Wanhat videopelit / tietokonepelit

Olin kyllä aktiivinen lapsi ja tykkäsin olla paljon ulkona, ja jopa luin paljon kirjoja, mutta silti jotenkin sain mahdutettua elämääni ihan himona tietokone- ja konsolipelejä.
Niin upeita ja kehittyneitä kuin ne ovatkin nykyään, jotenkin silti innostun paljon enemmän noista retroista kasari ja ysäri-ajan peleistä. Osa siitä lienee nostalgiaa, mutta toisaalta on niissä jokin oma taikansa muutenkin.

Lapsuuden suosikkejani oli mm. Wackey Wheels, Micro Machines, Prince of Persia, Doom, ja Duke Nukem. Ja Mortal Kombat! Pitäis vaan selvittää mikä osa se niistä oli... Secret of Monkey Island-pelin demo meillä myös oli...Ja joku formuila-peli joka oli ihan eka tietokonepeli jota pelasin, Compaq 286:lla joka oli meidän eka tietokone Commodore 64:sen jälkeen. Oli joku Grand Prix varmaan...Luulen että löysin sen takaisin koneelleni. Ainakin näyttää samalta. Commander Keen-pelejäkin jaksoin tahkota ihan urakalla ja ne on yhä aivan mahtavia.

kuvan lähde

Mutta ah, kultaisia muistoja! Wackey Wheels on kuolematon! Viihdyttää hyvin pelkkää peliä vastaankin kisatessa, mutta on helmi kaverin kanssa kaksin pelatessa. Kaikki ne ihanat, aseet ja kiusat...pommeja, öljylätäköitä, jääpala-ase, ja kaiken kruunasi se läskiä takamustaan ruutuun heilutteleva punainen piru jonka sai lätkäistyä kaverin puolelle keskelle ruutua häiritsemään näkyvyyttä ja se viipyi siinä hyvän aikaa. --->
Hitto siinä pelissä sai kyllä aikaan kuvainnollisesti verisiä kilpa-ajoja. :D

Ostin sen, Doomin, Duke Nukem-pelit ja Commander Keen-pelit Steamistä. Ja monet muut lapsuuteni pelit lataisin muualta suoraan koneelleni.

Mortal Komabat oli kans mahtava kaksinpelinä kaikkine demoneineen ja monstereineen, joskin mun isoveljellä meni hermot kun mä valitsin aina sen isoimman ja siisteimmän monsterin ja ylikäytin suosikkiliikettäni jossa se alkoi hyppiä tasajalkaa vastustajan päällä lytäten sen pannukakuksi maahan. XD

Micro Machines...Semmonen missä ajeltiin minikokoisilla autoilla pitkin erilaisia talon osia kuten esimerkiksi tiskipöydällä, ruokapöydällä tai vessanpöntön renkaalla. Sekin pääsi täyteen loistoonsa kaverin kanssa kilpaillessa, mutta oli tosi viihdyttävä myös yksin pelatessa.

Doom loisti edukseen ollen melkolailla ainoa ensimmäisessä persoonassa pelattava peli joka meillä oli ja grafiikoiltaan upea...En tykännyt ampua leijonia ja puumia ja susia (mutta oli pakko), mutta demonien posauttelu mikä jopa oli haastavaa, ja kaikki muu jännittävä sai mut palaamaan sen pariin uudestaan ja uudestaan.

Boulderdash, Commodore 64-peli.
kuvan lähde

Ihan ensimmäinen pelikone jonka muistan meillä olleen, oli Commodore 64. Siinä oli koukuttavia pelejä, (tietenkin silloin omana aikanaan kun paljon paremmasta ei ollut tietoakaan) mutta jopa nykyään tempaudun mukaan joihinkin niistä. Jopa yksinkertaisiimpiin kuten ihanat Boulderdash, Wizard if Wor, ja Pac-Man. :P

Super Mario World, Super Nintendo Entertainment System.
kuvan lähde

Kun saavutin kouluiän, siirryin myös Super Nintendo Entertainment Systemiin ja Sega Mega Driveen, joskaan en muista että meidän perheellä olisi kumpaakaan ollut koska ne oli uusinta uutta silloin ja varmaan sikakalliita, mutta käytin aina tilaisuuden pelata sillä muualla. Lastenosastolla sairaalassa ollessani, ja kavereiden luona.
Suosikkipelejäni Super Nintendolla oli Teinimutanttininjakilpikonnat (vaikken ollut fani enkä aktiivisesti seurannut tv-sarjaa), ja tietysti Nintendon maskotti Super Mario.
Jokin aikaa sitten näin jonkun pelaavan jotain uudehkoa Mario-peliä joka oli tietenkin modernia, kehittynyttä tyyliä, kaikki jättimäistä, kolmiulotteista ja Mariolla pääsi mihin suuntaan tahansa ja kaikkea...Näytti kömpelöltä ja tylsältä. Se pieni ja vikkelä pikselikasa sivusuunnassa kipittäen ja loikkien, kopauttelemassa päätään tiilipalkkeihin joista pomppii esiin sieniä ja ties mitä ja liukumassa nopsasti putkistoissa yms. viihdyttää mua enemmän. Tosin, epäilen edelleen nostalgialla olevan vahvasti käpälänsä kuvassa.

'80-luku vaihtui '90-lukuun ja marraskuussa 1990 Sega Mega Drive 16-bittinen valtasi Euroopan ja voitti Nintendon myynnin kirkkaasti. Meillä ei tosiaan ollut varaa ostaa mitään kalliita uutuuksia joten jouduin tyytymään jälleen kerran kaverin luona pelaamiseen ja tietokonepeleihin, mutta mikäs siinä. Pääasia että jossain pääsi pelaamaan kaverin kanssa.
Vuonna 1997 ostin sen kaveriltani mukaanlukien pieni vuori pelejä...koska kaverini tahtoi pari vuotta aiemmin ilmestyneen PlayStationin mutta mä rakastin yhä Segan pelejä.
Kolme tai neljä vuotta myöhemmin kuitenkin myin sen pois (liian havlvalla) ja ostin vasta ilmestyneen PlayStation 2:sen. Myöhemmin kaduin tuota siirtoani.

Pidän kyllä PS2:sta ja hankin muutaman kivan pelin, kuten Taru Sormusten Herrasta: Sormuksen Ritarit, Crazy Taxi, Jurassic Park: Warpath (PS1-peli), The Lion King: Simba's Mighty Adventure (PS1-peli), Van Helsing...No viimeksi mainittu on vituttava tapaus jota en montaakaan hetkeä jaksanut. TSH:n pelasin kerran melkein läpi, kunnes viimeisessä tasossa nazgul sieppasi Samwisen eikä mulla ollut hajuakaan mitä tehdä. Raivostuttava tilanne, etenkin kun moista ei edes tapahtunut kirjassa. Prkle. Muistaakseni kaiken päälle en vielä silloin omannut muistikorttia ja tuli gameover. Crazy Taxi on ihana peli kaverin kanssa kilpaillessa...Tuon TSH:n aloitin uudestaan joskus...pari vuotta sitten jouluna...inspis jotenkin lopahti kun jumituin Morian kaivoksille. Mutta kyllä mä vierlä joku päivä voitan sen. Tuo Pleikan Leijonakuningas-peli on aika huono, mutta omalla simppelillä tavallaan viihdyttävä, ja yllättävän haastava viimeisellä tasolla nähden siihen että sen suositusikärajaksi on lätkäisty 3-vuotiaasta ylöspäin (mikä näkyy kyllä etenkin ensimmäisestä tasosta.)
Mutta yleensäkään mikään PlayStation-peli tai tietokonepeli ei ole koukuttanut mua läheskään niin paljon kuin monet Sega Mega Driven pelit koukuttivat. Paitsi ehkä Wackey Wheels PC:llä. :P

Aika pian PS2-konsolini päätyi vain DVD-soittimeksi, kunnes oikean DVD-soittimen hankittuani se päätyi kaappiin ja latasin vanhoja Sega-pelejä koneelleni vaikka se olikin ärsyttävän tökkivää, paska kuvanlaatu jne.
Jokin aikaa sitten tarpeeksi säästettyäni ostin Sega Mega Drive 16-bittisen takaisin ja aloin keräämään suosikkipelejäni takaisin, ja kunhan saan ne kasaan niin käyn läpi sen kaikki pelit ja poimin kokoelmiini mielenkiintoisimmat.

