä mieltä että moista myrkkyä lapsille syöttävältä hirviöltä on vietävä pojat heti pois mistä pojat tietysti tajusivat mistä on kyse ja järkyttyivät syvästi, tunnustaen että he pilasivat ruoat ja sen piti olla vain pilaa, ja etteivät missään nimessä halua pois setänsä hoivista.

Tarinan opetus oli, ettei pitäisi tuomita perheitä ja vanhempia ensivaikutelman perusteella vain siksi että se sotii omia henkilökohtaisia uskomuksia vastaan. "Pojathan vaikuttavat täysin terveiltä, oma-aloitteisilta lapsilta jotka eivät selvästikään halua lähteä setänsä luota. Ja liekö tuo ihme? Mies vaaransi terveytensä suojellakseen perhettään."

Samalla lähtökohdalla, vaikka ilman tuota perhesiteiden perusteemaa, on jäänyt mieleen tarina jostain '90-luvun lehdestä jossa joku lastenkasvatustohtori paasaa Akulle kuinka piiskan käyttö on väärin ja julmaa ja muitakin parempia ja tehoavia keinoja on aina! Mutta kas kummaa, kun tarinan viimeisessä ruudussa todistamme sekä Akun, että tuon lapsipsykologin jahtaavan kolmosia vitsan kera ja psykologi halusi olla ensimmäisenä vuorossa. :D Muistaakseni tähän liittyi samainen ilotulitepommi-tempaus jolla pojat aikoinaan hankkivat isänsä sairaalaan.

"Kolme vauvaa" :D

Mutta yleisesti perhekeskeisistä Aku-ja-pojat -tarinoista suosikkini on yhdessä lehtinumerossa julkaistu tarina jossa pojat väittivät että ovat enemmän huoltaja Akulle kuin tämä heille (viitaten lähinnä velkojia vastaan taisteluun) ja etteivät he tarvitse Akua huoltajakseen. Aku oli aiemmin päivällä törmännyt nuoruuden kavereihinsa jotka yhä elivät vastuuvapaata nuorten elämää, mutta Aku ei voinut, kun hänen piti huolehtia pojistaan. Mainittu poikien väite aiheuutti sitten riitatilanteen jossa perhe päätti ryhtyä kämppäkavereiksi. Pojat eivät tietysti ihan heti tajunneet mitä se tarkoitti, vaan vasta viikkojen kuluessa huomasivat miten tärkeä rooli Aku-sedällä olikaan heidän elämässään nimenomaan huoltajana; Akua ei enää paljon kotona näkynyt kun hän heilui nuoruuden kavereidensa kanssa kaupungilla ptikälle yöhön töiden jälkeen ja pojille tuli siis ikävä. Lisäksi ruokapuoli ja vaatepuoli alkoi olla heikoilla kun lapsina heillä ei rahaa liikaa ollut eikä töihin pääsisi ja koulun lisäksi pyykkäys ja kaikki muu kotiaskare alkoi käydä voimille.

Aku puolestaan alkoi tympääntyä vapaa-ajallaan, kaivaten vastuuta pojista ja miettien kuinka poikaparat pärjäsivät. Kumpikin osapuoli oli kuitenkin liian ylpeä ja itsepäinen myöntääkseen haluavansa palata entiseen. Lopulta Iines korjasi tilanteen ehdottamalla, että pojat pyytäisivät anteeksi mutta nämä eivät uskoneet, että Aku haluaisi kuunnella tai antaisi anteeksi. Pojat siis nauhoittivat anteeksipyyntönsä ja Iines huijasi Akun kuuntelemaan sen korvalappustereoilla muka musiikkina. Nauhan sisältö ehti tuskin edes loppuun, kun Aku oli juokasemassa jo puolimatkassa kotiin kyyneleet silmissä. Tietysti kaikki palasi kirjaimellisesti ennalleen, eli Aku ja pojat kinastelivat ja piikittelivät toisiaan, mutta kukaan ei enää vähääkään kyseenalaistanut toisetensa tärkeyttä. x)

(MUOKS. 2015; viime vuonna saksalaisessa Aku Ankka-lehdessä/albumissa oli tarina jossa Aku sai takautuman siskostaan ja vuava-ikäisistä siskonpojistaan! Kunpa suomenkin lehdissä olisi! Katsokaa nyt miten söpöä! :D)


