Declan Galbraith - vol. 2

Englantilainen laulaja Declan Galbraith - Bon Jovin rinnalla Elämäni Rakkaus musiikissa, (esittelymerkintä jonka kirjoitin vuonna 2011) - on etenemässä hyvää vauhtia comebackinsä tiimoilta. (Josta kirjoitin hehkutusmerkinnän  vuonna 2012.)

Tänään, 28. kesäkuuta, hän esiintyy ensimmäisen kerran sähkökitaran ja bändin kera omassa konsertissaan, Berlinissä. Sen on tarkoitus on aloittaa kiertue Euroopassa. On hän konsertteja oman musiikkinsa tiimoilta ennenkin pitänyt isoilla lavoilla, mm. Kiinassa, mutta ei aivan tässä mittakaavassa. Hän on myös tuottamassa EP-levyä (levy joka on pidempi kuin single mutta ei aivan täyden albumin mittainen) lähiaikoina julkaistavaksi. Eilen yksi Saksan suurimmista sanomalehdistä, Die Welt, julkaisi uusimman haastattelun. Suomennan sen tähän, ja vielä perään yhden monista haastatteluista ajalta ennen kuin hänen uransa oli varsinaisesti alkanut - ajalta kun hän oli juuri solminut ensimmäisen suuren levytyssopimuksen 9-vuotiaana. Koska se artikkeli on tolkuttoman hauska, suloinen ja antaa hienosti kuvan millainen lapsitähti hän oli. Siis kokonaisemman kuvan persoonastaan kuin pelkät tv-haastattelut.

~ Declan Galbraith, 22v, 27. kesäkuuta 2014
Haastattelija/kirjoittaja: Daliah Hoffmann
Suomennos: Nibs
--> alkuperäinen artikkeli

Lapsitähti yrittää paluuta

Declan Galbraith oli pikkupoika Elton Johnin kanssa lavalla, lauloi kuningattarelle ja sai kultalevyn. 16-vuotiaana hän päätti uransa - ja nyt haluaa aloittaa aivan alusta.

Declan Galbraith oli se pieni poika joka lauloi coverin Kelly Familyn ”An Angel”:istä ja julkaisi ensimmäisen albuminsa 10-vuotiaana. Hän esiintyi Elton Johnin kanssa lavalla, lauloi kuningattaren Riemujuhlassa ja myi yli 200,000 albumia maailmanlaajuisesti, toinen albuminsa "Thank You" ylsi kultalevyn tasolle. Erityisesti Aasiassa ihmiset rakastivat tuota suloista brittiä. Vaikka tämä lapsitähden ura oli hänelle luonnollinen polku, 2010, 19-vuotiaana, Galbraith ei enää halunnut palata covereiden ja massamarkkinointi-biisien pariin. Hän muutti Berliniin, missä hän aloittaa uudestaan hyvin pienestä – ison bändin ja omien laulujen kera.

Die Welt:

Miksi muutitte Lontoosta Berliniin?

DECLAN: Suuri osa menneisyyttäni ja uraani on tapahtunut täällä Saksassa. Moni ystäväni asuu täällä, ja kaksi ja puoli vuotta sitten päätin: On aika vaihtaa maisemaa, on seikkailun aika. Joten olen Berlinissä, myös aloittaakseni aivan alusta.
Berlin on myös kaupunki jossa on monia tilaisuuksia muusikolle ...
Toivon niin. Berlin on värisevä ja eloisa paikka. Lontoossa, itsenäinen musiikkielämä ei ole niin voimakasta kuin täällä. Berliinissä, tuntuu kuin joka kolmas minuutti käynnistyisi jotain uutta, täällä on niin monia mielenkiintoisia asioita koettavana. Tämä on kaunis ja jännittävä kaupunki, mitä en huomannut paljonkaan lapsena, koska istuin vain autossa.

Aiemmin lauloit klassikoita, nykyään kirjoitat omat kappaleesi. Milloin päädyit tähän päätökseen?

DECLAN: Tämä oli luonnollinen polku. Silloin, 9-vuotiaana, en ollut liiemmin kirjoitellut ja jopa 16-vuotiaana mitä kirjoitin ei ollut kovin hyvää. Siihen aikaan olin myös aloittanut kitaransoiton. Vähän ajan kuluttua, päätin ensin lopettaa musiikkiurani, itseni vuoksi. En enää pitänyt tyylilajistani, en ollut tehnyt mitään enkä löytänyt mitään uutta. Kontaktini ja työsuhteeni olivat huonoja. Oli pakko lopettaa. Menin takaisin kouluun, ja olen pitänyt itseni tiiviisti kiireisenä kirjoittamalla. Joka päivä lauloin, soitin kitaraa ja kirjoitin lauluja.

Mikä inspiroi sinua?

DECLAN: Yhtenä asiana, kelttiläinen taustani ja perheeni. Isoisäni tapasi aina soittaa minulle irlantilaista folk-musiikkia, mikä kulkee mukanani nykyään. Vaikka laulu kuulostaisikin enemmän rockilta, käytän mieluummin selloa ja viulua kuin sähkökitaraa. Isäni toi minut lähemmäs bändejä kuten Led Zeppelin, Pink Floyd ja Deep Purple. Ja sitten on omat musiikilliset löytöni: Cat Stevens, Leonard Cohen, tuo runoollinen kirjoittaja. Kaikki tuo yhdistyy uudessa tyylissäni, musiikissani. Laulujeni sisällössä yritän kirjoittaa en vain rakkaudesta ja ihmissuhteista, vaikkakin liitän niitäkin aiheita mukaan jo. On myös vahvoja tunteita jotka me kaikki tunnemme. Mutta kirjoitan paljon myös kaikesta mitä ympärlläni tapahtuu, mitä maailmassa tapahtuu: sota, nälänhätä, kärsimys. On kuin terapiaa kirjoittaa näistä asioista.

Miksi et ole kärsinyt tyypillistä lapsitähden syndroomasta - kolareita, huumeita, epäonnistumisia?

DECLAN: Urani on ottanut muutamia vuosia eikä tapahtunut yhdessä yössä. Vanhempani ovat aina pitäneet minusta hyvää huolta, silloin ja nyt. Minulla ei koskaan ollut henkivartijaa, vaikka levy-yhtiöni tarjosi sellaista. Isäni ja managerini ovat aina ympärilläni.

Mikä oli kaikkein ikimuistoisin hetki nuoremmilta vuosiltasi?

DECLAN: Kun sain kultalevyni Saksassa ja Itävallassa, se oli hyvin intensiivistä aikaa. Muista kun silloin sain sähköpostin levy-yhtiöltäni, kun minä ja perheeni istuimme lentokentällä Lontoossa. He onnittelivat minua ja kertoivat että ”Thank You”-albumini on toisella sijalla listalla, aivan Nelly Furtadon takana.

Mikä sen jälkeen on muuttunut eniten?

DECLAN: Nykyään, olen kiinni joka prosessissa ja voin päättää itse, mitä haluan. Olen päivittäin yhteydessä bändiini. Me jammailemme, harjoittelemme ja teemme musiikkiamme. Bändini jäsenet ovat ystäviäni eivätkä vain kollegoitani.

Millaista pikkupojalle oli olla kuuluisa?

DECLAN: Kun ajattelen taaksepäin, se ei missään vaiheessa ollut niin hauskaa kuin voisi olettaa. Kaikki ympärilläni ovat hyväksyneet minut sellaisena. Yhtenä päivänä seisoin lavalla ja lauloin, ja seuraavana seisoin jalkapallokentällä ystävien kanssa. Minua ei kiusattu, ja vanhempani pitivät huolta että kaikki säilyi mahdollisimman normaalina.

Milloin olet päättänyt tehdä paluun?

DECLAN: Oikeastaan, minut tuotiin takaisin, vaikka se kuulostaakin kliseiseltä. En ole koskaan lakannut tekemästä musiikkia, en vain julkisesti viime vuosina. Olen joka päivä soittanut kitaraa, laulanut ja kirjoittanut. Tehdä omaa musiikkiani, sen tekeminen tällä kertaa todella, todella, on ajanut minua eteenpäin. Minulla on tämä menneisyys, mutta se näyttää hyvin oudolta. Joskus kun näen vanhoja esiintymisiä ja videoita, en tunnista itseäni. Oli kerran myös hetki jolloin tunsin oloni hyvin pettyneeksi, koska se kaikki ei ollut omia päätöksiäni. Se tuntuu kuin eri elämältä. Tänään se on erilaista, on täysin uusi alku, ja tuntuu melko erilaiselta.

Fanisi ovat kasvaneet kanssasi eivätkä ole kuulleet sinusta pitkään aikaan. Millaista palautetta olet saanut heiltä?

DECLAN: Kun lopetin, minulla oli yhä paljon menestystä. Monille se oli hyvin yhtäkkinen loppu. Olen nyt tehnyt monia pieniä keikkoja Berliinin kahviloissa ja baareissa, niinsanotusti, olen uusi esiteltäväksi. Vain sellistini ja minä. Palaute oli upeaa, kahvilat olivat aina tupaten täynnä. Huomenna, olen hyvin innoissani, esiinnyn Private Clubilla ison bändin kanssa, mikä on hyvin mielenkiintoista.

Declan Galbraith ja bändi, Private Club, Berlin, Lauantaina 19.30.

* * * * * 

~ Declan Galbraith, 9v, joulukuu 2001
Kirjoittaja: Helena de Bertodano
Suomennos: Nibs
---> alkuperäinen artikkeli (julkaistu huhtikuussa 2002)

Hän on naperoiden huippu

DECLAN GALBRAITH, 9-vuotias, makaa lattialla, vaivalloisesti harjoitellen allekirjoitustaan nimikirjoituksia varten. Häneltä kestää hyvän minuutin kirjoittaa nimensä kiemuraisella käsialalla. Hän huokaisee. "Se on vieläkin kauhea, iskä." Hänen isänsä Alec, sähkömies, katsoo kun poika yrittää uudestaan. "Se on hieman hidasta. Sinun täytyy kiirehtiä sitä. Ehkä sinun pitäisi vain kirjoittaa 'Dec'," hän ehdottaa.