Leijonakuningas, Sega Mega Drive
kuvan lähde

Enkä enää koskaan myy Segaani pois. Vaalin sitä ja sen pelejä kuin silmäterääni. En aio myydä PlayStation 2:kaan pois vaikken sitä mihinkään nykyään käytäkään.

Segan kuvanlaatu on tietty aika ahterista kun sitä yrittää pelata HD-televisiolla, mutta kyllä tuon nyt sietää ja hyvin pelata pystyy...En kyllä saanut toimimaan alkuperäisellä RF-piuhalla vaan piti ostaa erikseen erikoispiuha mutta ilmeisesti se kannatti joka tapauksessa koska RF-kaapelilla pelaaminen olisi kuulema täysin sietämätöntä ellei jopa mahdotonta HD-televisiossa.

Ihmettelen...Vaikka tiedän että pelikonsolit olivat suhteellisen uusi juttu '80-luvun lopulla ja '90-luvun alussa vaikka jonkinlaisia olikin jo '70-luvulla...Miten helvetissä monille pelien kehittäjille ei tullut mieleen että ihminen haluaisi tallettaa pelinsä kohtdan jotta voi jatkaa siitä myöhemmin? Lukuisien tasojen pelit pitäisi muka pelata yhdellä istumalla läpi jos haluaa ne voittaa?!
Olet juuri istunut tv:n ääressä tuntitolkulla, hiellä ja tuskalla ja peukalot krampaten raivannut tiesi pelin viimeiselle tasolle viimeisille hetkille, olet yhden hengen varassa ja juuri voittamassa viimeisen pomon...kaikki lihakset jännittyneinä jokaisella napin painalluksella, kanavoinut kaiken keskittymisesi hetkeen...ja sitten puhelin soi tai jokin räsähtää asunnossa tai muu säikäyttävä tekijä, hahmo lipeää rotkoon tai saa kuolettavan iskun ja GAME OVER NÄÄ-NÄ-NÄ-NÄÄNÄÄ! ALOITA IHAN ALUSTA! Tai sähkökatkos iskee ja sen päälle kestääkin vain sekunnin. FUUUCK #!@¤x#!!!! x(
Onneksi sentään esimerkiksi Sonic 1:n ja Leijonakuningas ovat tosi viihdyttäviä pelejä niin ei ole ihan niin hirvee katastrofi jos noin käy. Altered Beast myös, joskin se taitaa sen lisäksi olla myös aika lyhyt peli.
Mutta siis...kun...ei pelikonsolit niin uusi juttu ollut enää siinä vuosikymmenen vaihteessa etteikö tasontallennus-ominaisuutta olisi voitu tajuta, jos nyt vaikka maalaisjärki ei sitä jostain syystä valottaisikaan. Pistää miettimään että onkohan yksikään niistä pelien kehittäjistä tai niiden perheenjäsenistä koskaan itse pelannut pelikonasolipelejä...

Tosin, Sega Mega Drive on toki kaikin puolin muutoin aivan mahtava laite ja tosiaan mulle kaikkien aikojen suosikein pelikonsoli ikinä. Siis itsessäänkin, mutta on nostettava hattua sen pelien kehittäjille etenkin siitä etteivät ne, tuota tasontallennus-ominaisuuden puuttumista lukuunottamatta, olleet sellaisia sadistisia paskiaisia kuin jotkut Nintendolle pelejä kehittävät tyypit...

Jos olette yhtään katsoneet Angry Video Game Nerdin jaksoja, tiedätte millaisia uskomattomia kidutuspelejä sille on kehitetty '80 ja '90-luvulla. Siis oikeesti niin hirveitä että mä epäilen sen olleen tahallista koska ei kai kukaan voi oikeasti olla niin tyhmä että kehittäisi niin surkeasti toimivia pelejä? Kyse ei siis ole tekniikan alkeellisuudesta vaan suunnitteluun ja ohjelmointiin panostamisesta.
Parhaiten jäi mieleen yksi Nintendo-peli, Ghosts'n Goblins, jota AVGN esitteli vaikeimpana videopelinä ikinä. Se ei ole vain lähes mahdoton päästä läpi, mutta se pakottaa pelaamaan kaikki tasot kahdesti ennen kuin sen oikeasti on päässyt läpi. Siinä on taatusti pelinkehittäjät nauraneet pirullisesti kokouksissaan olutpulloja kilistellen...:D

Joskus haluisin vielä hankkia takaisin Commodore 64:n ja Super Nintendon. Mutta jo nyt tv-tasollani on ahdasta. Juuri ja juuri sain mahtuun siihen videonauhurin, dvd-soittimen, blu-ray-soittimen, digiboksin, Segan ja PS2:n. Mihin mä muka tunkisin vielä kaksi pelikonetta? Ja voi kyynel tuota johtojen ja piuhojen määrää. Pitää varmaan ostaa toinenkin tv-taso siihen viereen.
Ah, niitä auvoisia aikoja kun ei ollut olemassa muuta kuin tv, VHS-nauhuri ja pelikonsoleita...:D

kuvan lähde

Taidan tehdä vielä erillisen merkinnän leluista yms. joita myös olen alkanut keräilemään (takaisin)...

Ally McBeal (1997-2002)

Tämä TV-sarja keskittyy kolmeakymppiä lähestyvään vahvaan asianajaja-naiseen Bostonissa, joka pyrkii uurtamaan uraa ja etsii elämäänsä sitä Oikeaa miestä. Ally ei kuitenkaan ole ihan tavallinen nainen, sillä tämä elää vahvasti omassa fantasiamaailmassaan ja hallusinaationsa tuntuvat kovin eläviltä. Mutta hän kuitenkin pääosin tietää että ne ovat harhoja ja pystyy elämään itsenäisesti ja normaalisti yhteiskunnassa. 