Rakastan toki myös ei-perhekeskeisiä tarinoita, kuten Don Rosalta Musta Ritari -tarinoita ja monia Roopen, Akun ja poikien yhteisiä seikkailuja, kuten esim. Seitsemän avataran aarre ja Pako kielletystä laaksosta. Arpin Lusene (Musta Ritari) on ehdottomasti paras Roopen vihollisista. Uskomattoman upea ja viihdyttävä hahmo. Ja varsinkin suomenkielellä hänen ranskalaisaksenttinsa luo mitä hulvattomimpia sanoja. xD Suosikkejani myös Mark & Laura Shawn tarina jonka nimeä en muista, mutta josssa Aku toimi Iineksen mallinukkena tämän iltapuvun valmistuksessa ja nolostumistensa ja räjähtävän mustasukkaisuutensa aiheuttaman tapahtumaketjun myötä päätyi esittämään Iineksen kuvitteellista serkkutyttöä, Agnesta tanssiaisissa ja Akun ja Iineksen välille syntyi hulvaton kilpailu siitä kumpi oli hemaisevampi ja taitavampi tanssija. xD

Pikku-Aku -tarinat ovat myös todella lähellä sydäntäni. On melkein aina pakko ostaa, jos bongaan Pikku-Aku -tarinan jossain. Varsinkin suomalaisen, Kari Korhosen piirtämät (ja käsikirjoittamat?) ovat aivan ihania. Minusta olisi myös tosi hienoa, jos Don Rosa joskus kertoisi, miksi Aku päätyi isoäitinsä kasvatettavaksi?

Loppuun haluan vielä mainita miten jännittävää oli todeta kuoleman teema Aku Ankka universumissa. En ollut ikinä aiemmin, enkä ole sen jälkeen siihen törmännyt siellä. Taskukirjassa numero 310, Silmät selässä, johtotarinassa 'Kauhujen kartano', punaisena lankana on kauan sitten tapahtunut erään lapsen traaginen kuolema. Tapa oli vielä tosi synkkä. Se on upea tarina, joskin hieman ahdistava. Tuo tarina on muuten Mark & Laura Shawn kirjoittama, tosin ei Flemming Andersenin kuvittama.

Ei, en halua päättää tätä merkintää noin synkkään nuottiin...Joten mainitaan vielä miten rakastan kaikkia niitä tarinoita joissa on Akun ja ankanpoikien välistä vedonlyöntiä (tiskivuorot/kotityöt panoksena) tai muuta kilpailuhenkisyyttä. Ne ovat aina kovin viihdyttäviä ja muistuttavat Ankan perheen tuostakin puolesta jota muut perhekeskeiset tarinat eivät tuo esiin.

Ja sydäntäni lähellä on myös Roopen ja Kultu Kimalluksen rakkaustarina ja rakkaussuhde - varsinkin Don Rosan näkemys siitä - ja hän on myös vihjannut, että hänen visiossaan Roope vielä jonain päivänä ennen kuolemaansa jättää bisneselämän ja viettää viimeiset päivänsä Kultun vierellä. Ja minun mielestäni se olisikin ainoa looginen loppu nähden siihen miten vahvan siteen Rosa heidän välilleen on maalannut ja oikeastaan jo alkuperäinen luoja Carl Barks, mutta Rosa syvensi sitä. Mm. tarinalla jossa Roope menetti lähes täysin keskittymiskykynsä ja oli aivan epätoivoinen, kun vahingossa menetti erään kolikon joka ei tosiaankaan ollut hänen ensilanttinsa, vaan lopussa kävi ilmi, että se oli yksi niistä jotka hän antoi Kultulle palkaksi hänen valtauksellaan tehdystä työstä ja jotka tyttö paiskasi kiukkuisena hänen kasvoilleen.

Suosikkitarinani Kultun ja Roopen tiimoilta ona Rosan Kaikkein mieluisin lahja. On Roopen kultavuosipäivä (50 vuotta Ankkalinnassa) ja kaikki kuvittelevat mieluisimman lahjan olevan jotain mammonaan liittyvää, mutta Roopen toivelistan kärjessä oleva salainen toive oli suudelma Kultulta. Minkä Aku ja muutama muu oli sittenkin tajunnut jossain vaiheessa ja salaa maksanut Kultun matkat Klondikesta Ankkalinnaan... ;D Ja loppu on silläkin ihana, että Roopen teeskennellessä kiukkuista tämän saamansa lahjan jälkeen, Kultu kaikkitietävän oloisea sanoo, että tietää Roopella olevan bisnesimperiumi hoidettavanaan ja siksi ei muka aikaa rakkaushömpälle, ja että hän (Kultu) odottaisi kyllä. Ja viimeisessä kuvassa Roope tuijottaa tippa linssissä onnellisena haaveillen kaukaisuuteen. x)

 

                                                          Video by glitteringobsession
                                   All images in this post © The Walt Disney Company/All their rightful owners