Kaikki tämä saattaa vaikuttaa hieman aikaiselta, sillä Declanilla on ensimmäisen albumin äänitys vasta edessä. Mutta sitten taas, ei jokaisella 9-vuotiaalla pojalla ole levy-yhtiötä joka on sijoittanut häneen miljoona puntaa. Viime viikolla, EMI ilmoitti solmineensa Declanin kanssa sopimuksen kolmesta albumista, seuraavan kolmen vuoden aikana, voitettuaan kilpailun muutaman muun levy-yhtiön kanssa. Kuumeinen kiinnostus alkoi viime joulun aikaan, kun Declan oli äänittänyt laulun poikabändi Westlifen kanssa. Hänen ensimmäinen albuminsa on tähdätty julkaistavaksi muutaman kuukauden kuluttua.

"En minä oikeastaan saa sitä miljoonaa puntaa," Declan selittää. "Se on mitä he ovat valmistautuneet sijoittamaan minuun. Mutta ei se minua haittaa. Minä vain nautin laulamisesta."

Hän on itseään selkeästi ilmaiseva poika, mutta Declania kiinnostaa enemmän esitellä minulle lelujaan kuin vastata tylsiin kysymyksiin. "Katso autoani. Se on kauko-ohjattava. Se on hyvä, koska sillä saa kuskattua karkkeja, myös." Hän yrittää kovasti istua aloillaan, mutta välilä ei pysty vastustamaan halua lähteä pois – vaikkakin hän kohteliaasti pyytää ensin. "Voinko pelata pikaisesti jalkapalloa?" hän sanoo, sitten hän ryntää puutarhaan perheensä semi-irrallisesta talosta Hoon kylässä, lähellä Rochesteria, Kentissä, missä hän asuu äitinsä ja isänsä, Siobhanin ja Alecin, ja 6-vuotiaan siskonsa Bernadetten kanssa.

Declan on hassu pikku poika, omituinen sulautuma pikkuaikuista ja lasta, tultuaan työnnettyä show-bisnekseen kauan ennen aikaansa. Kuten hän laittaa sen, "Minulla on paljon velvollisuuksia, todella, koska minun täytyy käyttäytyä aikuismaisesti eikä kuin pikku lapsi, kun olen telkussa."

Kysyn, tuntuuko hänestä että hän menettää jotain lapsuudestaan. "No," hän sanoo, ajatellen ankarasti, "Leikin yhä cowboyta ja intiaaneja kun serkkuni tulee kylään."

Välillä on hetkiä kun hän on henkeäsalpaavan kultainen - esimerkiksi, kun hän puhuu "managerini" tai "stailistini". Ja seuraavassa hetkessä hän on kuin pieni lapsi. Yhdessä vaiheessa hän otti jougurttia jääkaapista, sitten kääntyy minua kohti ja kysyy: "Voinko syödä tämän?" Myöhemmin hän näyttää minulle pehmolelua vuoteellaan. "Rakastan tätä koiraa koska se päästää ääniä. Se sanoo 'Woof woof' kun sen tassua puristaa."

Declan on hyvännäköinen poika, voimakkaiden silmien ja isojen korvien kera. Hänen lauluäänensä on mykistävän voimakas, mutta hän puhuu suhteellisen pehmeästi. Hän kertoo minulle valtavan yksityiskohtaisesti miten hän laittaa piikkejä hiustyyliinsä. "Vaha on parasta, mutta jos meillä ei ole yhtään vahaa, sitten minun on vain käytättävä geeliä, mutta geeli latistuu kun kumautat sitä muutaman kerran. Sitten täytyy vetää käsi hiusten läpi ja se on taas muodossaan."

Hänen huoneensa on koristeltu julisteilla Westlifesta ja Robbie Williamsista. Tosiaan, häntä on mainostettu mini-Robbiena. "Haluaisin olla Robbie Williams. Ja iskäni taatusti haluaisi hänen rahansa."

Itseasiassa, hänen vanhempansa ovat mukava, jalata maan kamaralla pitävä pariskunta joka selvästi haluaa poikansa olevan onnellinen. "Ylivoimaisesti paras asia hänelle," sanoo hänen isänsä, "olisi ura laulajana, koska hän rakastaa sitä. Mutta myös tärkeää on se että hän saattaisi tulla taloudellisesti vakaaksi jo nuorella iällä, minkä täytyy olla jokaisen unelma – ei joutua ottamaan asuntolainaa varjostamaan."

Kiitos EMI:n anataman ennakon, Alec on voinut lopettaa työnsä vuodeksi. "Koska," Declan selittää, "se ei ole kovin reilua siskolleni jos iskä käy töissä ja äiti vie minua levytysstudioille."

Nuorukainen ei ole koskaan ajatellut ryhtyä sähkömieheksi itse. "Se ei vain ole kovin mielenkiintoinen työ. Ei pahalla, iskä."

"Ei se mitään, poika."

"Haluaisin omistaa radioaseman ja levytysstudion," Declan sanoo. "Se olisi hyvä."

"Suuria ideoita," kommentoi hänen isänsä.

Hänen vanhempansa sanovat että Declan on aivan samanlainen kuin muutkin 9-vuotiaat. "Meidän täytyy komentaa ja kurittaa häntä," sanoo Alec. "Hän tekee mitä pojat normaalisti: pallo on jatkuvasti naapurin tontilla, ja hän lähtee ulos ja hänen äitinsä huutaa hänelle koska hänen parhaat vaatteensa ovat täysin kurassa."

Declanin vanhemmat pyrkivät pitämään jonkinnäköisen normaalin elämän yhtäkkisen pyörityksen keskellä. "Tiesimme että yksityisyyteemme tunkeuduttaisiin paljon," sanoo Alec, "mutta päätimme että se on sen arvoista, jotta hän saa tavoitella sitä mitä haluaa saavuttaa."

"Heille täytyy antaa jokainen tilaisuus, eikös?" Siobhan kannattaa. "Hänellä vaikuttaa olevan lahja, joten meidän täytyy todella auttaa ja rohkaista häntä – ja jos hän menestyy se on hienoa, ja jos ei menesty niin hän on saanut upean kokemuksen."

Päivänä jonka vietin Declanin kanssa, kolme eri televisio- ja radioväkeä saapuu haastattelemaan häntä. Silloin tällöin hän muuttuu hieman hermostuneeksi ja etsii lisävarmistusta isästään: "Se oli tosi huono haastattelu, eikö ollutkin?" hän sanoo huolestuneena, juteltuaan BBC:n kuuden uutisten kanssa. "Se oli okei, poika," Alec vakuuttaa hänelle. "Yritit keksiä monimutkaisia vastauksia. Sano ihan vain mitä mielessäsi on."
Minulle puhuessan, hän silloin tällöin kääntyy isänsä puoleen ja kuiskaa: "Sujuuko minulla hyvin?"

Kuitenkin, hänen itseluottamuksensa tulee esiin, kun hän laulaa. Hänen suosikkilaulunsa, hän kertoo minulle, on Danny Boy. Hän vetää syvään henkeä ja aloittaa: "Oh Danny boy, the pipes, the pipes are calling . . ." Laulaessaan, hänen ilkikuriset kasvonsa ottavat enkelimäisen ilmeen; käsi rinnallaan; ja hänen jalkansa alkaa taputtaa. "Declan laulaa sydämestään," hänen äitinsä sanoo. "Hän vain nauttii joka sekunista."

Declanin ensimaku menestyksestä tuli kaksi vuotta sitten, festivaaleilla Rochesterissa, missä ihmiset esiintyivät kadulla rahaa vastaan ja hän kinusi äidiltää lupaa esiintyä myös. "Hän sanoi ei, mutta jatkoin pyytämistä ja kävin hänen hermoilleen, joten lopulta hän sanoi kyllä." Hän lauloi puolitoista tuntia ja ansaitsi 500£, [nykyeuroissa 900€], josta puolet hän antoi heti vanhemmilleen. "Annoin sen heille sähkölaskua varten. He eivät pyytäneet; minä vain sanoin, 'Tässä, olkaapa hyvä.' "

"Se on hirvittävää, mutta totta," hänen isänsä sanoo nolostuneena.

"Sitten ostin siskolleni muutaman Barbien, ja lopuilla ostin maastopyörän. Se oli alennuksessa. Se maksoi £109, £199 sijaan. Siinä on tosi hyvä jousitus: sen päällä voi pomppia."

Taskurahan korotus kahdesta punnasta kymmeneen puntaan viikossa on kaikki mitä Declan tulee näkemään siitä miljoonasta punnasta. "Mitä rahaa hän tekee nyt," hänen isänsä sanoo, "sijoitetaan asianmukaisesti kunnes hän osaa nauttia siitä."

Hänen unelmansa on ostaa iso talo vanhemmilleen. "Ja minä haluaisin mukavan talon itsekin, ja varmistaisin että siskoni olisi terve ja kaikki hyvin, ja haluaisin antaa jotain rahaa serkulleni Joelle, joka on paras ystäväni. Haluaisin myös auttaa hyväntekeväisyyttä ja sellaisia."

Declan sanoo että haluaa laulajaksi seuratakseen isoisänsä, Benin, jalanjäljissä, joka kiersi Kentin pubeja ja clubeja folk-ryhmänsä kanssa. Vaikka Declan oli vasta 3-vuotias kun Ben kuoli, hän muistaa isoisänsä vahvasti. "Tapasin istua hänen polvellaan kun hän soitti tinapilliä. Tykkään ajatella että hän olisi hyvin ylpeä minusta nyt."