On vaikeaa sanao mikä on tämän sarjan vahvin puoli, koska kaikki tässä on niin mukaansatempaavaa, mielenkiintoista ja viihdyttävää.
- Päähahmo itsessään on ihailtavan hienosti kirjoitettu niin monimutkaiseksi ihmiseksi ja lisäksi hyvin mielenpainuva ja samaistuttava, sukupuoleen katsomatta. Useimmat muutkin päähahmot varastivat sydämeni, kukin omalla persoonallisella, ihastuttavalla charmillaan. Myös useat pitkäaikaiset sivuhahmot ovat mielenkiintoisia.
- Monet ihmissuhteet joita sarjan aikana muodostuu tai on jo alkuastelmana ja seurataan, ovat ikimuistoisia ja kuin myös hienosti kirjoitettuja.
- Ihmissuhde-kuvioita maustamaan firmassa on unisex-wc jossa jostain syystä kaikki päätyy aina keskustelemaan kaikesta, vaikka hyvin nopeasti huomaavat että useimmiten juuri se henkilö jonka ei haluaisi kuulevan, sattuu juuri silloin oleen vessassa. Kohtalon ivaa lisää joskus sekin että vaikka ihmiset yleensä tarkistavat koppien alta ettei paikalla ole ketään, joku saattaa silti olla, koska on vetänyt jalkansa ylös. Tähän asetelmaan liittyy paljon muitakin hauskoja pikku yksityiskohtia.
- Asianajajapiireihin ja lakifirmaan keskittyvänä sarja esittää vakavien ja liikuttavien oikeusjuttujen lisäksi myös hauskasti sen miten naurettavista asioista amerikkalaiset haastavat toisiaan oikeuteen, ja siis niihinkin keskitytään välillä varsin onnistuneesti.
- Ja persoonallisena teknisenä toteutuksena vielä hauskoja, leikkimielisiä erikoisefektejä joka jaksossa. Esim. kun joku on jättämässä poika/tyttöystävänsä, usein laitetaan väläyksiä piippaavasta jäteautosta ja kun kirjaimellinen hetki koittaa, se kippaa ko. dumpattavan (kirkuvan) osapuolen kaatopaikalle. Ja yksittäisiä uniikkeja tilannekohtaisia efektejä myös. Tämä lilsää yllättävän paljon maustetta koska koskaan ei voi tietää mitä jossakin tilanteessa tapahtuu. Saman elementin luo Allyn hallusinaatiot.
- Musiikki on mahtavaa. Vonda Shephard on upea esiintyjä, ja lukemattomat (cover)-biisit ovat inspiroivia.
- Minusta yksi hienoimpia puolia tässä sarjassa on se miten sitä huomaa välittävänsä jopa niistä hahmoista joista suurimman osan aikaa ei edes ajattele pitävänsä.

Mutta henkilökohtaisesti suosikein ihmissuhde tässä on Billyn ja Allyn rakkaustarina, jonka ympäetille sarja kaikkein pohjimmiltaan taitaa rakentuakin. He tapasivat kun Billy oli 8v ja Ally 7v ja heidän ensitapaamisensa oli...varsin omalaatuinen. He kasvoivat yhdessä ja rakastuivat. Lähtiessään opiskelemaan lakia, heidän suhteensa päättyi aika ikävästi, koska Billy uskoi tavanneensa elämänsä rakkauden valitsemassaan koulussa. Ally tosin ei tiennyt tuota suhteen päättymisen todellista syytä vasta kuin vuosia myöhemmin. Billy meni naimisiin tuon toisen naisen kanssa, ja sattumalta hän ja Ally (ja pian Billyn vaimokin) päätyvät samaan lakifirmaan töihin. Ally ja Billy päättävät että menneet ovat menneitä ja jatkaa töitä yhdessä.

"I just never figured
you could meet the person of your dreams at age 8."

Kuukausien kuluessa he kuitenkin huomaavat että ovat yhä rakastuneita toisiinsa. Tästä seuraa monenlaista kuviota ja soutamista, mutta siinä ei missään nimessä ole saippuaoopperan tuntua. Koska Billyn ja Allyn rakkauden aitous todella välittyy ruudulta sen vahvan ystävyyden lomassa, samalla kun Billy todella rakastaa myös vaimoaan ja sekin näkyy valinnoissaan. Samoin Allyn ystävyys Billyn vaimoon on todella aidosti toteutettu.

Tätä oli hienoa katsoa yli kymmenen vuoden jälkeen kun ei lainkaan muistanut miten tarina päättyy. Ja...niin paljon kuin sitä katsellessa toivoikin että Ally ja Billy saisivat toisensa koska todellakin olivat toistensa tosirakkaus, niin...no...sarjan valitsema tarinapolku on täydellinen osoiitamaan sen vahvuuden ja kauneuden, heittämättä kumpaakaan hahmoa pois. En halua spoilata sitä.

Toinen rakkaus Allyn elämässä, Larry, jonka saattoi todella kuvitella olevan täydellinen elämänkumppani Allylle, vaikutti aluksi menevän puihin koska tällä oli 7-vuotias poika joka tarvitsi isäänsä ja näin ollen Larry joutui muuttamaan Bostonista pois. Siis poika tarvitsi isäänsä nimenomaan tunnepohjaisesti eli olemaan tämän elämässä, lähellä.

"When you do have a child,
no matter how much you think you're prepared for it...
You'll be stunned by the capacity you have to love somebody."

Tässä tarinapolussa on tosin ammottava juoniaukko, koska Larry palaa takaisin kuten lupasikin. Ne ei vaan kerro miksi poika ei yhtäkkiä enää tarvinnutkaan isäänsä. Varsinkin kun Larry tuntui palaavan takaisin jo muutaman kuukauden kuluttua. Tuo juoniaukko häiritsee mua erityisesti koska pidin erityisesti juuri Larryn ja sen pojan suhteesta, yhtä lailla kuin Larryn ja Allyn suhteesta. En spoilaa miten Larryn ja Allyn tarina lopulta päättyy, mutta se on...ihan hyvä. Olisin kyllä mieluummin pitänyt ne yhdessä, ja nähnyt lisää sen poikaakin.



Sarjassa on 5 kautta, joista neljä ensimmäistä on kaikki todella vahvoja ja mielenkiintoisia. Viideskin on katsomisen arvoinen, mutta musta tuntuu että tekijät tiesivät ettei se ole läheskään yhtä vahva kuin edeltäjänsä. Mukana on ennenkin ollut isoja tähtiä kuten Robert Downey Jr. (esittää Larryä), ja Josh Groban (yhdessä jaksossa 4. kaudella esittää high school-poikaa ja käväisee mukana samana hahmona vielä toisessa jaksossa 5. kaudella). Mutta siis vitoskaudella mukaan tunnuttiin vetävän erityisen paljon tunnettuja supertähtiä; yhdessä jaksossa Elton John esiintyy firman baarissa, tosiaan Josh Groban vedetään takaisin hahmonsa kanssa, Barry White esiintyy baarissa yhdessä jaksossa, ja Jon Bon Jovi esiintyy muutaman jakson ajan yhtenä Allyn rakkauksista (siis ei itsenään vaan Victor-nimisenä putkimiehenä/taiteilijana.)

On vitoskaudessa toki tarinapolullisestikin omat hyvät hetkensä. Kausi alkaa mielestäni tosi heikosti, ja toi mukaan liikaa uusia pitkäaikaisia hahmoja ja jätti pois liikaa vanhoja. Mutta pidän kovasti tarinapolusta jossa Allyllä on 10-vuotias tytär, Madeleine. Tyttären alkuperä on tosin hieman kaukaa haettu, mutta sentään mahdollinen. Ja mielestäni tämän olemassaolo ja Allyn hoiviin päätyminen sopii mukavasti koko sarjan kuvioon jossa Ally on epätoivoisesti yrittänyt löytää itselleen miestä ja ihmetellyt miksei koskaan onnistu. Ja nyt siis uskoi että se mitä hän todella olikin tarvinnut, oli lapsi, ja että ihan kuin hän olisi aina jollain tasolla tiennyt että Maddie oli olemassa. Maddien hahmo tuo jollain tavalla uutta syvyyttä Allyn hahmoon. Lisäksi pidän kovasti Jon Bon Jovin hahmosta, Victorista ja sekin on mukana vaikka kuinka monta jaksoa.

Tämä on yksi niitä koukuttavia sarjoja joiden ääreltä on väkisin vääntäydyttävä pois jotta saisi jotain aikaiseksikin tai ehtisi yöllä nukkua. Tämä on vaan loistava sarja elämän käänteistä ja ihmissuhteista värikkään hahmokaartin kera, lakifirma-astelma luo mielenkiintoisen kulman sen kaiken tarkasteluun, ja varsinkin Allyn elämänfilosofia on mitä ajatuksiaherättävin, etenkin peilatessaan muiden hahmojen elämänfilosofioihin.

Kertakaikkiaan. Upea. Sarja.

Salatut elämät (1999-2002)

Eli minähän en tarkoita sitä viime vuosikymmenen älytöntä sontaa. Vaan sitä alkuperäistä, melko laadukasta draamasarjaa vuosilta 1999-2002. "Fani" nyt on turhan vahva ilmaisu, mutta pidän niistä ekoista kausista paljon. Mitä, onko kaksi eri sarjaa samalla nimellä? Tavallaan on ja tavallaan ei.

Salatut elämät alkoi tammikuussa 1999 oikeasti aika laadukkaasti kirjoitettuna ja leikattuna, hienosti näyteltynä draamasarjana jossa oli sydäntä ja aitoa tunnetta mukana. Se ei ollut mikään kiireellä tekaistu Suomen Kauniit ja Rohkeat. Siinä ei revitty draamaa realismin kustannuksella, yhtä jaksoa ei tungettu täyteen kaikkea tyhjänpäiväistä tekemällä tehtyä suhdedraamaa tai teennäistä teinisekoilua, kohtauksia ei järjestelty sattumanvaraisen sekavasti, eikä aikajanan kanssa sekoiltu. Ja kaikki isommassa osassa olevat näyttelijät olivat heti hommansa osaavia.

Nykyään se on täysin erilainen, täys roskasarja ja siltä ei saisi odottaa mitään, mua silti äsryttää miten nykyiset käsikirjoittajat eivät viitsi edes vähän katsoa mihin väliin mitäkin tempaisevat. Tarviko sen 2-vuotiaan vauvan kasvaa 5-vuotiaaksi pikkupojaksi just sillon ku naapurin täti oli raskaana ja näin ollen oli raskaana kokonaiset kolme vuotta eikä kukaan ihmettele mitään? Ja toinen naapurin täti keksi väittää olevansa raskaana näin ollen kolme vuotta kuolleena olleen miehen kanssa ja kukaan ei kyseenalaistanut väitettä, ja lisäksi se nainen vielä loppujen lopuksi tajusi että tosiaan oli raskaana sille. Eikö olis mitenkään ollut mahdollista vanhentaa sitä kakaraa edes vähän uskottavammassa kohtaa? Eihän toki Kaunarit-tyylisillä sarjoilla ole oikein koskaan mahdollisuutta lisätä hahmojensa ikävuosia täysin realistisuuden ja logiikan nimissä, mutta jotain rajaa! Ja nykyhetken tapahtumissa ne on repineet takaisin kuvaan hahmon joka kirjaimellisesti haudattiin kuolleena ja sen luutkin oikeen kaivettiin esiin yhdessä vaiheessa niin että sen kuolleisuus oli oikein mahdollisimman kirjaimellisesti ja ikimuistoisesti näytetty ja silti se onkin nykyhetkessä yhtäkkiä täysissä sielun ja ruumiin voimissaan ja historia on täysin uusiksi kirjoitettu. Vitun urpot eivät edes yritä luoda edes näennäisesti laadukasta tavaraa.

Mä tiedän, se on vain kuvitteellinen tv-sarja ja otan tästä nyt pulttia lähinnä siksi että arvostan laatuviihdettä, tykkäsin alkuperäisestä sarjasta ja tämä nykypaska pilaa tai ainakin suuresti vähentää alkuperäisten Salkkarien mahdollisuuden saada uusia faneja koska sarjaan tutustuvat varmasti luulevat että se on aina ollut tollasta sielutonta, ärsyttävää ja välinpitämättömästi toteutettua paskaa. Äääh. Palataanpa siis takaisin kulta-aikoihin.

ALKUPERÄISET HAHMOT
(joskin Kari Taalasmaa ja Maarit Salin näyttäisi puuttuvan joukosta)

Salatut elämät, (puhekielessä Salkkarit), tarkoitettiin todennäköisesti alunperin ihan vain uudeksi suomalaiseksi draamasarjaksi, ei saippuasarjaksi. Siihen nimittäin suunniteltiin tietty jaksomäärä ja vain noin kolmen vuoden kesto - eli ilmeisesti siihen suunniteltiin loppu, eli siihen pakostakin oli suunnitelti valmis juonikuvio. Sinänsä siis outoa että se muuttui sopimuksen jatkon jälkeen vuosien mittaan roskasarjaksi ja vielä oudompaa että se on siltikin kai Suomen suosituin sarja. Siis käsittääkseni se nousi suosioonsa nimenomaan sen alkuperäisen, laadukkaan, samaistuttavan ja aidontuntuisen tyylinsä takia, niin että miksi helvetissä se alkoi muuttua täysin ja miksi se on vieläkin Suomen katsotuin? Tai no...kai ne ajatkin ovat muuttuneet ja uusi sukupolvi arvostaneet sem uutta tyyliä tarpeeksi. En tiä.

Jos alkaisin selittää alkuperäisten Salkkareiden juonipolkuja, se saattaisi kuulostaa jossain määrin ylidramaattiselta saippuaoopperalta, mutta jos katsot muutamia ensimmäisiä jaksoja, ymmärrät ehkä ettei se ollut. Ja se oli tosiaan rauhallisesti ja hyvin kerrottua tarinaa jossa jaksojen tapahtumat ja päätökset muisti vielä pitkään, koska niihin samaistui välittömämmin ja niistä ja hahmoista oikeasti välitti. Nykyään edellisen jakson saattaa unohtaa jo viidessä minuutissa, koska ne eivät yleensä ole mitään muuta kuin tekemällä tehtyä ylidramaattista sekoilua ja 5-vuotias pentukin osaisi leikata jaksojen kulun paremmin kuin se kuka ikinä nykyiset jaksot sitten leikkaakin. Ei toki koko syy leikkaajassa ole, hänhän voi vain tehdä parhaansa sillä materiaalilla mitä saa työstettäväkseen.

En muista milloin Salkkareiden taso alkoi laskemaan kuin lehmän häntä, mutta epäilen että se tapahtui suurinpiirtein niihin aikoihin kun alkuperäiset nuoremmat hahmot kirjoitettiin ulos. (Miia, Saku, Kalle, Aki ym.) Ja sen taas epäilen tapahtuneen silloin alkuvuodesta 2002 jolloin Salkkareiden oli tarkoitus päättyä. Se voi olla että Salkkarit yrittää yhä käsitellä tärkeitä teemoja, mutta nykyversion naurettavalla tyylillä ne tuskin uppoaa ihmisiin yhtä hyvin kuin alussa, koska nykyään Salkkarit on tosiaan pitkälti aivotonta draamaa viihteen nimessä.