Valmistelemattoman katulaulaja-menestyksensä jälkeen, hänen vanhempansa alkoivat viedä Declanin kykyjenetsintäkilpailuihin. Hän voitti monia kilpailuja ennen kuin Barrie Mason, joka kirjoitti mm. kappaleet Delilah and The Last Waltz, huomasi hänet yhdessä kilpailussa Rochesterissa. Mason otti yhteyttä ystäväänsä Max Cliffordiin, joka myöntyi ottamaan Declanin siipensä alle.

Kysyn Declanilta hänen mielipidettään surullisenkuuluisasta Cliffordista, niin monie Tory MP.iden arkkiviholisesta. "Hän on tosi mukava," sanoo Declan innokkaasti. "Joka kerta kun menen sinne, hän antaa minulle makeisia."

Se oli Clifford joka järjesti Declanin äänittämään kappaleen Westlifen kanssa Telstarin erikoisalbumille Christmas Hits: 50 Festive Favourites. Välittömästi levy-yhtiöt olivat äänekkäästi vaatimassa häntä solmimaan sopimuksen kanssaan. Clifford johti prosessia, ja lopulta EMI voitti.

Uutuus ei ole vielä kulunut pois. "Moni sanoo, 'Se on kuin unta' – mutta se todella on kuin unta. En ikinä ajatellut että saisin levytyssopimuksen kuten Westlife. Sitten heräät yhtenä päivänä ja huomaat että levy-yhtiö on kiinnostunut sinusta. Se on vain hämmästyttävää."

Declan ei ole koskaan käynyt mudoollisilla laulutunenilla, mutta muutama viikko sitten hän alkoi käydä äänivalmentajan luona. "Hän antaa minulle pieniä vinkkejä kuinka huolehtia kurkustani. Nyt käytän koulussa aina huivia, ja villaista hattua, vaikka olisi kiehuvan kuuma. Jotkut pojat sanovat että näytän lumiukolta." Kokonaisuudessaan, hänen koulutoverinsa eivät kiinnitä paljon huomiota hänen menestykseensä. "Me ei puhuta siitä paljoa," hän sanoo. "Useimmat pojat luokallani ovat kiinnostuneita jalkapallosta."

Alec sanoo että Declanilla on yksityinen kotiopettaja joka auttaa häntä pysymään opintojen tasalla ohi menneiden koulupäivien takia . "Mutta emme halua ottaa häntä pois valtion koulusta, koska meistä hän tarvitsee sen kontaktin muiden lasten kanssa."

Declan sanoo että odottaa sitä kun hänet tunnistetaan kadulla. "Kerran, kun olin Maailman uutisissa, olin tulossa takaisin lehtikaupasta, joku autosta soitti torvea ja vihelsi."

Siinä hyvin oudossa maailmassa jossa hän nyt elää, vaikka hän on vasta 9-vuotias ihmiset usein kysyvät onko hänellä tyttöystävää. "Minulla ei ole paljon aikaa tytölle. Itse asiassa, tytöt eivät kiinnosta minua tällä hetkellä. Mutta olen varma, että todennäköisesti kiinnostaa kun olen vanhempi."

Perheelle kerrotaan että Declanin ura ei ole ohi kun hänen äänensä särkyy. "Kukaan ei voi tietää varmaksi," Alec sanoo, "mutta he sanovat että hän on luontainen laulaja."

"En ole kuoropoika," Declan sanoo. "Laulan kaikenlaista: lauluja joita levy-yhtiö on kirjoitatnut minulle – koska minulla on joitain kirjoittajia – ja laulan folkia, ja irlantilaisia balladeja, ja soulia . . . No, minä sanon sitä souliksi, mutta se on kuin soul irlantilainen balladi."

"Hän laulaa myös popia," hänen isänsä sanoo.

"Joo, mutta en sellaista kuin Britney Spears," Declan lisää nopeasti.

Hän on tarpeeksi älykäs tajuamaan että hänen suurin tehtävänsä on pitäytyä tulemasta liian täyteen itseään . "Ihmiset ajattelevat että olet vain räkäinen jos olet isopäinen, ja alkavat lähteä luotasi. Mutta jos olet ystävällinen, sitten he pitävät sinusta.”

"Jos joku toinen ei ole hyvä laulaja, minä en ajattele että he ovat ihan pohjalla ja minä tuolla ylhäällä. Minä vain ajattelen että he ovat hyviä jalkapallossa tai luistelussa tai rugbyssä tai piirtämisessä. Minä olen hirveän huono piirtämään. Siskoni on paljon parempi kuin minä ja hän on kuusi. Hän piirtää jotain ja se näyttää Mozartin tekemältä." Hän kurtistaa otsaansa. "Ei Mozart. En tiedä minkään piirtäjän nimiä. Mutta taatusti ei Mozart."

Declanille usein kerrotaan että hänellä on ”x-factor”, mikä hämmentää häntä. "En oikeastaan tiedä mikä se on. Sen täytyy olla jotain mikä tekee sinusta pop-tähden."

Kysyn häneltä mikä hänen mielestään tekee pop-tähden. "Sinulla todennäköisesti tarvitsee olla hyvä persoona."

Niin paljon kuin hän ihaileekin muita pop-tähtiä, hän sanoo että ei itse halua tulla verratuksi kehenkään. Ei edes Robbie Williamsiin. "Mielestäni me molemmat laulamme omalla tavallamme. Emme kopioi ihmisten ääniä. Toivoisin että ihmiset ajattelisivat minua Declan Galbraithina."
He ajattelevat.

* * * * *                         

                  DECLAN - 9v, live 2001 - WALKING IN THE AIR
                                              (hänellä on kipeä kurkku tässä)
                                 
          ---> 10v (terve), live 2002, Rainbow Man & You Never Walk Alone

      DECLAN - 10v, ?live? 2002 - CARRICKFERGUS
 (se mun henk.koht. suosicover & esiintyminen)

DECLAN - 22v, live 2014 - SEDATED
(itse kirjoittamansa biisi, akustinen kahvilakeikka)

 

Backstreet Boys

"Life goes on as it never ends.
Eyes of stone observe the trends.
They never say, forever gaze upon me.
Guilty roads to an endless love, (endless love.)
There's no control.
Are you with me now?
Your every wish will be done.
They tell me.
Shhow me the meaning of being lonely.
Is this the feeling I need to walk with?
Tell me why I can't be there where you are?
There's something missing in my heart."

-Backstreet Boys, 'Show Me The Meaning of Being Lonely'

No, en oikeastaan fani sillä en ole ikuisuuksiin seurannu kuulumisia, uutisia ja uusia tuotoksia...mutta anasitsee ne silti merkinnän faniblogiini koska pidän yhä monista heidän biiseistään ja fani olin muutaman vuoden silloin '90-luvulla kun he nousivat julkisuuteen. (Tosin vasta vuodesta 1997 heidän tokan levynsä myötä.) Aikoinaan ostin kolme ekaa albumia. Nyt levykokoelmistani löytyy vain joku The Greatest Hits-albumi ja Millenium-albumi.
Kirjoitan tätä ja stereoissa soi piiitkästä aikaa nuo levyt, kun YouTubesta katsoin (osittain) Dr. Phil Show-jakson jossa Nick Carter, (Backstreet Boysien keulakuva), puhui menneestä huumeidenkäyttöongelmastaan ja esitti siinä alussa yhden BSB:n alkuvuosien suurimmista hiteistä ja mulle tuli ihan tolkuttoman nostalginen olo.

Ei tämä nyt varmana esittelyä tarvitsisi, mutta muodon vuoksi mainitaan nyt kumminkin että kyseessähän on siis amerikkalainen ns. poikabändi jonka debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1995, bändi oli suosionsa huipulla tuon '90-luvun tokan puoliskon, 2000-luvun alussa pitivät pienen tauon kunnes palasi taas vuonna 2003 ja tällä hetkellä uusin albumi on vuodelta 2013.

Taidan olla niitä harvoja(?) poikia/miehiä jotka myöntää pitävänsä ylipäätään minkään poikabändin musiikista saati fanittaneensa sitä. Mulla nimittäin on ajatusmaailma että vaikka poikabändien biisit onkin valtaosaksi kirjoitettu tytöille, on hyvä muistaa että kirjoittajat nimenomaan ovat poikia/miehiä - eli yleisesti puhuen meidän sukupuoli voi samaistua niihin tai nauttia niistä omasta näkökulmastaan. Ja kuten esim. alussa lainattu biisi, jotkut on sukupuolineutraaleja. Ja oli nyt kenenkin syy Backstreet Boysistä tai muusta poikabändistä pitämiseen sitten mikä tahansa, niin mun mielestä se on täysin okei.

BSB oli/on kuitenkin ainoa poikabändi josta teininä pidin ja nykyään pidän, joku niiden musiikissa/tyylissä/kokoonpanossa vaan oli erityistä. Ovat se säännön vahvistava poikkeus koska jo teininä paljon niitä enemmän mua kiinnosti ja inspiroi sellaiset artistit kuin Bon Jovi, Bryan Adams ja Elton John eli ihan eri tyylin musiikki.

Jotkut BSB:n biisit oli ja on liian imeliä mun makuuni, mutta niillä on myös tosi monia hienoja biisejä, ja ehkä eniten mua kiehtoo niiden loistava kyky laulaa harmonisesti ja osalla niistä on todella miellyttävä lauluääni. Etenkin Brianilla.
Ja nykyään tietysti kokonaisuutta kultaa huomattavasti nostalgia nuoruudestani yleisesti, ja se miten paljon ikävöin '90-lukua - etenkin sen vuosikymmenen musiikkia. (Bon Jovinkin tuotannosta '90-luvun on ehdottomasti mun suosikkini.)

Just To Be Close To You - ei suosikkibiisejäni, lähellekään, mutta antaa hyvää kuvaa mainitsemastani harmoniasta jos jaksaa kuunnella ihan loppuun asti.