Alkuperäisen tyylin ja materiaalin vaihduttua roskaan mä aloin katsoa Salkkareita vain silloin tällöin kausittain, koska se oli yhä hyvää hetkiviihdettä, mutta lopulta vain jos sattui kanavalle ja joku uusi hahmo sattui herättämään mielenkiintoni, (kuten esim. Miro ja Salla.) Katselukausieni välissä alkoi olla usein kuukausia. Lopulta vannoin etten enää ikinä katso niitä sekuntiakaan, sillä paloi päreet totaalisesti kun yhteen jaksoon heitettiin niin paksua ja älytöntä draamaa että keitti yli. Kirjaimellisesti älytöntä koska siihen ei ollut MITÄÄN logiikkaa. Siis sen mä vielä siedin että saippuaoopperaksi muuttuneen sarjan aikajanan kanssa ollaan välinpitämättömiä, mutta jos draamaelementinkin suhteen heitetään logiikka hevonperseeseen niin kyllä katkeaa kamelin selkä, sillä sellanen on jo mautonta jopa tv-viihteeksi! Sen jälkeen mä taisin kuitenkin silti myöhemmin jatkaa niiden seuraamista kun siihen käveli joku uusi tarpeeksi mielenkiintoinen hahmo just sillon ku satuin surffaamaan kanavalle, ja vaikutti olevan siedettävästi kirjoitettu kausikin meneillään. Nyt en kuitenkaan ole katsonut tv:tä oikeestaan kuin vain lauantaisin enkä siis edes muistanut Salkkareiden olemassaoloa suunnilleen vuoteen ennen ku viime viikolla sattumalta osui kolmoselle ja näin että yksi alkuperäisistä hahmoista, Kalle, oli pöllähtänyt takaisin kuvioihin. Kalle kun sattui oleeen yksi suosikeistani kans.

Pidän myös Salkkareiden tunnarista, sen sävelestä ja sanoista. Mielestäni se puki hyvin alkuperäistä sarjaa ja on kurjaa että se joutuu nyt edustamaan roskasarjaa. Onneksi edes sen sanoitus on jätetty pois ja lopputeksteissä kuuluu vain pätkä instrumentaalia versiota. Niin, ja oletteko huomanneet, että aluksi Salkkareiden yksi jakso kesti 20 minuuttia jopa ilman mainoskatkoja? Nyt ne kestävät vain noin kymmenen minuuttia ilman mainoskatkoa ja siksi ne kai tunkeekin väliin kaksi pitkää mainoskatkoa jottei kukaan vaan huomaisi että niiden laatu on laskenut niin dramaattisesti ettei yhtä jaksoa kestäisi erkkikään jos sen pituus olis oikeasti sama kuin ennen. Tai, ainakin muistelen että olisin joskus ottanut aikaa ja näin olisi.

Kalle, Ismo ja Miia

Alkuperäisistä Salatuista elämistä ehdoton suosikkihahmoni taitaa olla Saku Salin. Sakulla oli hyvät jutut ja mielenkiintoinen persoona, sekä oli sarjan keskipisteenä mielenkiintoisella tavalla. Ja Jasper Pääkkönen nappivalinta sen näyttelijäksi. Salinien perhe oli muutenkin viihdyttävä, mutta jotenkin sydämeni veivät enemmän Laitelat. Se miten niiden välinen rakkaus ja side oli silti vahva vaikka Ismo hakkasikin lapsiaan eikä pystynyt halutessaankaan yksinään parantumaan.
En tietenkään ajattele että se tilanne olisi mitenkään ihailtava tai miellyttävä sinänsä, mutta se oli mielestäni liikuttavaa koska se osoitti jollain merkittävällä tavalla perherakkauden kestävyyttä ja miten sen nimessä on valmis kestämään mitä tahansa - ja koska se ei silti glorifoinut eikä esittänyt perheväkivaltaa hyväksyttävänä, ja Ismokin haki lopulta apua ongelmaansa. :)

Luin silloin Salkkareiden kulta-aikoina myös pari niistä spin-off-kirjoista. Ainakin Siljan vaihto-oppilas-vuodesta ja Kallen intti-vuodesta. Ja nekin oli tv-sarjan lailla hyvää luettavaa. En uskalla edes kuvitella millaista älytöntä pullamössöskeidaa nykyajan version pohjalta kirjoitetut kirjat ovat, mikäli sellaisia vielä väännetään.

Tällä hetkellä Salkkareiden ensimmäinen kausi on myynnissä DVD-bokseina ja toisesta kaudesta aiankin eka puolisko. Suosittelen vuokrata jostakin hyvinvarustetusta videovuokraamosta ja tsekata ne. Suosittelen lämpimästi vaikket yhtään arvostaisi nykypäivän Salattuja elämiä. En nimittäin voi painottaa liikaa että alunperin tämä sarja oli verrattain kuin toiselta planeetalta ja oikeasti ajankulun arvoista. Ei läheskään yhtä hyvä kuin Käenpesä tai Sydän toivoa täynnä, mutta hyvä kuitenkin.

Saku, Miia ja Kalle tonkii kuolleen Puustisen asuntoa:
(ensimmäisiä jaksoja)

Salatut elämät - Viikko 5

(ensimmäistä vuotta)

Fandom-kysely

Löysin ja suomensin/sovelsin nämä kysymykset täältä.

1.) Valitse 2-5 tämänhetkistä fandomiasi?
1. Harry Potter
2. Leijonakuningas
3. Peter Pan
4. Oopperan kummitus
5. Buffy Vampyyrintappaja / Angel TVS

2.) Suosikkihahmosi kustakin fandomista?
1. Barty Kyyry Jr., Sirius Musta, Weasley kaksoset, Albus Dumbledore, Lee Jordan
2. Simba, Kiara, Kovu, Banzai, Pumba
3. Peter, Wendy, kapteeni Koukku, Helinä-keiju
4. Erik (eli Kummitus), Christine (ei Lerouxissa), Raoul (ei Lerouxissa)
5. Connor, Giles, Angel, Buffy, Fate, pormestari Richard Wilkins, Spike, Willow, Xander, Anya, Tara, Oz, Joyce

3.) Suosikki parituksia?
1. En oikeastaan mieti parituksia Pottereissa eli ei ole suosikkeja. Fanien au-parituksista tosin kiehtoo Draco/Hermione.
2. Kiara/Kovu. Ei oikeastaan muita. Fanien parituksista en niin välitä.
3. Peter/Wendy. Sama juttu kuin yllä.
4. Erik/Christine. Sama juttu kuin yllä.
5. Buffy/Angel, Buffy/Spike, Tara/Willow, Oz/Willow, Xander/Anya.

4.) Mikä on suosikkiasiasi ko. fandomissa?
1. Koko syvästi inspiroiva velhouniversumi ja miten kirjat yhdistää hienosti lapsenomaiseen materiaaliin, synkkää ja aikuisemmille suunnattua teemaa ja materiaalia. Ja foorumiroolipelit.
2. Se miten synkkä ja rehellinen se on Disney-elokuvaksi.
3. Peter Panin hahmon psykologia.
4. Andrew Lloyd Webberin musikaali(elokuva) ja Susan Kayn faninovelli. Kumpikin yhtä suosikkeja.
5. Hahmojen erityisen helposti samaistuttavuus, sarjan huumori, ja nuorten hahmojen puhetapa joka on tosi viihdyttävää, Angel TVS:ssä myös sen tunnari sekä Connorin ja Angelin tarina.

5.) Mikä ärsyttää/mitä vihaat eniten ko. fandomissa?
1. Ei oikeastaan mikään. Ei ole vielä yhtään erityisen ikävää kokemusta.
2. Fanit jotka eivät kunnioita rajaa fanitarinoiden ja virallisten faktojen välillä vaan levittelevät omia fantasioitaan totuutena, mikä luo hirmuisesti sekavuutta ja virheellistä tietoa uusille faneille.
3. Se miten Disneyn animaatioelokuva on muodostunut Peter Panin keulakuvaksi/kasvoiksi vaikka sillä on hyvin vähän yhteistä alkuperäisen, todellisen tarinan ja hahmojen kanssa.
4. Andrew Lloyd Webberin oman rakastetun musikaalinsa virallinen jatko-osa(a) Love Never Dies.
5. Ei tässäkään oikein mikään.

6.) Oletko luonut siihen yhtään fanihahmoa? (fanihahmo = original character = täysin itse luotu.)
1. Kyllä.
2. En, (jos au-versiotani Kovusta ei lasketa.)
3. En.
4. En, mutta aion kyllä.
5. En.

7.) Haluatko kertoa niistä hahmoistasi jotain?
1. Jesse oli velho ja ihmissusipoika joka tappoi kerran onnettomasti tyttöystävänsä pikkusiskon ja tuli isänsä hylkäämäksi, vihasi kiroustaan ja lopulta se vahingossa saatiin nostettua sen yltä.
Hunter on velho ja ihmissusipoika joka rakastaa tartuntaansa ja puolitosissaan miettii millaista olisi tappaa ihminen, on lähes ylivilkas persoona ja suuri kauhugenren fani ja käytännön pilailija.
Jacob on tuon uudemman ihmissuteni isä joka on velho, mutta työskentelee jästien rikospoliisina ja jonka pikkuveli katosi vuosikymmeniä sitten, liittyen taikamaailman rikoksiin. Hän on hyvin omistautunut ja rakastava isä eikä ikinä hylkäisi poikaansa.
Connor on hieman epätasapainoinen vaikkakin onnellisesti hyville vanhemmille adoptoitu puoliverinen velho. Hän on kahden verisisaruksen lapsi, mutta se ei tuonut minkäänlaisia kehitysongelmia. Epätasapainoisuus johtuu juuristaan psykopaatti-isänsä hoivissa. Connor oli niin nuori huostaanotettaessa ettei tietoisesti muista mistään mitään, mutta jäljet jäi ja kaavailen että koko historia aukeaa hänelle vielä jonain päivänä ja mahdollisesti kallistaa hänet toisessa velhosodassa pimeän puolelle.
2. Kovusta loin au-version vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuvaan foorumiroolipeliin.
3. -
4. Aion luoda oman fanihahmon Oopperan kummitus-roolipeliini. Kaavailen että se olisi jonkinlainen katulapsi/teini.
5. -

8.) Kuka on vähiten suosikkisi fandomin hahmoista?
1. Ginny Weasley. Ärsyttävä persoona.
2. Zira. Jotenkin vaan ei niin kauheesti kolahda.
3. En osaa sanoa.
4. En osaa sanoa.
5. Herra/Master (vampyyrien "kuningas")

9.) Oletko romanttisesti ihastunut mihinkään päähahmoon?
En, enkä sivuhahmoihinkaan.

10.) Haluatko sanoa fandomisi luojalle jotain?
No joo, mutta on hyvin epätodennäköistö ettö he lukisivat suomenkilistä blogia ja juuri tätä merkintää. :)

Taru Sormusten Herrasta

Ensikosketukseni oli Sormuksen Ritarit-elokuva alkukeväästä 2002. Rakastuin, joten ryntäsin heti kirjakauppaan ostamaan koko trilogian yhteisnidoksena. En eroaisi siitä niteestä suurestakaan summasta. Muistan kuinka luin sitä jopa vielä tauottomammin kuin Harry Potter-kirjojakin. Meinaan Harry Potterit jotenkuten sain laskettua käsistäni jossain vaiheessa yötä, mutta TSH:ta luin päivät ja yöt ajantajun kadottaen, ja kerran auringon noustessa väitin työharjoittelupaikkaani olevani kipeä jotta ei tarvitsisi lopettaa lukemista. (Puolustukseni voin sanoa, että olin silloin teini-ikäinen. ;D)
Sitä paitsi örkit olivat juuri löytäneet Frodon Lukitarin luolalta ja Sam kuullut ettei Frodo-herra olekaan kuiollut ja lähti seuraamaan örkkejä saadakseen Frodon takaisin ja sitten alkaisi seikkailun vaarallisin osuus.

Muistan kuinka pillitin silmät päästäni kun Sam luuli Lukitarin tappaneen Frodon ja viipyi isäntänsä ruumista pidellen tuntikausia ja lupasi palata tämän luo enää koskaan eroamatta, sitten kun olisi saattanut Frodon tehtävän loppuun. Ne sivut on kyynelten tahrimat ja mielestäni tuo kohtaus on elokuvassa aivan liian kepeästi ja pikakelauksella sivutettu. Olisivat edes pidennettyihin dvd-versioihin laittaneet sen enemmän kirjan mukaisesti, jos edes filmasivat sitä niin...Rakastin ko. kohtaa yhä enemmän kun sitten tarun päätyttyä luin Tolkienin lisäyksiä kirjan liitteistä ja selvisi miten tärkeä kohta tuo oli Frodon ja Samin jälleennäkemiselle kaikkien vuosien jälkeen.

Eli kuten näette, minä rakastuin tässä Tarussa ensisijaisesti Frodon ja Samin ystävyyteen joka syveni veljeyden tasolle yhteisen matkan aikana, ja rakastumiseni on Tolkienin kirjoituksen ja elokuvantekijöiden lisäksi suuresti myös Elijah Woodin ja Sean Astinin loistavan näyttelijätyön ja kemian ansiota.

En tiedä miten uusi idea Tarun perusastelma oli silloin kun Tolkien sen julkaisi, mutta minua kiehtoo valtavasti ajatus että maailman hallitseminen, julmuus, ahneus ja pimeys voisi olla kiteytyneenä yhteen niin pieneen ja kauniiseen esineeseen. Ja että sen tuhoaminen ei kävisi kädenkäänteessä ja tuskitta. (Niin, How It Should Have Ended-videot ovat hauskoja ja tekevät usein hyviä pointteja, mutta minä en usko että Sormusta olsii voitu tuhota vain lentämällä kotkilla Tuomiovuoren yli. Sauron etsi sitä jo jatkuvasti monelta eri suunnalta, varmasti Mordorin ilmatilaakin tarkkailtiin jo kauan ennen kuin Saattue lähti matkaan.)

Suosikkihahmojani tarinasta ovat ehdottomasti Frodo ja Pippin. Hobitit ylipäätään. :)
Aragorn on myös kärkipäässä ja elokuvien näyttelijä osui todella kohdalleen kuten oikeastaan kaikkien hahmojen suhteen.

Mielestäni Peter Jacksonin elokuvatrilogia on mahtava ja sydämellinen tribuutti Tolkienin tarulle. Onhan niissä toki tarpeettomia muutoksia, sellaisiakin joista en pidä. Kuten esim. nyppii että ne antavat kuvan ihan kuin Sam olisi pysynyt Frodon rinnalla ensisijaisesti koska lupasi Gandalfille, kun tosiasiassa (eli kirjassa) se pysyi sen rinnalla koska se kuului sen persoonaan ehdottoman rakastavana, omistautuneena ja uskollisena ystävänä ja palvelijana. Sam suorastaan loukkaantui kuin haltiat vihjailivat että hän saattaisi jättää Frodon...Ja mielestäni oli hupsua dramatiikkaa sitoa Arwenin henki Sormuksen kohtaloon. Ja elokuvaversen Lukitar on naurettavan pieni ja liian hämähäkki. Minä kuvittelin sen ainakin kymmenen kertaa isommaksi ja vain hämähäkkimäiseksi olennoksi. Mutta mikään muutos ei kaiherra minua liikaa, koska yleisesti ottaen elokuvien tunnelma ja juonirunko on täydellisesti kohdallaan! Kuten myös pitkälti hahmojen suhteiden esitys.