We've Got It Going On - pitkälti ainoa biisi debyyttialbumilta josta mainittavissa määrin pidän. Get Down on ehkä toinen, joskaan ei niinkään sanoitusten puolesta mutta soundin ja rytmin.

Se olikin nimenomaan vuosi 1997 kun faniuduin, vuosi kun niiden toka albumi ilmestyi. Vähän yli puolet sen levyn biiseistä on mielestäni hyviä, mutta tässä nyt pari eniten suosikkia:

Everybody (Backstreet's Back) - tämä on tuon ekan levyn We've Got It Going On:in 'jatko-osa' joten ei liene ihme että on yksi ehdottomia suosikkejani tokalta albumilta.

As Long As You Love Me - kiehtova perusidea ja sanoituskin onnistunut sen tiimoilta hyvin. Ja soundikin miellyttää.

Like A Child - Ihana biisi, mutta mua liikuttava etenkin sen jälkeen kun yhdistin tämän Peter Panin ja Wendyn suhteeseen (koska se sopii niille täydellisesti.)

Kolmas albumi, Millenium, on ykkössuosikkini niistä mitkä oon kuunnellut ajatuksella ja kokonaan. Sillä on ehkä yks tai kaksi biisiä joista en niin perusta mutta jotka eivät silti mielestäni ole huonojakaan.
Mutta ehdottomasti suosikeimpia on mm.

Show Me The Meaning of Being Lonely - josta laitoin lainauksen tämän merkinnän alkuun. AIna ollut ehdottomia suosikkejani BSB:n koko tuotannosta, ja etenkin nyt kun vähän aikaa sitten eräs läheiseni kuoli.

I Want It That Way - ehkä bändin historian suurimpia hittejä ja mielestäni ihan ansaitusti.

It's Gotta Be You - Yay! O//

Sitten ollaankin jo 2000-luvulla, mistä eteenpäin en enää ole kuunnellut yhtään levyä kokonaisuudessaan. (Vuonna 2000 löysin Bon Jovin joka vei kaiken musiikillisen kiinnostukseni pitkäksi aikaa ja lopulta en vaan enää palannut Backstreet Boysin pariin.) 2000-luvun parin ekan albumin jotkut biisit tunnen hyvin ja pidän kovasti. Uudempi tuotanto onkin sitten ihan tuntematonta. Voisi joskus kuunnella niiden uusimman (vuoden 2013) albumin ihan mielenkiinnosta onko niiden musiikkityyli muuttunut jotenkin ajan mukana.

Wanhat videopelit / tietokonepelit

Olin kyllä aktiivinen lapsi ja tykkäsin olla paljon ulkona, ja jopa luin paljon kirjoja, mutta silti jotenkin sain mahdutettua elämääni ihan himona tietokone- ja konsolipelejä.
Niin upeita ja kehittyneitä kuin ne ovatkin nykyään, jotenkin silti innostun paljon enemmän noista retroista kasari ja ysäri-ajan peleistä. Osa siitä lienee nostalgiaa, mutta toisaalta on niissä jokin oma taikansa muutenkin.

Lapsuuden suosikkejani oli mm. Wackey Wheels, Micro Machines, Prince of Persia, Doom, ja Duke Nukem. Ja Mortal Kombat! Pitäis vaan selvittää mikä osa se niistä oli... Secret of Monkey Island-pelin demo meillä myös oli...Ja joku formuila-peli joka oli ihan eka tietokonepeli jota pelasin, Compaq 286:lla joka oli meidän eka tietokone Commodore 64:sen jälkeen. Oli joku Grand Prix varmaan...Luulen että löysin sen takaisin koneelleni. Ainakin näyttää samalta. Commander Keen-pelejäkin jaksoin tahkota ihan urakalla ja ne on yhä aivan mahtavia.

kuvan lähde

Mutta ah, kultaisia muistoja! Wackey Wheels on kuolematon! Viihdyttää hyvin pelkkää peliä vastaankin kisatessa, mutta on helmi kaverin kanssa kaksin pelatessa. Kaikki ne ihanat, aseet ja kiusat...pommeja, öljylätäköitä, jääpala-ase, ja kaiken kruunasi se läskiä takamustaan ruutuun heilutteleva punainen piru jonka sai lätkäistyä kaverin puolelle keskelle ruutua häiritsemään näkyvyyttä ja se viipyi siinä hyvän aikaa. --->
Hitto siinä pelissä sai kyllä aikaan kuvainnollisesti verisiä kilpa-ajoja. :D

Ostin sen, Doomin, Duke Nukem-pelit ja Commander Keen-pelit Steamistä. Ja monet muut lapsuuteni pelit lataisin muualta suoraan koneelleni.

Mortal Komabat oli kans mahtava kaksinpelinä kaikkine demoneineen ja monstereineen, joskin mun isoveljellä meni hermot kun mä valitsin aina sen isoimman ja siisteimmän monsterin ja ylikäytin suosikkiliikettäni jossa se alkoi hyppiä tasajalkaa vastustajan päällä lytäten sen pannukakuksi maahan. XD

Micro Machines...Semmonen missä ajeltiin minikokoisilla autoilla pitkin erilaisia talon osia kuten esimerkiksi tiskipöydällä, ruokapöydällä tai vessanpöntön renkaalla. Sekin pääsi täyteen loistoonsa kaverin kanssa kilpaillessa, mutta oli tosi viihdyttävä myös yksin pelatessa.

Doom loisti edukseen ollen melkolailla ainoa ensimmäisessä persoonassa pelattava peli joka meillä oli ja grafiikoiltaan upea...En tykännyt ampua leijonia ja puumia ja susia (mutta oli pakko), mutta demonien posauttelu mikä jopa oli haastavaa, ja kaikki muu jännittävä sai mut palaamaan sen pariin uudestaan ja uudestaan.

Boulderdash, Commodore 64-peli.
kuvan lähde

Ihan ensimmäinen pelikone jonka muistan meillä olleen, oli Commodore 64. Siinä oli koukuttavia pelejä, (tietenkin silloin omana aikanaan kun paljon paremmasta ei ollut tietoakaan) mutta jopa nykyään tempaudun mukaan joihinkin niistä. Jopa yksinkertaisiimpiin kuten ihanat Boulderdash, Wizard if Wor, ja Pac-Man. :P

Super Mario World, Super Nintendo Entertainment System.
kuvan lähde

Kun saavutin kouluiän, siirryin myös Super Nintendo Entertainment Systemiin ja Sega Mega Driveen, joskaan en muista että meidän perheellä olisi kumpaakaan ollut koska ne oli uusinta uutta silloin ja varmaan sikakalliita, mutta käytin aina tilaisuuden pelata sillä muualla. Lastenosastolla sairaalassa ollessani, ja kavereiden luona.
Suosikkipelejäni Super Nintendolla oli Teinimutanttininjakilpikonnat (vaikken ollut fani enkä aktiivisesti seurannut tv-sarjaa), ja tietysti Nintendon maskotti Super Mario.
Jokin aikaa sitten näin jonkun pelaavan jotain uudehkoa Mario-peliä joka oli tietenkin modernia, kehittynyttä tyyliä, kaikki jättimäistä, kolmiulotteista ja Mariolla pääsi mihin suuntaan tahansa ja kaikkea...Näytti kömpelöltä ja tylsältä. Se pieni ja vikkelä pikselikasa sivusuunnassa kipittäen ja loikkien, kopauttelemassa päätään tiilipalkkeihin joista pomppii esiin sieniä ja ties mitä ja liukumassa nopsasti putkistoissa yms. viihdyttää mua enemmän. Tosin, epäilen edelleen nostalgialla olevan vahvasti käpälänsä kuvassa.

'80-luku vaihtui '90-lukuun ja marraskuussa 1990 Sega Mega Drive 16-bittinen valtasi Euroopan ja voitti Nintendon myynnin kirkkaasti. Meillä ei tosiaan ollut varaa ostaa mitään kalliita uutuuksia joten jouduin tyytymään jälleen kerran kaverin luona pelaamiseen ja tietokonepeleihin, mutta mikäs siinä. Pääasia että jossain pääsi pelaamaan kaverin kanssa.
Vuonna 1997 ostin sen kaveriltani mukaanlukien pieni vuori pelejä...koska kaverini tahtoi pari vuotta aiemmin ilmestyneen PlayStationin mutta mä rakastin yhä Segan pelejä.
Kolme tai neljä vuotta myöhemmin kuitenkin myin sen pois (liian havlvalla) ja ostin vasta ilmestyneen PlayStation 2:sen. Myöhemmin kaduin tuota siirtoani.

Pidän kyllä PS2:sta ja hankin muutaman kivan pelin, kuten Taru Sormusten Herrasta: Sormuksen Ritarit, Crazy Taxi, Jurassic Park: Warpath (PS1-peli), The Lion King: Simba's Mighty Adventure (PS1-peli), Van Helsing...No viimeksi mainittu on vituttava tapaus jota en montaakaan hetkeä jaksanut. TSH:n pelasin kerran melkein läpi, kunnes viimeisessä tasossa nazgul sieppasi Samwisen eikä mulla ollut hajuakaan mitä tehdä. Raivostuttava tilanne, etenkin kun moista ei edes tapahtunut kirjassa. Prkle. Muistaakseni kaiken päälle en vielä silloin omannut muistikorttia ja tuli gameover. Crazy Taxi on ihana peli kaverin kanssa kilpaillessa...Tuon TSH:n aloitin uudestaan joskus...pari vuotta sitten jouluna...inspis jotenkin lopahti kun jumituin Morian kaivoksille. Mutta kyllä mä vierlä joku päivä voitan sen. Tuo Pleikan Leijonakuningas-peli on aika huono, mutta omalla simppelillä tavallaan viihdyttävä, ja yllättävän haastava viimeisellä tasolla nähden siihen että sen suositusikärajaksi on lätkäisty 3-vuotiaasta ylöspäin (mikä näkyy kyllä etenkin ensimmäisestä tasosta.)
Mutta yleensäkään mikään PlayStation-peli tai tietokonepeli ei ole koukuttanut mua läheskään niin paljon kuin monet Sega Mega Driven pelit koukuttivat. Paitsi ehkä Wackey Wheels PC:llä. :P

Aika pian PS2-konsolini päätyi vain DVD-soittimeksi, kunnes oikean DVD-soittimen hankittuani se päätyi kaappiin ja latasin vanhoja Sega-pelejä koneelleni vaikka se olikin ärsyttävän tökkivää, paska kuvanlaatu jne.
Jokin aikaa sitten tarpeeksi säästettyäni ostin Sega Mega Drive 16-bittisen takaisin ja aloin keräämään suosikkipelejäni takaisin, ja kunhan saan ne kasaan niin käyn läpi sen kaikki pelit ja poimin kokoelmiini mielenkiintoisimmat.