Yksi suosikkikohtiani elokuvista on kun Pippin pelastaa Gandalfin hengen. Pikkuinen, nuori ja ei-niin-kauan-sitten henkisesti kovin kypsymätön hobittipoika pelastaa ikivanhan ja viisaan velhon. Tietenkin kohtauksen vaikuttavuuden ratkaisevin puoli on se että tuo velho rakasti hobitteja ja hobitit häntä, ja nuo kaksi olivat ystäviä ja tavallaan omasivat jonkinlaisen vanhempi/lapsi-suhdedynamiikan. :')

Siis kaikenlaiset muutokset eivät haittaa, kun elokuvan ohjaajalla, näyttelijöillä ja muilla tekijöillä on kuitenkin selvästi kunnioitus ja sydän täysillä mukana. Ja mielestäni PJ:n trilogiassa todellakin on. Vaikka joku joskus tekisikin kirjalle vieläkin uskollisemman elokuvasovituksen, minun on vaikea kuvitella että se yltäisi tunnelmassaan ja hengessään yhtään lähemmäs kirjaa kuin Jacksonin trilogia.
Rakastan kirjaa enemmän kuin elokuvia, mutta olen silti lukenut sen vain kahdesti ja elokuvat nähnyt lukemattomia kertoja. Näkökykyni on huonontunut viime vuosikymmenen aikana joten pitäisi ostaa toinenkin kirjakopio jossa on parempi fontti(koko) ja riviväli. Elokuvatrilogian olen nähnyt jokaisen osan 4-6 kertaa leffateatterissa ja lukuisia kertoja pidennettyinä dvd-versioina.

VIRALLINEN TRAILERI:

PARI TEKEMÄÄNI FANIVIDEOTA:

Pieni talo preerialla

Alison Arngrim, joka näytteli Nellie Olesonia, puhuu eräässä haastattelussa sarjan faneista mikä tuo hienosti esille miksi se on paljon muutakin kuin vain televisiosarja viihteeksi.

Mutta ensin, niille jotka eivät tiedä mistä ylipäätään on kyse; Tämä on Yhdysvaltalaisen kirjailijan Laura Ingalls Wilderin lasten- ja nuortenkirjasarjaan perustuva televisiosarja joka seuraa sarjan päähenkilön, Lauran, ja hänen läheistensä elämää Yhdysvalloissa 1870-1880-luvuilla. Sarja kertoo Lauran omasta elämästä, mutta televisio-versio eroaa suuresti kirjoista eli sen tapahtumat ovat melko kaukana Lauran oikeasta elämästä sillä televisioon tietenkin haluttiin lisätä roppakaupalla draamaa. Kuulema myös Charlesin, Lauran isän, hahmo on hyvin erilainen kuin kirjoissa. Kirjoja en ole lukenut enkä ole liiemmin kiinnostunutkaan, mutta tämä televisiosarja on sydäntäni lähellä.

Sillä on toki standardifaneja jotka katsovat sitä vain koska se on hyvä show, mutta sillä on värikäs skaala erilaisia faniryhmiä: Alisonin mukaan on faneja jotka katsovat sitä koska pitävät Michael Landonista, ja faneja jotka kasvavat sarjan parissa koska niiden äidit laittavat katsomaan koska sarja on hyväksi lapsille, ja nämä fanit pitävät sarjasta koska samaistuivat Lauran hahmoon, halusivat olla Laura. Ja sitten taas faneja jotka pitävät Nellien ja tämän äidin hahmoista koska kokevat sarjan olevan aivan liian hyvistelypainotteinen ja sillä ällöttävä ja että on kivaa kun siinä on sellaisia pahoja, kammottavia ihmisiä. On faneja jotka rakastavat sarjaa ja katsovat sitä salaa koska ystävänsä ajattelevat sen olevan hölmö tyttöjen ohjelma. Ja faneja joiden lapsuus on hirveä ja elävät hirveissä perheissä, ja toivovat että heidän perheensä olisi kuin Ingallsit ja katsovat tätä sarjaa koska se saa olon tuntumaan paremmalta ja voiden samaistua Walnut Groven ihmisiin. Ja faneja jotka ovat kärsineet vaikeista sairauksista ja kestäneet niitä tämän sarjan voimalla. Ja faneja jotka ovat hirvittävän masentuneita ja onnettomia ja tämä sarja on ainoa asia joka saa heidät jaksamaan elämää. (Alison Arngrim, haastattelu)

En muista tarkalleen koska ensimmäisen kerran katsoin tätä sarjaa, mutta lapsi en kuitenkaan enää ollut. Olen katsonut sarjan läpi ainakin kolmesti ja yksittäisiä jaksoja lukemattomia kertoja. Itse kuuulun ryhmään joka katsoo tätä sarjaa ensisijaisesti Ingallsien takia. Oma lapsuuteni ei ollut hirveä, vaan okei, olosuhteisiin nähden todella okei - ollen muutamia merkittäviä asioita jotka pidättivät sitä olemasta onnellinen. Tarvitsen ajoittain annoksen Ingallsien perheidylliä ja ihanan yksinkertaista 1800-luvun elämäntyyliä.

Toinen syy miksi koen suorastaan tarvitsevani tätä sarjaa on nykymaailman hektinen meno ja ruma suunta joka joskus turhauttaa syvästi. On ajoittain ihanaa hukkua tunniksi tai pariksi (tai koko yöksi), tämän tervehenkisen sarjan kuvitteellisen kuvaelmaan maailman paremmista ajoista. Tiedän että moni asia on kehittynyt parempaan suuntaan sitten 1800-luvun, kuten esimerkiksi naisen asema, seksuaalivähemmistöihin suhtautuminen yms. Teollistuminenkin toi mukanaan paljon hyvää. Mutta silti...Minun nähdäkseni yleisesti ottaen, ihmiset olivat onnellisempia 1800-luvulla ja aiemmin.

Minun mielestäni tämä ei missään nimessä ole liian hyvistelevä ja ällöttävä sarja, vaikka periaatteessa ymmärrän kyllä miksi jotkut saattavat tuntea toisin. Minä nyt vain olen sattunut katsomaan pari jaksoa sellaista sarjaa kuin Guns of Paradise, ja tämä Pieni talo preerialla ei ole mitään sen hyvistelyjeesusteluun verrattuna! Eli minulla on hieman lieventävää näkökulmaa asiaan.

Jotkut tämän sarjan jaksojen juoni-ideoista ja kuvioista tuntuvat mielestäni ylidramaattisiltä ja jopa tekemällä tehdyltä, mutta omalla tavallaan viihdyttäviä nekin jaksot ovat. Siinä missä monet jaksot ovat puhtaasti samaistuttavia ja aidosti puhuttelevia eivätkä tunnu lähes lainkaan tv-showmaisilta.
Varsinkin, kun kaikki hahmot on kirjoitettu todella uskottaviksi ja viihdyttäviksi, ja näyttelijävalinnat osuneet kohdalleen. Sitä paitsi tämä on joskus täyttä draamaa, joskus puhtaasti samaistuttavaa juonta ja joskus hupsua ja hauskaa komediaa. Tämä sarja yksinkertaisesti tarjoaa kaikkea mahdollista!

Kausia olisi yhdeksän + kolme erikoiselokuvaa ja tekisi mieli luetella suosikkijaksojani, mutta ehkä lopetan tämän tähän, muuten varmaan kukaan ei jaksa lukea tätä merkintää. Yhdeksäs kausi ei ole enää aivan yhtä tasokas kuin aiemmat, koska Ingallsit muuttavat pois ja sitä myöten sarja menettää olennaisen osan olemustaan vaikka perhe yritetäänkin korvata samankaltaisella uudella perheellä (jonka nuorin poika on muuten tosi suloinen hahmo.) Tuolla yhdeksännellä kaudella on toki monia hyviä jaksoja silti. Suosikkini on kaksiosainen "Home Again" jossa Charles palaa Walnut Groveen teini-ikäisen Albertin kanssa joka on jo pitkään ollut vaikeuksissa kaupungissa varastelun ja muun jengitoiminnan tiimoilla ja Walnut Groveen palatessa käy ilmi että poika on koukussa morfiiniin.

Suosittelen lämpimästi tv-sarjaa Pieni talo preerialla, ihan kaikille ikään ja kiinnostuksenkohteisiin katsomatta. En usko että on olemasskaan ihmistä joka ei saisi tästä sarjasta jotain merkittävää iloa irti. Koska tämä on hienosti toteutettu sarja joka käsittelee puhtaasti elämää ja rakkautta sen kaikissa väreissä ja syvyyksissä.

P.S.
Disneyn tuottama minisarja Little House on the Prairie, vuodelta 2005 on myös todella katsomisen arvoinen. Se on paljon lähempänä Lauran kirjoja kuin tämä tv-sarja, ja on tunnelmaltaan ihan erilainen. Erityisesti nautin siitä miten realistisesti siinä toteutettiin preerian intiaanit. Upea elokuva/minisarja jonka aion takuulla joskus ostaa omakseni.

Sir Elton John

"Curse missed opportunities." Jep, olen ollut 17 vuotta melkoisen suuri fani ja Elton on käynyt muutaman kerran Suomessa faneuteni aikana, mutta arvatkaa vain olenko päässyt näkemään ja kokenaan. Ensin olin liian nuori menemään yksin, (tuskin olisin edes päässyt sisään), ja kukaan ei halunnut lähteä mukaani (tai sitten ei ollut varaa)...ja muilla kerroilla oli edelleen seuranpuute ongelmana, koska en huonon näkökykyni takia voi noin vain lähteä ihan yksin täysin uusiin paikkoihin ilman että tulee navigointiongelmia. Ensimmäisen kerran jälkeen eli kun paikka on suht tuttu, ei yksin menemisessä ole enää ongelmia.

Eli nyt, jos hän sattuisi vielä tulemaan Helsingin olympiastadionille, maksaisin aika paljon jopa kenttälipusta päästäkseni kokemaan keikan ennen kuin se oikeasti lopettaa uransa. Pelkään että tilaisuus meni jo, koska hän kävi Helsingissä viimeksi vuonna 2009 ja viime vuonna vain Pori Jazzissa.

Elton kun on avomiehensä David Furnishin kanssa tuossa välissä, (joulukuussa 2010), saanut pienen pojan, jonka he nimesivät Zachary Jackson Levon Furnish-John. Eli kyseessä ei ollut tavallinen adoptio vaan jompikumpi heistä on pojan biologinen isä, (eivät kai ole kertoneet kumpi), jonka korvikeäiti synnytti. Eli poika on nyt jotain 1,5-vuotias.

Elton ja poikansa Zachary, (s. 25.12.2010)

Elton siis on ilmoittanut marraskuussa 2010, että jättää musiikillisen uransa, koska kokee olevansa liian vanha kilpailemaan Lady Gagan kaltaisten kanssa...(se miksi ihmeessä hän vertaa itseään Lady Gagaan on täysin käsittämätöntä - hänen ja Gagan fanikunta on aivan eri planeetoilta ja pääosin eri ikäryhmääkin)...eli suurempi syy lienee hänen halunsa asettua isän rooliin mikä tietenkin on lapselle reilumpaa, kun toinen vanhemmista ei kierrä maailmaa koko ajan. :)

Ei sinänsä yllätä yhtään hänen valintansa. Johan hän jo aikaa sitten kirjoitti tämän ihanan biisin Blessed. ♥

Kattokaa ny ku se on niin söpö! Ja sillä on Eltonin nenä! ^^ (Ja kuulema Davidin korvat. Että revi nyt sit siitä kumpi on sen biologinen isä. ;D Minä oon kyllä sitä mieltä että se näyttää muutenkin totaalisesti Eltonilta eikä vain nenästään, eli Elton on ilmiselvästi sen biologinen isä.)

Elton, David ja lapset Elijah & Zachary.

MUOKS, (2013)
Nyt heillä on toinenkin poika, syntyi 11.1.2013!
Saman munasolun luovuttajalta kuin Zachary eli pojat ovat vähintään velipuolia. :)
MUOKS

Olen ollut Eltonin fani lapsuudesta asti ja oli monta vuotta jolloin mulla ei paljon muita albumeita ollutkaan kuin Eltonin, ja seinäni oli tapetoitu Elton-julisteilla ja lehtijutuilla. Fanitus alkoi Leijonakuningas-elokuvaan kirjoittamastaan, lopputeksteissä soivasta biisistä Can You Feel The Love Tonight.

Elton John taisi olla ihan ensimmäinen englanninkielinen idolini tai jopa ensimmäinen kaikenkaikkiaan. En muista erityisesti fanittaneeni mitään muusikkoa ennen häntä. Jokin sen tyylissä, ja sanoituksissa (jotka toki kirjoitti/kirjoittaa pääosin Bernie Taupin) on vaan niin sykähdyttävää ja ajatona, ja Eltonia voisi kuunnella ilman sanoituksiakin, sävellykset kun ovat samaa lajia. ♥

Eltonin musiikki on pettämättömän inspiroivaa, varsinkin luovaan kirjoittamiseen, ja lisäksi saa mut nykyään erityisen nostalgisiin tunnelmiin...Ja myös haaveilemaan tulevaisuudesta ja rakastamaan elämää erityisen lämmöllä. Eltonin biisit tuo jotenkin uniikilla tavalla sydämen ja sielun täyttävän tunnelman. Vaikee selittää. Sellaista monikaan biisi muilta artisteilta ei yleensä saa aikaan mulle. ♥
Tietysti musiikkinsa lisäksi, nuoren Eltonin keikkailupuvut yms. puvut saa mut tosissaan haluamaan käväistä '70-luvulla. :D

Kaikkien aikojen suosikeimpiani biisejä Eltonilta:
(♥ = erityisen suosikki)

Goodbye Yellow Brick Road ♥
I Guess That's Why They Call It The Blues
Someone Saved My Life Tonight ♥
I'm Still Standing
The Bitch Is Back ♥
Daniel ♥
Blessed ♥
Live Like Horses ♥
Nikita
Honkey Cat
Sorry Seems To Be The Hardest Word
I Need You To Turn To
The One
Your Song
Crocodile Rock
Long Way From Happiness


...ja nyt en enää jaksa käydä läpi tuota kilometrilistaa. 40 vuotta ja kymmeniä albumeita niin ei voi ulkoa muistaa eikä jaksaa tarkistaa, enkä varmasti ole edes kuullut kaikkea. :D

Mutta Elton John on tosiaan aina ollut musiikkirakkauksieni kärkipäässä. ♥ Elton taitaa kaikesta huolimatta kuitenkin sijoittua vasta kolmanneksi.