Leijonakuningas, Sega Mega Drive
kuvan lähde

Enkä enää koskaan myy Segaani pois. Vaalin sitä ja sen pelejä kuin silmäterääni. En aio myydä PlayStation 2:kaan pois vaikken sitä mihinkään nykyään käytäkään.

Segan kuvanlaatu on tietty aika ahterista kun sitä yrittää pelata HD-televisiolla, mutta kyllä tuon nyt sietää ja hyvin pelata pystyy...En kyllä saanut toimimaan alkuperäisellä RF-piuhalla vaan piti ostaa erikseen erikoispiuha mutta ilmeisesti se kannatti joka tapauksessa koska RF-kaapelilla pelaaminen olisi kuulema täysin sietämätöntä ellei jopa mahdotonta HD-televisiossa.

Ihmettelen...Vaikka tiedän että pelikonsolit olivat suhteellisen uusi juttu '80-luvun lopulla ja '90-luvun alussa vaikka jonkinlaisia olikin jo '70-luvulla...Miten helvetissä monille pelien kehittäjille ei tullut mieleen että ihminen haluaisi tallettaa pelinsä kohtdan jotta voi jatkaa siitä myöhemmin? Lukuisien tasojen pelit pitäisi muka pelata yhdellä istumalla läpi jos haluaa ne voittaa?!
Olet juuri istunut tv:n ääressä tuntitolkulla, hiellä ja tuskalla ja peukalot krampaten raivannut tiesi pelin viimeiselle tasolle viimeisille hetkille, olet yhden hengen varassa ja juuri voittamassa viimeisen pomon...kaikki lihakset jännittyneinä jokaisella napin painalluksella, kanavoinut kaiken keskittymisesi hetkeen...ja sitten puhelin soi tai jokin räsähtää asunnossa tai muu säikäyttävä tekijä, hahmo lipeää rotkoon tai saa kuolettavan iskun ja GAME OVER NÄÄ-NÄ-NÄ-NÄÄNÄÄ! ALOITA IHAN ALUSTA! Tai sähkökatkos iskee ja sen päälle kestääkin vain sekunnin. FUUUCK #!@¤x#!!!! x(
Onneksi sentään esimerkiksi Sonic 1:n ja Leijonakuningas ovat tosi viihdyttäviä pelejä niin ei ole ihan niin hirvee katastrofi jos noin käy. Altered Beast myös, joskin se taitaa sen lisäksi olla myös aika lyhyt peli.
Mutta siis...kun...ei pelikonsolit niin uusi juttu ollut enää siinä vuosikymmenen vaihteessa etteikö tasontallennus-ominaisuutta olisi voitu tajuta, jos nyt vaikka maalaisjärki ei sitä jostain syystä valottaisikaan. Pistää miettimään että onkohan yksikään niistä pelien kehittäjistä tai niiden perheenjäsenistä koskaan itse pelannut pelikonasolipelejä...

Tosin, Sega Mega Drive on toki kaikin puolin muutoin aivan mahtava laite ja tosiaan mulle kaikkien aikojen suosikein pelikonsoli ikinä. Siis itsessäänkin, mutta on nostettava hattua sen pelien kehittäjille etenkin siitä etteivät ne, tuota tasontallennus-ominaisuuden puuttumista lukuunottamatta, olleet sellaisia sadistisia paskiaisia kuin jotkut Nintendolle pelejä kehittävät tyypit...

Jos olette yhtään katsoneet Angry Video Game Nerdin jaksoja, tiedätte millaisia uskomattomia kidutuspelejä sille on kehitetty '80 ja '90-luvulla. Siis oikeesti niin hirveitä että mä epäilen sen olleen tahallista koska ei kai kukaan voi oikeasti olla niin tyhmä että kehittäisi niin surkeasti toimivia pelejä? Kyse ei siis ole tekniikan alkeellisuudesta vaan suunnitteluun ja ohjelmointiin panostamisesta.
Parhaiten jäi mieleen yksi Nintendo-peli, Ghosts'n Goblins, jota AVGN esitteli vaikeimpana videopelinä ikinä. Se ei ole vain lähes mahdoton päästä läpi, mutta se pakottaa pelaamaan kaikki tasot kahdesti ennen kuin sen oikeasti on päässyt läpi. Siinä on taatusti pelinkehittäjät nauraneet pirullisesti kokouksissaan olutpulloja kilistellen...:D

Joskus haluisin vielä hankkia takaisin Commodore 64:n ja Super Nintendon. Mutta jo nyt tv-tasollani on ahdasta. Juuri ja juuri sain mahtuun siihen videonauhurin, dvd-soittimen, blu-ray-soittimen, digiboksin, Segan ja PS2:n. Mihin mä muka tunkisin vielä kaksi pelikonetta? Ja voi kyynel tuota johtojen ja piuhojen määrää. Pitää varmaan ostaa toinenkin tv-taso siihen viereen.
Ah, niitä auvoisia aikoja kun ei ollut olemassa muuta kuin tv, VHS-nauhuri ja pelikonsoleita...:D

kuvan lähde

Taidan tehdä vielä erillisen merkinnän leluista yms. joita myös olen alkanut keräilemään (takaisin)...

Ally McBeal (1997-2002)

Tämä TV-sarja keskittyy kolmeakymppiä lähestyvään vahvaan asianajaja-naiseen Bostonissa, joka pyrkii uurtamaan uraa ja etsii elämäänsä sitä Oikeaa miestä. Ally ei kuitenkaan ole ihan tavallinen nainen, sillä tämä elää vahvasti omassa fantasiamaailmassaan ja hallusinaationsa tuntuvat kovin eläviltä. Mutta hän kuitenkin pääosin tietää että ne ovat harhoja ja pystyy elämään itsenäisesti ja normaalisti yhteiskunnassa. 

On vaikeaa sanao mikä on tämän sarjan vahvin puoli, koska kaikki tässä on niin mukaansatempaavaa, mielenkiintoista ja viihdyttävää.
- Päähahmo itsessään on ihailtavan hienosti kirjoitettu niin monimutkaiseksi ihmiseksi ja lisäksi hyvin mielenpainuva ja samaistuttava, sukupuoleen katsomatta. Useimmat muutkin päähahmot varastivat sydämeni, kukin omalla persoonallisella, ihastuttavalla charmillaan. Myös useat pitkäaikaiset sivuhahmot ovat mielenkiintoisia.
- Monet ihmissuhteet joita sarjan aikana muodostuu tai on jo alkuastelmana ja seurataan, ovat ikimuistoisia ja kuin myös hienosti kirjoitettuja.
- Ihmissuhde-kuvioita maustamaan firmassa on unisex-wc jossa jostain syystä kaikki päätyy aina keskustelemaan kaikesta, vaikka hyvin nopeasti huomaavat että useimmiten juuri se henkilö jonka ei haluaisi kuulevan, sattuu juuri silloin oleen vessassa. Kohtalon ivaa lisää joskus sekin että vaikka ihmiset yleensä tarkistavat koppien alta ettei paikalla ole ketään, joku saattaa silti olla, koska on vetänyt jalkansa ylös. Tähän asetelmaan liittyy paljon muitakin hauskoja pikku yksityiskohtia.
- Asianajajapiireihin ja lakifirmaan keskittyvänä sarja esittää vakavien ja liikuttavien oikeusjuttujen lisäksi myös hauskasti sen miten naurettavista asioista amerikkalaiset haastavat toisiaan oikeuteen, ja siis niihinkin keskitytään välillä varsin onnistuneesti.
- Ja persoonallisena teknisenä toteutuksena vielä hauskoja, leikkimielisiä erikoisefektejä joka jaksossa. Esim. kun joku on jättämässä poika/tyttöystävänsä, usein laitetaan väläyksiä piippaavasta jäteautosta ja kun kirjaimellinen hetki koittaa, se kippaa ko. dumpattavan (kirkuvan) osapuolen kaatopaikalle. Ja yksittäisiä uniikkeja tilannekohtaisia efektejä myös. Tämä lilsää yllättävän paljon maustetta koska koskaan ei voi tietää mitä jossakin tilanteessa tapahtuu. Saman elementin luo Allyn hallusinaatiot.
- Musiikki on mahtavaa. Vonda Shephard on upea esiintyjä, ja lukemattomat (cover)-biisit ovat inspiroivia.
- Minusta yksi hienoimpia puolia tässä sarjassa on se miten sitä huomaa välittävänsä jopa niistä hahmoista joista suurimman osan aikaa ei edes ajattele pitävänsä.

Mutta henkilökohtaisesti suosikein ihmissuhde tässä on Billyn ja Allyn rakkaustarina, jonka ympäetille sarja kaikkein pohjimmiltaan taitaa rakentuakin. He tapasivat kun Billy oli 8v ja Ally 7v ja heidän ensitapaamisensa oli...varsin omalaatuinen. He kasvoivat yhdessä ja rakastuivat. Lähtiessään opiskelemaan lakia, heidän suhteensa päättyi aika ikävästi, koska Billy uskoi tavanneensa elämänsä rakkauden valitsemassaan koulussa. Ally tosin ei tiennyt tuota suhteen päättymisen todellista syytä vasta kuin vuosia myöhemmin. Billy meni naimisiin tuon toisen naisen kanssa, ja sattumalta hän ja Ally (ja pian Billyn vaimokin) päätyvät samaan lakifirmaan töihin. Ally ja Billy päättävät että menneet ovat menneitä ja jatkaa töitä yhdessä.

"I just never figured
you could meet the person of your dreams at age 8."

Kuukausien kuluessa he kuitenkin huomaavat että ovat yhä rakastuneita toisiinsa. Tästä seuraa monenlaista kuviota ja soutamista, mutta siinä ei missään nimessä ole saippuaoopperan tuntua. Koska Billyn ja Allyn rakkauden aitous todella välittyy ruudulta sen vahvan ystävyyden lomassa, samalla kun Billy todella rakastaa myös vaimoaan ja sekin näkyy valinnoissaan. Samoin Allyn ystävyys Billyn vaimoon on todella aidosti toteutettu.

Tätä oli hienoa katsoa yli kymmenen vuoden jälkeen kun ei lainkaan muistanut miten tarina päättyy. Ja...niin paljon kuin sitä katsellessa toivoikin että Ally ja Billy saisivat toisensa koska todellakin olivat toistensa tosirakkaus, niin...no...sarjan valitsema tarinapolku on täydellinen osoiitamaan sen vahvuuden ja kauneuden, heittämättä kumpaakaan hahmoa pois. En halua spoilata sitä.

Toinen rakkaus Allyn elämässä, Larry, jonka saattoi todella kuvitella olevan täydellinen elämänkumppani Allylle, vaikutti aluksi menevän puihin koska tällä oli 7-vuotias poika joka tarvitsi isäänsä ja näin ollen Larry joutui muuttamaan Bostonista pois. Siis poika tarvitsi isäänsä nimenomaan tunnepohjaisesti eli olemaan tämän elämässä, lähellä.

"When you do have a child,
no matter how much you think you're prepared for it...
You'll be stunned by the capacity you have to love somebody."

Tässä tarinapolussa on tosin ammottava juoniaukko, koska Larry palaa takaisin kuten lupasikin. Ne ei vaan kerro miksi poika ei yhtäkkiä enää tarvinnutkaan isäänsä. Varsinkin kun Larry tuntui palaavan takaisin jo muutaman kuukauden kuluttua. Tuo juoniaukko häiritsee mua erityisesti koska pidin erityisesti juuri Larryn ja sen pojan suhteesta, yhtä lailla kuin Larryn ja Allyn suhteesta. En spoilaa miten Larryn ja Allyn tarina lopulta päättyy, mutta se on...ihan hyvä. Olisin kyllä mieluummin pitänyt ne yhdessä, ja nähnyt lisää sen poikaakin.



Sarjassa on 5 kautta, joista neljä ensimmäistä on kaikki todella vahvoja ja mielenkiintoisia. Viideskin on katsomisen arvoinen, mutta musta tuntuu että tekijät tiesivät ettei se ole läheskään yhtä vahva kuin edeltäjänsä. Mukana on ennenkin ollut isoja tähtiä kuten Robert Downey Jr. (esittää Larryä), ja Josh Groban (yhdessä jaksossa 4. kaudella esittää high school-poikaa ja käväisee mukana samana hahmona vielä toisessa jaksossa 5. kaudella). Mutta siis vitoskaudella mukaan tunnuttiin vetävän erityisen paljon tunnettuja supertähtiä; yhdessä jaksossa Elton John esiintyy firman baarissa, tosiaan Josh Groban vedetään takaisin hahmonsa kanssa, Barry White esiintyy baarissa yhdessä jaksossa, ja Jon Bon Jovi esiintyy muutaman jakson ajan yhtenä Allyn rakkauksista (siis ei itsenään vaan Victor-nimisenä putkimiehenä/taiteilijana.)

On vitoskaudessa toki tarinapolullisestikin omat hyvät hetkensä. Kausi alkaa mielestäni tosi heikosti, ja toi mukaan liikaa uusia pitkäaikaisia hahmoja ja jätti pois liikaa vanhoja. Mutta pidän kovasti tarinapolusta jossa Allyllä on 10-vuotias tytär, Madeleine. Tyttären alkuperä on tosin hieman kaukaa haettu, mutta sentään mahdollinen. Ja mielestäni tämän olemassaolo ja Allyn hoiviin päätyminen sopii mukavasti koko sarjan kuvioon jossa Ally on epätoivoisesti yrittänyt löytää itselleen miestä ja ihmetellyt miksei koskaan onnistu. Ja nyt siis uskoi että se mitä hän todella olikin tarvinnut, oli lapsi, ja että ihan kuin hän olisi aina jollain tasolla tiennyt että Maddie oli olemassa. Maddien hahmo tuo jollain tavalla uutta syvyyttä Allyn hahmoon. Lisäksi pidän kovasti Jon Bon Jovin hahmosta, Victorista ja sekin on mukana vaikka kuinka monta jaksoa.

Tämä on yksi niitä koukuttavia sarjoja joiden ääreltä on väkisin vääntäydyttävä pois jotta saisi jotain aikaiseksikin tai ehtisi yöllä nukkua. Tämä on vaan loistava sarja elämän käänteistä ja ihmissuhteista värikkään hahmokaartin kera, lakifirma-astelma luo mielenkiintoisen kulman sen kaiken tarkasteluun, ja varsinkin Allyn elämänfilosofia on mitä ajatuksiaherättävin, etenkin peilatessaan muiden hahmojen elämänfilosofioihin.

Kertakaikkiaan. Upea. Sarja.

Salatut elämät (1999-2002)

Eli minähän en tarkoita sitä viime vuosikymmenen älytöntä sontaa. Vaan sitä alkuperäistä, melko laadukasta draamasarjaa vuosilta 1999-2002. "Fani" nyt on turhan vahva ilmaisu, mutta pidän niistä ekoista kausista paljon. Mitä, onko kaksi eri sarjaa samalla nimellä? Tavallaan on ja tavallaan ei.

Salatut elämät alkoi tammikuussa 1999 oikeasti aika laadukkaasti kirjoitettuna ja leikattuna, hienosti näyteltynä draamasarjana jossa oli sydäntä ja aitoa tunnetta mukana. Se ei ollut mikään kiireellä tekaistu Suomen Kauniit ja Rohkeat. Siinä ei revitty draamaa realismin kustannuksella, yhtä jaksoa ei tungettu täyteen kaikkea tyhjänpäiväistä tekemällä tehtyä suhdedraamaa tai teennäistä teinisekoilua, kohtauksia ei järjestelty sattumanvaraisen sekavasti, eikä aikajanan kanssa sekoiltu. Ja kaikki isommassa osassa olevat näyttelijät olivat heti hommansa osaavia.

Nykyään se on täysin erilainen, täys roskasarja ja siltä ei saisi odottaa mitään, mua silti äsryttää miten nykyiset käsikirjoittajat eivät viitsi edes vähän katsoa mihin väliin mitäkin tempaisevat. Tarviko sen 2-vuotiaan vauvan kasvaa 5-vuotiaaksi pikkupojaksi just sillon ku naapurin täti oli raskaana ja näin ollen oli raskaana kokonaiset kolme vuotta eikä kukaan ihmettele mitään? Ja toinen naapurin täti keksi väittää olevansa raskaana näin ollen kolme vuotta kuolleena olleen miehen kanssa ja kukaan ei kyseenalaistanut väitettä, ja lisäksi se nainen vielä loppujen lopuksi tajusi että tosiaan oli raskaana sille. Eikö olis mitenkään ollut mahdollista vanhentaa sitä kakaraa edes vähän uskottavammassa kohtaa? Eihän toki Kaunarit-tyylisillä sarjoilla ole oikein koskaan mahdollisuutta lisätä hahmojensa ikävuosia täysin realistisuuden ja logiikan nimissä, mutta jotain rajaa! Ja nykyhetken tapahtumissa ne on repineet takaisin kuvaan hahmon joka kirjaimellisesti haudattiin kuolleena ja sen luutkin oikeen kaivettiin esiin yhdessä vaiheessa niin että sen kuolleisuus oli oikein mahdollisimman kirjaimellisesti ja ikimuistoisesti näytetty ja silti se onkin nykyhetkessä yhtäkkiä täysissä sielun ja ruumiin voimissaan ja historia on täysin uusiksi kirjoitettu. Vitun urpot eivät edes yritä luoda edes näennäisesti laadukasta tavaraa.

Mä tiedän, se on vain kuvitteellinen tv-sarja ja otan tästä nyt pulttia lähinnä siksi että arvostan laatuviihdettä, tykkäsin alkuperäisestä sarjasta ja tämä nykypaska pilaa tai ainakin suuresti vähentää alkuperäisten Salkkarien mahdollisuuden saada uusia faneja koska sarjaan tutustuvat varmasti luulevat että se on aina ollut tollasta sielutonta, ärsyttävää ja välinpitämättömästi toteutettua paskaa. Äääh. Palataanpa siis takaisin kulta-aikoihin.

ALKUPERÄISET HAHMOT
(joskin Kari Taalasmaa ja Maarit Salin näyttäisi puuttuvan joukosta)

Salatut elämät, (puhekielessä Salkkarit), tarkoitettiin todennäköisesti alunperin ihan vain uudeksi suomalaiseksi draamasarjaksi, ei saippuasarjaksi. Siihen nimittäin suunniteltiin tietty jaksomäärä ja vain noin kolmen vuoden kesto - eli ilmeisesti siihen suunniteltiin loppu, eli siihen pakostakin oli suunnitelti valmis juonikuvio. Sinänsä siis outoa että se muuttui sopimuksen jatkon jälkeen vuosien mittaan roskasarjaksi ja vielä oudompaa että se on siltikin kai Suomen suosituin sarja. Siis käsittääkseni se nousi suosioonsa nimenomaan sen alkuperäisen, laadukkaan, samaistuttavan ja aidontuntuisen tyylinsä takia, niin että miksi helvetissä se alkoi muuttua täysin ja miksi se on vieläkin Suomen katsotuin? Tai no...kai ne ajatkin ovat muuttuneet ja uusi sukupolvi arvostaneet sem uutta tyyliä tarpeeksi. En tiä.

Jos alkaisin selittää alkuperäisten Salkkareiden juonipolkuja, se saattaisi kuulostaa jossain määrin ylidramaattiselta saippuaoopperalta, mutta jos katsot muutamia ensimmäisiä jaksoja, ymmärrät ehkä ettei se ollut. Ja se oli tosiaan rauhallisesti ja hyvin kerrottua tarinaa jossa jaksojen tapahtumat ja päätökset muisti vielä pitkään, koska niihin samaistui välittömämmin ja niistä ja hahmoista oikeasti välitti. Nykyään edellisen jakson saattaa unohtaa jo viidessä minuutissa, koska ne eivät yleensä ole mitään muuta kuin tekemällä tehtyä ylidramaattista sekoilua ja 5-vuotias pentukin osaisi leikata jaksojen kulun paremmin kuin se kuka ikinä nykyiset jaksot sitten leikkaakin. Ei toki koko syy leikkaajassa ole, hänhän voi vain tehdä parhaansa sillä materiaalilla mitä saa työstettäväkseen.

En muista milloin Salkkareiden taso alkoi laskemaan kuin lehmän häntä, mutta epäilen että se tapahtui suurinpiirtein niihin aikoihin kun alkuperäiset nuoremmat hahmot kirjoitettiin ulos. (Miia, Saku, Kalle, Aki ym.) Ja sen taas epäilen tapahtuneen silloin alkuvuodesta 2002 jolloin Salkkareiden oli tarkoitus päättyä. Se voi olla että Salkkarit yrittää yhä käsitellä tärkeitä teemoja, mutta nykyversion naurettavalla tyylillä ne tuskin uppoaa ihmisiin yhtä hyvin kuin alussa, koska nykyään Salkkarit on tosiaan pitkälti aivotonta draamaa viihteen nimessä.

Alkuperäisen tyylin ja materiaalin vaihduttua roskaan mä aloin katsoa Salkkareita vain silloin tällöin kausittain, koska se oli yhä hyvää hetkiviihdettä, mutta lopulta vain jos sattui kanavalle ja joku uusi hahmo sattui herättämään mielenkiintoni, (kuten esim. Miro ja Salla.) Katselukausieni välissä alkoi olla usein kuukausia. Lopulta vannoin etten enää ikinä katso niitä sekuntiakaan, sillä paloi päreet totaalisesti kun yhteen jaksoon heitettiin niin paksua ja älytöntä draamaa että keitti yli. Kirjaimellisesti älytöntä koska siihen ei ollut MITÄÄN logiikkaa. Siis sen mä vielä siedin että saippuaoopperaksi muuttuneen sarjan aikajanan kanssa ollaan välinpitämättömiä, mutta jos draamaelementinkin suhteen heitetään logiikka hevonperseeseen niin kyllä katkeaa kamelin selkä, sillä sellanen on jo mautonta jopa tv-viihteeksi! Sen jälkeen mä taisin kuitenkin silti myöhemmin jatkaa niiden seuraamista kun siihen käveli joku uusi tarpeeksi mielenkiintoinen hahmo just sillon ku satuin surffaamaan kanavalle, ja vaikutti olevan siedettävästi kirjoitettu kausikin meneillään. Nyt en kuitenkaan ole katsonut tv:tä oikeestaan kuin vain lauantaisin enkä siis edes muistanut Salkkareiden olemassaoloa suunnilleen vuoteen ennen ku viime viikolla sattumalta osui kolmoselle ja näin että yksi alkuperäisistä hahmoista, Kalle, oli pöllähtänyt takaisin kuvioihin. Kalle kun sattui oleeen yksi suosikeistani kans.

Pidän myös Salkkareiden tunnarista, sen sävelestä ja sanoista. Mielestäni se puki hyvin alkuperäistä sarjaa ja on kurjaa että se joutuu nyt edustamaan roskasarjaa. Onneksi edes sen sanoitus on jätetty pois ja lopputeksteissä kuuluu vain pätkä instrumentaalia versiota. Niin, ja oletteko huomanneet, että aluksi Salkkareiden yksi jakso kesti 20 minuuttia jopa ilman mainoskatkoja? Nyt ne kestävät vain noin kymmenen minuuttia ilman mainoskatkoa ja siksi ne kai tunkeekin väliin kaksi pitkää mainoskatkoa jottei kukaan vaan huomaisi että niiden laatu on laskenut niin dramaattisesti ettei yhtä jaksoa kestäisi erkkikään jos sen pituus olis oikeasti sama kuin ennen. Tai, ainakin muistelen että olisin joskus ottanut aikaa ja näin olisi.

Kalle, Ismo ja Miia

Alkuperäisistä Salatuista elämistä ehdoton suosikkihahmoni taitaa olla Saku Salin. Sakulla oli hyvät jutut ja mielenkiintoinen persoona, sekä oli sarjan keskipisteenä mielenkiintoisella tavalla. Ja Jasper Pääkkönen nappivalinta sen näyttelijäksi. Salinien perhe oli muutenkin viihdyttävä, mutta jotenkin sydämeni veivät enemmän Laitelat. Se miten niiden välinen rakkaus ja side oli silti vahva vaikka Ismo hakkasikin lapsiaan eikä pystynyt halutessaankaan yksinään parantumaan.
En tietenkään ajattele että se tilanne olisi mitenkään ihailtava tai miellyttävä sinänsä, mutta se oli mielestäni liikuttavaa koska se osoitti jollain merkittävällä tavalla perherakkauden kestävyyttä ja miten sen nimessä on valmis kestämään mitä tahansa - ja koska se ei silti glorifoinut eikä esittänyt perheväkivaltaa hyväksyttävänä, ja Ismokin haki lopulta apua ongelmaansa. :)

Luin silloin Salkkareiden kulta-aikoina myös pari niistä spin-off-kirjoista. Ainakin Siljan vaihto-oppilas-vuodesta ja Kallen intti-vuodesta. Ja nekin oli tv-sarjan lailla hyvää luettavaa. En uskalla edes kuvitella millaista älytöntä pullamössöskeidaa nykyajan version pohjalta kirjoitetut kirjat ovat, mikäli sellaisia vielä väännetään.

Tällä hetkellä Salkkareiden ensimmäinen kausi on myynnissä DVD-bokseina ja toisesta kaudesta aiankin eka puolisko. Suosittelen vuokrata jostakin hyvinvarustetusta videovuokraamosta ja tsekata ne. Suosittelen lämpimästi vaikket yhtään arvostaisi nykypäivän Salattuja elämiä. En nimittäin voi painottaa liikaa että alunperin tämä sarja oli verrattain kuin toiselta planeetalta ja oikeasti ajankulun arvoista. Ei läheskään yhtä hyvä kuin Käenpesä tai Sydän toivoa täynnä, mutta hyvä kuitenkin.

Saku, Miia ja Kalle tonkii kuolleen Puustisen asuntoa:
(ensimmäisiä jaksoja)

Salatut elämät - Viikko 5

(ensimmäistä vuotta)

Fandom-kysely

Löysin ja suomensin/sovelsin nämä kysymykset täältä.

1.) Valitse 2-5 tämänhetkistä fandomiasi?
1. Harry Potter
2. Leijonakuningas
3. Peter Pan
4. Oopperan kummitus
5. Buffy Vampyyrintappaja / Angel TVS

2.) Suosikkihahmosi kustakin fandomista?
1. Barty Kyyry Jr., Sirius Musta, Weasley kaksoset, Albus Dumbledore, Lee Jordan
2. Simba, Kiara, Kovu, Banzai, Pumba
3. Peter, Wendy, kapteeni Koukku, Helinä-keiju
4. Erik (eli Kummitus), Christine (ei Lerouxissa), Raoul (ei Lerouxissa)
5. Connor, Giles, Angel, Buffy, Fate, pormestari Richard Wilkins, Spike, Willow, Xander, Anya, Tara, Oz, Joyce

3.) Suosikki parituksia?
1. En oikeastaan mieti parituksia Pottereissa eli ei ole suosikkeja. Fanien au-parituksista tosin kiehtoo Draco/Hermione.
2. Kiara/Kovu. Ei oikeastaan muita. Fanien parituksista en niin välitä.
3. Peter/Wendy. Sama juttu kuin yllä.
4. Erik/Christine. Sama juttu kuin yllä.
5. Buffy/Angel, Buffy/Spike, Tara/Willow, Oz/Willow, Xander/Anya.

4.) Mikä on suosikkiasiasi ko. fandomissa?
1. Koko syvästi inspiroiva velhouniversumi ja miten kirjat yhdistää hienosti lapsenomaiseen materiaaliin, synkkää ja aikuisemmille suunnattua teemaa ja materiaalia. Ja foorumiroolipelit.
2. Se miten synkkä ja rehellinen se on Disney-elokuvaksi.
3. Peter Panin hahmon psykologia.
4. Andrew Lloyd Webberin musikaali(elokuva) ja Susan Kayn faninovelli. Kumpikin yhtä suosikkeja.
5. Hahmojen erityisen helposti samaistuttavuus, sarjan huumori, ja nuorten hahmojen puhetapa joka on tosi viihdyttävää, Angel TVS:ssä myös sen tunnari sekä Connorin ja Angelin tarina.

5.) Mikä ärsyttää/mitä vihaat eniten ko. fandomissa?
1. Ei oikeastaan mikään. Ei ole vielä yhtään erityisen ikävää kokemusta.
2. Fanit jotka eivät kunnioita rajaa fanitarinoiden ja virallisten faktojen välillä vaan levittelevät omia fantasioitaan totuutena, mikä luo hirmuisesti sekavuutta ja virheellistä tietoa uusille faneille.
3. Se miten Disneyn animaatioelokuva on muodostunut Peter Panin keulakuvaksi/kasvoiksi vaikka sillä on hyvin vähän yhteistä alkuperäisen, todellisen tarinan ja hahmojen kanssa.
4. Andrew Lloyd Webberin oman rakastetun musikaalinsa virallinen jatko-osa(a) Love Never Dies.
5. Ei tässäkään oikein mikään.

6.) Oletko luonut siihen yhtään fanihahmoa? (fanihahmo = original character = täysin itse luotu.)
1. Kyllä.
2. En, (jos au-versiotani Kovusta ei lasketa.)
3. En.
4. En, mutta aion kyllä.
5. En.

7.) Haluatko kertoa niistä hahmoistasi jotain?
1. Jesse oli velho ja ihmissusipoika joka tappoi kerran onnettomasti tyttöystävänsä pikkusiskon ja tuli isänsä hylkäämäksi, vihasi kiroustaan ja lopulta se vahingossa saatiin nostettua sen yltä.
Hunter on velho ja ihmissusipoika joka rakastaa tartuntaansa ja puolitosissaan miettii millaista olisi tappaa ihminen, on lähes ylivilkas persoona ja suuri kauhugenren fani ja käytännön pilailija.
Jacob on tuon uudemman ihmissuteni isä joka on velho, mutta työskentelee jästien rikospoliisina ja jonka pikkuveli katosi vuosikymmeniä sitten, liittyen taikamaailman rikoksiin. Hän on hyvin omistautunut ja rakastava isä eikä ikinä hylkäisi poikaansa.
Connor on hieman epätasapainoinen vaikkakin onnellisesti hyville vanhemmille adoptoitu puoliverinen velho. Hän on kahden verisisaruksen lapsi, mutta se ei tuonut minkäänlaisia kehitysongelmia. Epätasapainoisuus johtuu juuristaan psykopaatti-isänsä hoivissa. Connor oli niin nuori huostaanotettaessa ettei tietoisesti muista mistään mitään, mutta jäljet jäi ja kaavailen että koko historia aukeaa hänelle vielä jonain päivänä ja mahdollisesti kallistaa hänet toisessa velhosodassa pimeän puolelle.
2. Kovusta loin au-version vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuvaan foorumiroolipeliin.
3. -
4. Aion luoda oman fanihahmon Oopperan kummitus-roolipeliini. Kaavailen että se olisi jonkinlainen katulapsi/teini.
5. -

8.) Kuka on vähiten suosikkisi fandomin hahmoista?
1. Ginny Weasley. Ärsyttävä persoona.
2. Zira. Jotenkin vaan ei niin kauheesti kolahda.
3. En osaa sanoa.
4. En osaa sanoa.
5. Herra/Master (vampyyrien "kuningas")

9.) Oletko romanttisesti ihastunut mihinkään päähahmoon?
En, enkä sivuhahmoihinkaan.

10.) Haluatko sanoa fandomisi luojalle jotain?
No joo, mutta on hyvin epätodennäköistö ettö he lukisivat suomenkilistä blogia ja juuri tätä merkintää. :)

Taru Sormusten Herrasta

Ensikosketukseni oli Sormuksen Ritarit-elokuva alkukeväästä 2002. Rakastuin, joten ryntäsin heti kirjakauppaan ostamaan koko trilogian yhteisnidoksena. En eroaisi siitä niteestä suurestakaan summasta. Muistan kuinka luin sitä jopa vielä tauottomammin kuin Harry Potter-kirjojakin. Meinaan Harry Potterit jotenkuten sain laskettua käsistäni jossain vaiheessa yötä, mutta TSH:ta luin päivät ja yöt ajantajun kadottaen, ja kerran auringon noustessa väitin työharjoittelupaikkaani olevani kipeä jotta ei tarvitsisi lopettaa lukemista. (Puolustukseni voin sanoa, että olin silloin teini-ikäinen. ;D)
Sitä paitsi örkit olivat juuri löytäneet Frodon Lukitarin luolalta ja Sam kuullut ettei Frodo-herra olekaan kuiollut ja lähti seuraamaan örkkejä saadakseen Frodon takaisin ja sitten alkaisi seikkailun vaarallisin osuus.

Muistan kuinka pillitin silmät päästäni kun Sam luuli Lukitarin tappaneen Frodon ja viipyi isäntänsä ruumista pidellen tuntikausia ja lupasi palata tämän luo enää koskaan eroamatta, sitten kun olisi saattanut Frodon tehtävän loppuun. Ne sivut on kyynelten tahrimat ja mielestäni tuo kohtaus on elokuvassa aivan liian kepeästi ja pikakelauksella sivutettu. Olisivat edes pidennettyihin dvd-versioihin laittaneet sen enemmän kirjan mukaisesti, jos edes filmasivat sitä niin...Rakastin ko. kohtaa yhä enemmän kun sitten tarun päätyttyä luin Tolkienin lisäyksiä kirjan liitteistä ja selvisi miten tärkeä kohta tuo oli Frodon ja Samin jälleennäkemiselle kaikkien vuosien jälkeen.

Eli kuten näette, minä rakastuin tässä Tarussa ensisijaisesti Frodon ja Samin ystävyyteen joka syveni veljeyden tasolle yhteisen matkan aikana, ja rakastumiseni on Tolkienin kirjoituksen ja elokuvantekijöiden lisäksi suuresti myös Elijah Woodin ja Sean Astinin loistavan näyttelijätyön ja kemian ansiota.

En tiedä miten uusi idea Tarun perusastelma oli silloin kun Tolkien sen julkaisi, mutta minua kiehtoo valtavasti ajatus että maailman hallitseminen, julmuus, ahneus ja pimeys voisi olla kiteytyneenä yhteen niin pieneen ja kauniiseen esineeseen. Ja että sen tuhoaminen ei kävisi kädenkäänteessä ja tuskitta. (Niin, How It Should Have Ended-videot ovat hauskoja ja tekevät usein hyviä pointteja, mutta minä en usko että Sormusta olsii voitu tuhota vain lentämällä kotkilla Tuomiovuoren yli. Sauron etsi sitä jo jatkuvasti monelta eri suunnalta, varmasti Mordorin ilmatilaakin tarkkailtiin jo kauan ennen kuin Saattue lähti matkaan.)

Suosikkihahmojani tarinasta ovat ehdottomasti Frodo ja Pippin. Hobitit ylipäätään. :)
Aragorn on myös kärkipäässä ja elokuvien näyttelijä osui todella kohdalleen kuten oikeastaan kaikkien hahmojen suhteen.

Mielestäni Peter Jacksonin elokuvatrilogia on mahtava ja sydämellinen tribuutti Tolkienin tarulle. Onhan niissä toki tarpeettomia muutoksia, sellaisiakin joista en pidä. Kuten esim. nyppii että ne antavat kuvan ihan kuin Sam olisi pysynyt Frodon rinnalla ensisijaisesti koska lupasi Gandalfille, kun tosiasiassa (eli kirjassa) se pysyi sen rinnalla koska se kuului sen persoonaan ehdottoman rakastavana, omistautuneena ja uskollisena ystävänä ja palvelijana. Sam suorastaan loukkaantui kuin haltiat vihjailivat että hän saattaisi jättää Frodon...Ja mielestäni oli hupsua dramatiikkaa sitoa Arwenin henki Sormuksen kohtaloon. Ja elokuvaversen Lukitar on naurettavan pieni ja liian hämähäkki. Minä kuvittelin sen ainakin kymmenen kertaa isommaksi ja vain hämähäkkimäiseksi olennoksi. Mutta mikään muutos ei kaiherra minua liikaa, koska yleisesti ottaen elokuvien tunnelma ja juonirunko on täydellisesti kohdallaan! Kuten myös pitkälti hahmojen suhteiden esitys.

Yksi suosikkikohtiani elokuvista on kun Pippin pelastaa Gandalfin hengen. Pikkuinen, nuori ja ei-niin-kauan-sitten henkisesti kovin kypsymätön hobittipoika pelastaa ikivanhan ja viisaan velhon. Tietenkin kohtauksen vaikuttavuuden ratkaisevin puoli on se että tuo velho rakasti hobitteja ja hobitit häntä, ja nuo kaksi olivat ystäviä ja tavallaan omasivat jonkinlaisen vanhempi/lapsi-suhdedynamiikan. :')

Siis kaikenlaiset muutokset eivät haittaa, kun elokuvan ohjaajalla, näyttelijöillä ja muilla tekijöillä on kuitenkin selvästi kunnioitus ja sydän täysillä mukana. Ja mielestäni PJ:n trilogiassa todellakin on. Vaikka joku joskus tekisikin kirjalle vieläkin uskollisemman elokuvasovituksen, minun on vaikea kuvitella että se yltäisi tunnelmassaan ja hengessään yhtään lähemmäs kirjaa kuin Jacksonin trilogia.
Rakastan kirjaa enemmän kuin elokuvia, mutta olen silti lukenut sen vain kahdesti ja elokuvat nähnyt lukemattomia kertoja. Näkökykyni on huonontunut viime vuosikymmenen aikana joten pitäisi ostaa toinenkin kirjakopio jossa on parempi fontti(koko) ja riviväli. Elokuvatrilogian olen nähnyt jokaisen osan 4-6 kertaa leffateatterissa ja lukuisia kertoja pidennettyinä dvd-versioina.

VIRALLINEN TRAILERI:

PARI TEKEMÄÄNI FANIVIDEOTA: