Minä ja fanfiction / fanitarinat

Nähden siihen miten iso ja merkittävä osa elämääni luova kirjoittaminen on ja miten ilmaisen itseäni kirkkaasti parhaiten kirjoittamalla, voisi kuvitella sen olleen aina olennainen osa elämääni. Muttei ollut.

kuvan lähde

Osasin lukea jo ennen koulun aloitusta joten kun muut harjoittelivat aakkosia, minä tavasin jo sujuvasti ja kun muut harjoittelivat tavaamista, minä luin sujuvasti. Eikä kukaan kuulema tiedä miten minä opin lukemaan, kun kenenkään ei tiedetä opettaneen. Koulussa pidin aina kovasti äidinkielentuntien ainekirjoituksista, ja opettajani kehuivat usein miten elävästi kirjoitan. Kyseessä ei ollut fanfiction vaan ihan omaperäiset tarinat. Mutta en muista koskaan tosissani kirjoittaneeni tarinoita kotona ennen kuin vasta aikuisena, sen enempää omaperäisiä kuin fanitarinoitakaan.

Sen sijaan ala-aste ikäisenä luin paljon ihan oikeita kirjojakin enkä vain sarjakuvia. Erinäisten nuortenkirjasarjojen lisäksi myös enemmän aikuisille suunnattuja teoksia.
Yläasteella lukeminen jäi huomattavasti vähemmälle ja sen sijaan elokuvamieltymykseni kasvoi ja minusta tuli leffafriikki, mukaan lukien erityisesti kauhugenre. Kirjoja luin lähinnä jos oli pakko kouluprojektien myötä (jos luin, sain hylätyn muutamia kertoja kun en viitsinyt lukea.) Ja luin tietysti, jos joku kiinnostava elokuva pohjautui kirjaan. Vasta myöhäisteini-iässä ja varhaisaikuisuudessa kirjat palasivat kunnolla takaisin mm. Harry Potter -kirjojen ja Taru Sormusten Herrasta myötä.

Minä luin fanfictionia ensimmäisen kerran vuonna 1997, Titanic-elokuvan myötä, kun ihastuin Jackin ja Rosen rakkaustarinaan. Luin tonneittain AU-fanfictionia ja luvan saatuani aloin jopa suomentamaan erästä erityisen tasokasta tarinaa joka liikutti minua suuresti, mutten koskaan saanut sitä suomennosta valmiiksi saatika julki. Johtuen varmaan siitä, että inhoan suomenkieltä.

Ensimmäinen fanfiction-kirjoitukseni taisi syntyä vuonna 1998, puolitosissaan vääntämäni lyhyt jatkokertomus pohjaten Wes Cravenin elokuvaan SCREAM. En koskaan julkaissut sitä, kun en edes hionut sen ideaa kovin pitkälle. Taisin aloittaa fanfictionin kirjoituksen tosissani vasta vuonna 2003-2004, löydettyäni foorumiroolipelit. Aloitin kyllä foorumiroolipelit kirjoittamalla Frodo Reppulia ja Pippin Tukia, mutta lasken ensimmäiseksi "viralliseksi" fanfiction-tarinakseni tarinat Harry Potter-maailmaan täysin itse luomastani hahmosta jonka siirsin ajan kuluessa foorumiroolipeleistä tavallisen fanfictionin puolelle ja hahmo kehittyi sen myötä hurjasti ja julkaisin myös noita tarinoita.

Ehkä se oli osittain tuo kasvun aikana tapahtunut aktiivinen lukeminen ja elokuvaharrastus joka painotti minut fanfictionin puolelle, tai sitten olen vain intohimoisempi fanipersoona kuin originaalikirjoittaja. Mielikuvituksen puutteesta ei ainakaan ole kyse sillä olen useasti luonut täysin omia hahmoja myös reaalimaailmankuvaan ja ilman minkäänlaista kirja tai elokiuvapohjaa - inspiraatio niihin hahmoihin vaan ei tunnu kestävän.

Toisaalta en melkein koskaan kirjoita jostakin äärimmäisen valmiista hahmosta vaan valitsen hahmon josta luojansa ei ole kertonut paljon mitään ja näin ollen on jäänyt itselleni tilaa syventää ja kirjoittaa hahmo omassa uniikissa visioissani ja hahmosta tulee valtaosaksi minun omani, vähäisiin canon-infoihin pohjaavana. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi Harry Potter -hahmo Barty Kyyry Jr. Toisaalta, kuten Don Rosa Roope Ankan kanssa, minä olen halunnut kaivaa esiin ja huomioida kaikki mahdolliset Barty Kyyry Juniorista kerrotut canon-faktat, analysoida ja sovittaa ne näkemykseeni, eli otan hahmon luojan mahdolliset aikomukset vakavasti. En silti mitenkään välttämättä tavoittele alkuperäisen luojan näkemykseen pääsemistä, vaan luon hahmosta loogisuuden rajoissa oman näköiseni ja sellaisen josta jaksan kirjoittaa.

Vaihtoehtoisesti saatan kirjoittaa hahmosta josta luojansa on kertonut tonneittain tietoa - mutta niissä tapauksissa yleensä sovellan monen eri version kanssa eli yhdistän monen eri canonin versioita omassa näkemyksessäni. Esimerkiksi Peter Pan; yhdistän hahmoversiossani soveltaen J.M. Barrien kirjan hahmon ja vuoden 2003 live-action -elokuvan hahmon, koska jälkimmäinen on ihailtavan uskollinen ensiksimainitulle, mutta vienyt hahmon ratkaisevasti eri tasolle ja tuonut siihen uutta. Lisäksi kirjoitan aivan eri ikäisestä versiosta kuin kummassakaan cannon-lähteessä oleva on - ja näin ollen sain rutkasti tilaa melko vapaasti syventää ja muokata hahmoa itselleni mahdollisimman mielenkiintoiseksi ja omannäköisekseni.

Ainoa jo valmiiksi paljon canon-persoonaa ja infoa omaava hahmo josta olen alkanut oikein syvemmin ja panostetummin kirjoittamaan ilman suurempaa sovellusmahdollisuutta tai aiettakaan, on Leijonakuningas-elokuvan Simba.

Minulle on siis antoisaa ja tärkeää saada analysoida ja syventää jonkun kirjailijan luomusta jota rakastan, kunnioittaen kirjailijan teemoja ja mahdollisia näkemyksiä mutta kuitenkin pääasiallisesti omaan näkemykseeni painottaen. Tuo prosessi on jostain syystä minulle inspiroivampaa kuin täysin originaalin hahmon luominen reaalimaailmaan. Hahmoja itsekin luoneena tiedän miten rakkaita ja tärkeitä ne luojalleen voivat olla ja olen erittäin kiitollinen jos joku sallii fanfictionin hahmoistaan joten tietenkin pyrin aina parhaani kunnioittamaan alkuperäisen luojan tunteita enkä siis kohtele heidän hahmojaan mielivaltaisesti saati kirjoita niitä mauttomiin juonipolkuihin.

Reaalimaailmaan luomiani hahmoja on ollut foorumiroolipelien yhteydessä, mm. 1800-luvun Ranskan aatelissuvun jäsen sekä katupoika, ja muutamia modernin ajan brittiläisiä ongelmanuoria ongelmanuorten sisäoppilaitoksessa. Hahmokirjo on ollut aika kattava ja olen kyllä heistä kaikista kovasti pitänyt, mutta kuten sanottua, inspiraatio ei kestä kovin pitkään vaikka hahmo olisi kuinka psykologinen (ja siis rakastan psykologiaa toiseksi eniten maailmassa. Ensimmäisenä listalla on tietenkin perheeni.) Minä tarvitsen vähintäänkin fantasiaelementin, jotta inspiraatio säilyisi täysin oman hahmon kohdalla.

kuvan lähde

Panostetuimmat ja pitkäaikaisimmat hahmoni ovat olleet ihmissusia ja itseasiassa noin puolet täysin itse luomistani hahoista ylipäätään eli ilmeisesti ihmissudet ovat minulle se kaikkein inspiroivin aihe. Ja niiden hahmojen tiimoiltahan voi ajatella tarinoita ihmissusi-fanfictionina, jos sikseen tulee. Varsinaisista fanipohjaisista maailmoista ainoa joka on inspiroinut täysin itse luomaan hahmon, on ollut Harry Potter -maailma. Sinne olen luonut muitakin kuin ihmissusia. Mutta, nämä kaksi yhdistettynä meinaa sitä että kaikkein eniten ja varmimmin inspiroiva pohja on: itse luotu ihmissusi Harry Potter -maailmassa.

Olen kirjoittanut fanfictionia eniten foorumiroolipelien muodossa. Joskus vastapelaajani luvan kanssa muotoilen pelatun pelin tavallisen fanfiction-tarinan muotoon ja mahdollisesti käännän englanniksi ja julkaisen muualla. Mutta joskus roolipeliin luomani hahmot ovat siirtyneet tai yltäneet myös erillisen fanfictionin puolelle, kuten aivan ensimmäinen täysin oma hahmoni, ihmissusipoika Jesse ja uusin ihmissusipoikani Hunter.

Minusta on todella hauskaa vääntää pelattuja pelejä tavalliseksi fanfiction-tarinaksi ja kääntää englanniksi, painottaen uudelleenmuotoiltu tarina enimmäkseen oman hahmoni näkökulmaan, mutta kuitenkin lopulta enemmän nautin niiden kirjoittamisesta jotka kirjoitan puhtaasti omasta päästäni ilman minkäänlaista roolipelipohjaa. Siitä kummat ovat parempia, on vaikea mennä itse sanomaan. Mutta kaikkein eniten nautin foorumiroolipeli-muotoissesta kirjoittamisesta, eli siis foorumiroolipelaamisesta. Koska silloin kaikki ei ole minun käsissäni ja syntyy jännitys siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja toisen kirjoittama jatko saattaa tarjota idean jota et olisi yksin kirjoittaessa keksinyt. Tietysti tavallinen jatkotarina ajaa periaatteessa saman asian, mutta siinä on se ongelma, että niissä pätkät ovat turhan pitkiä ja toisella on oikeus päättää minunkin hahmoni liikkeitä ja ajatuksia mitä taas ei toimi kun on kyse OC-hahmosta tai omasta näkemyksestä jostakin canon-hahmosta.

Eli suosikki ficcitityylini:
1.) Foorumiroolipelit
2.) Täysin omasta päästä kirjoitettu tarina
3.) Foorumiroolipelin pelitapahtumasta uudelleenmuotoiltu tarina

Ja kaikkea noita harrastan melkolailla yhtä paljon.

Kirjoittaisin mieluiten vain englanniksi sillä jotenkin kuvailutarkkuuteni ja jollain tasolla mielikuvituksenikin vapautuu sillä kielellä huomattavasti paremmaksi, kuin tällä ahdistavan rumalla ja kankealla äidinkielelläni. Roolipeleissä en kuitenkaan voi englanniksi kirjoittaa kun vastapelaajia jotka sitä haluavat tai osaavat tarpeeksi hyvin, ei löydy.

Kirjoitan hahmojeni elämäntarinaa mielelläni 1-lukuisina ficceinä eli niin että koko elämä muodostuu pikkuhiljaa 1-lukuisisten tarinoiden sarjasta joita kirjoitan ja julkaisen sattumanvaraisessa järjestyksessä - mikä kohta hahmon aikajanaa milloinkin sattuu inspiroimaan. Ei 2-4 lukuiset tarinatkaan ennennäkemättömiä ole, mutta koen olevani parempi 1-lukuisten tarinoiden kanssa. Tämä voinee osittain juontaa kehitykseni foorumiroolipelipohjasta jossa olosuhteiden pakosta hahmojen tarina koostuu useista, lyhyemmistä palasista.

Joskus haaveilen, että kirjoittaisin faninovellin kirjaksi. Jos jonain päivänä olen kirjoittustaidoiltani novellitasolla. Tosin, jos vaikka Rowling antaisikin luvan, käsittääkseni jo netissä julkaistua tekstiään ei enää kovin todennäköisesti saa myytyä kustantajille, vaikka poistaisikin ne nettijulkaisut. Eli pitäisi julkaista itsekustanteena. Mutta kirjojen painatus on sikakallista, niin että saa nähdä kuinka käy.
Hyvin todennäköisesti pitäydyn aina vain epäkaupallisen online-fanfictionin maailmassa 1-lukuisissa tai 2-4-lukuisissa tarinoissa, vaikka muokkautuisinkin novellitasoiseksi kirjoittajaksi joskus. Mutta kuka tietää, ehkä joskus jokin uusi hahmo innostaa ja jotain suurempaa yritelmää syntyisikin.

Rakkaimmat hahmot joista kirjoitan aktiivisesti ja tulen varmasti kirjoittamaan vielä vuosikausia:

~ STEPHEN HUNTER KING

Täysin itse luomani ihmissusihahmo Harry Potter-maailmassa, Harryn ikätovereita Korpinkynnen tuvasta. Hunter ei ole erityisen kiinnostunut Potterin ja Voldemortin tarinasta eikä ole osallisena sodassa muutoin kuin pakoilemalla kuolonsyöjien Tylypahkaa vuosina 1997-1998. Hunter on äitinsä hylkäämä, epäterveellisen, lähes pakkomielteisen rakkauden ihmisusiin riivaama jokseenkin vilkas lapsi joka rakastaa kauhugenreä ja käytännön pilailua. Ihmissusi hän on ollut 7-vuotiaasta asti. Hänen asenteensa ihmissusiin aiheuttaa tavallista enemmän ongelmia hänen perheessään, sen historiassa ollen aika lailla draamaa ennestään. Hunterin mielenterveys on vaakalaudalla, mutta todennäköisesti hänelle on tiedossa suhteellisen valoisa tulevaisuus. Koska pohjimmiltaan Hunter on todella suloinen persoona, enkä halua sille liikaa pahaa. Vaikka siltä saattaa vaikuttaa, Hunterin inspiraatio ei tullut missään suhteessa Remuksesta tai Kelmeistä vaan jostain aivan muualta.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
•  Tarinat täällä.
• Wolf Like Me - Video Traileri 1, Video Traileri 2 ja Video Traileri 3 (isän näkökulmasta)
  
  
  ~ PETER PAN

Teini-ikäinen versio pohjautuen J.M. Barrien novelleihin ja P.J. Hoganin ohjaamaan vuoden 2003 elokuvaan, tosin toisin kuin kirjat ja elokuva, visioni tapahtuu modernissa maailmassa. Poika joka karkasi kotoa ja lopulta lopullisesti palata aikoessaan totesi äitinsä unohtaneen hänet ihan kokonaan ja korvanneen toisella lapsella. Poika joka eli tämän trauman kanssa melkein 30 vuotta väkivaltaisessa maailmassa merirosvokapteenin murhapakkomielteen kohteena, ja aikuisia vihaten, aikuiseksi kasvamista peläten ja siitä kieltäytyen. Poika jonka polku lopulta kohtasi sieluntoverinsa, "Sen Oikean" kanssa joka lopulta tietämättään onnistui saamaan pojan antamaan elämälle uuden tilaisuuden, ainakin jollain tasolla. Peter Pan palasi Lontooseen kasvamaan ja vanhenemaan, muttei antanut kenenkään adoptoida itseään saati luottanut aikuisiin, ei käsitellyt äitiongelmaansa tai muitakaan psyykkisiä ongelmiaan liiemmin, eikä astunut takaisin Wendyn elämään kuin vasta 16-vuotiaana.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
• Fanfiction-tarinoita täällä pelifoorumi pelialueilla.
  Tällä hetkellä ainakin yksi 11-vuotiaasta ja ainakin yksi 16-vuotiaasta.

~ BARTY KYYRY JR.

 Harry Potter ja Liekehtivä pikari -kirjasta tuttu kuolonsyöjä. Näkemykseni hänestä on radikaalisti eri kuin se mihin fanfiction-maailma tuppaa painottamaan ja varsinkin eri kuin se elokuvaversion kirjaimellisesti valheellinen näkemys. Minä en tiedä mikä on Rowlingin aikomus tämän hahmon suhteen, mutta uskon näkemykseni olevan monessa suhteessa lähempänä sitä kuin useimmat fanfiction-versiot, koska kuten sanottua minä olen huomionut canonista kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ja pohtinut asioita kaikkien hahmojen näkökulmata ja myös kirjailijan kirjoituksen kulman huomioon ottaen. Paljon on silti jäänyt tulkinnanvaraa joten paljon tässä hahmoversiossa on täysin omaa näkemystäni joka seikka voi kirjailijan aikeessa olla aivan päinvastaista. Varmaa kuitenkin kirjan tietojen pohjalta on, että Barty Junior EI ollut psykoottinen innokas murhaajakiduttaja ensimmäisen sodan aikana, eikä ollut läheskään niin fanaattinen ja omistautunut kuolonsyöjä silloin kuin oli Pikari-kirjan ajankohtana.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
• Fanfiction-tarinoita englanniksi täällä. Yksi 1-lukuinen paljon kerova suomeksi täällä.

Painajainen Elm Streetillä (1984)

Milloin viimeksi tehtiin amerikkalainen kauhuelokuva joka ei ole huonosti tehty uusi versio jostakin aiemman vuosikymmenen klassikosta tai versio aasialaisesta kauhuleffasta? Kauhufanina olisi ihanaa olla todistamassa ensimmäisetn joukossa jonkun kulttihitin syntyä, mutta aika toivottomalta näyttää.
 
Minua Painajainen Elm Streetillä-elokuvassa kiehtoo ja pelottaa se perusidea, että vaara on vain ollessa unessa ja tappava asia siinä on palanut mies jolla on itsetehty hansikas neljä partaveitsenterävää, pitkää veistä "kynsinä". Ja kun se vielä saattoi hyökätä mistä vain, vaikka patjasi sisästä. Se kun jaksaa olla aina yhtä omaperäistä, varsinkin kun vertaa moniin muihin slasher-kauhun tuotoksiin jossa tappaja on tavallinen kuolevainen tavallisen veitsen kera jahtaamassa teinejä valvemaailmassa. Elm Street-ideassa kun jännitys kohoaa silläkin, että unesta on paljon vaikeampi paeta, kuin valvetilassa jostakin tilanteesta. Elokuvaan kehitellyllä lasten hyppynarulorulla on kaksi päätöstä "9, 10, Freddy's back again" ja "9, 10, never sleep again", josta jälkimmäistä käytetään itse elokuvassa sen sopien paremmin sen teemaan.

"Fred Krueger did it, daddy.
And only I can get him, it's my nightmares he comes to."

Freddyn hahmo itsessään on alkuperäisesti lapsenmurhaaja ja pedofiili, mutta onneksi pedofiilipuoli on ensimmäisessä elokuvassa hyvin tukahdutettu eikä missään vaiheessa mässäilty, ettei siihen liiemmin kiinnitä huomiota. Kyllä merkit siellä seassa ovat, mutta elokuvantekijät eivät halunneet sen olevan missään määrin hahmon tai tarinan olennainen puoli ja siten sen pystyy hyvin sivuttamaan ja jopa tulkitsemaan aivan toisin - kuten minä itseasiassa tein kunnes Wes Craven sitten haastattelussa sanoi jotain muuta ja tajusin, että jaa niinpä taitaakin olla. Hahmojen vuorosanoissakin tuotiin esiin vain lapsenmurhaaja, ei muuta. (En nyt kuitenkaan väitä, ettäkö lapsenmurha olisi yhtään sen vähemmän paha asia. Ei todellakaan. Henkilökohtaisesti minulle se vaan ei ole aivan yhtä mautonta kauhuelokuvan aiheeksi, vaikken sitäkään viihteenä itse koe.)

On olemassa myös TV-sarja "Freddyn painajaiset", mutta se on aika paska. Jaksot aika sattumanvaraisia eikä liity enää Elm Streetiin ja lisäksi tarinan yksityiskohdat ovat ristiriidassa ensimmäisen elokuvan antaman tiedon kanssa.

Eli keksitytään taas alkuperäiseen elokuvaan ja sitä seuranneisiin jatko-osiin. Olisin itse mieluummin pitänyt Freddyn hahmon taustat pimennossa eli paljastanut vain sen mitä ensimmäinen elokuva kertoo, mutta pidän paljon hänelle luodusta tarinasta. Se vaan ei ole enää niin pelottavaa, kun tietää jostakin liikaa - varsinkin, jos se jokin alkoi mörkö-teemaisesti. Tosin, elokuvasarjan muissa osissa pelottavuutta latistaa enemmän se hahmon koomiseksi vääntäminen enemmän kuin liika taustojen valotus.

Alkuperäisen Freddy Kruegerin tarina:
Nunnaluostarin vieressä oli psykiatrinen sairaala mielisairaille rikollisille. Nunna, Amanda Krueger, jäi kerran vahingossa tuohon sairaalaan lukkojen taakse koko viikonlopuksi. Sairaalan potilaat raiskasivat hänet uudestaan ja uudestaan ja nunna oli hädintuskin hengissä maanantaina kun hänet löydettiin. Myöhemmin Fred syntyi ja adoptoitiin, koska äitinsä kuoli muistaakseni synnytyksessä. Koulussa häntä kiusattiin ilkkumalla hänen alkuperästään ("son of a hundred maniacs") samalla, kun Fred iskee vasaralla hamsterin hengiltä. Teininä Freddyn adoptioisä pahoinpitelee poikaa aktiivisesti missä vaiheessa Fred on jo selvästi täysin raiteiltaan. Fred meni kuitenkin naimisiin ja sai oman tyttären. Eräänä päivänä vaimonsa vahingossa sai selville miehensä puuhista (lapsenmurhista/hyväksikäytöistä) jolloin Fred hakkasi vaimonsa hengiltä, silloin 3-vuotias tyttärensä vahingossa näkemässä sen kauempaa. Pian tyttö alkoi piirtää kuvia traumaattisesta kokemuksestaan ja hänet vietiin pois isältään.

"Don't worry, baby. Mommy just had to take her medicine
for snooping around daddy's special work.
But you won't tell. Will you?

"I won't tell."

Fred jatkoi lapsenmurhaterroriaan, kunnes jäi kiinni. Joku unohti kuitenkin kirjoittaa etsintäluvan oikeassa paikassa ja Fred vapautettiin. Elm Streetin isät ja äidit ottivat oikeuden omiin käsiinsä ja jäljittivät Freddyn vanhalle pannuhuoneelle johon tämä vei lapsia. Vanhemmat levittivät paikan täyteen bensiiniä ja sytyttivät sen tuleen. Palaessaan ja juuri kuoleman kynnyksellä, unidemonit ilmestyivät Freddylle ja tarjosivat tälle mahdollisuuden elää ikuisesti, unimaailmassa. Freddy otti tarjouksen vastaan sillä häneen oli todella sattunut se, että lapsensa vietiin pois häneltä. Kyse oli nyt syvästä kostonhalusta eikä vain sairaan mielen haluista. Sitä ei ole selitetty miksi kesti niin kauan enne kuin Freddy jatkoi terroriaan unimaailman kautta, mutta siitä hetkestä Painajainen Elm Streetillä-elokuvasarja alkaa.
"Unissa olen ikuinen."

 Ennen pitkää Freddy siirtyy pois Elm Streetiltä, löytääkseen kaikki sillä asuvien perheiden teineiksi kasvaneet lapset ja viimeisen saatuaan, jatkaa aivan muihin kaupunkeihin. "Jokaisessa kaupungissa on Elm Street," hän sanoo. Painajainen Elm Streetillä 6: Freedyn kuolema-elokuva esittelee hänen tyttärensä ensi kerran, kertoo siitä miten tyttö saa tietää totuuden isästään ja päättyy siihen miten tyttö onnistuu vihdoin lopullisesti tappamaan tämän. Mutta Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi Painajainen heittää soppaan aivan uuden näkökulman. Kaikki olikin ollut vain elokuvasarja samalla tavalla kuin se on meille, mutta Freddy ei ollut vain kuvitteellinen hahmo, vaan muinainen pahuus joka oli vankina Elm Street-elokuvissa, mutta on nyt vapaa...

....

Että sellaista. Pidän tuossa tarinassa lähinnä siitä, että kun Freddystä nyt kerran on tehty niin läpeensä sairas, ainakin siihen tuotiin mukaan kunnolla inhimillisyyttä tuolla tyttären menetyksen ja sen vaikutuksella hahmokehityksessä. Ja yliluonnollisen ystävänä viimeisen elokuvan juonenkäänne oli ihan maistuva keksintö kaiken muun yliluonnollisen päälle. Mutta kuten sanottua, minä olisin jättänyt ensimmäisen elokuvan ainoaksi. Se kun ei painota siihen mitä kaikkea sairasta Freddy on, vaan siihen mitä se tekee nyt; tappaa ihmisiä unimaailmann kautta ja on voitettavissa eri tavalla kuin kuolevainen murhaaja olisi.

Kiehtovaa minulle Elm Street-sarjassa on tuon omaperäisen perusidean lisäksi myös se mitä erilaisia tapoja tappaa Freddy, jokainen osa keksi. Suosikkini on se alkuperäinen 'kuinka painajaismörkö-voitetaan'-tapa, mutta neloselokuvan keino oli myös mielenkiintoinen; "In the reflection of my mind's eye, evil sees itself and it will die." Sen enempää en halua spoilata kumpaakaan. x)

Suosittelen lämpimästi Painajainen Elm Streetillä (1984) kaikille slasher-kauhun ja/tai yliluonnollisen ystävllle, jotka sietävät myös jokseenkin huomattavan määrän veren lentoa...K-18 versio kun on varsin verinen parissa kohtaa. K-15 versio on muistaakseni aika massiivisesti leikattu. Jatko-osista (joista suurin osa ovat enemmän kauhukomediamaisia) parhaita ovat 2 (Freddyn kosto), ja 7 (Uusi painajainen).

Itse en viitsi katsoa kovin moneen kertaan muita kuin ensimmäisen elokuvan, kun se on vähiten humoristinen ja keskittyy enemmänkin mörkö-teemaan, kuin verellä mässäilyyn tai siihen mitä Freddy oli eläessään.

Ja tässä alla vielä hauska videopeliarvostelu Angry Video Game Nerdiltä.

Nemoa etsimässä

"It's like he's trying to speak to me, I know it! Look, you're really cute but I don't know what you're saying! Say the first thing again!""
-Marlin pikkuisesta merikilpikonnalapsesta

Toivottavasti Finding Nemo ei saa koskaan jatko-osaa. Olisi kerrankin joku upea piirretty ilman jatko-osaa muuttamassa tapaa jolla sitä katsotaan. Kuinkahan monta vuotta sivutin tämän leffan kuvitellen, ettei kaloista voi saada hyvää leffaa - ei edes Disneyn ollessa osallisena. Joskus sitten aikoinaan vuokrasin, kun oli pakettitarjous ja ihastuin ikihyviksi. <3

Tämä on varmaan ainoa Disney-piirretty jossa englanninkieliset ääninäyttelijät ovat parempia kuin suomiduppaajat. Todella paljon parempia. Tiedä sitten mistä johtuu... Mutta kuten tavallista, jotkut vitsitkin on suomidupissa aika laimeita. Esim. kun kalalapset ei tiennyt mikä vene on, joku sano jonkun sanoneen, että se on "patti" (paatti) ja ne kilpaili kuka uskaltaa mennä lähunnäksi ja jopa koskea pattia. Ihan hupaisaa, mutku englanniksi se oli "butt" (boat.) "Oh, look at ne, I'm gonna touch the buuutt!" Ainoa vitsi joka on parempi suomeksi kuin englanniksi on siinä, kun Dori puhuu "valasta". ("You sound like nothing I've ever heard!" -> "Kuulostat ihan vatsavaivalta!")

Anyway, henkilöhahmot hienoja ja mieleenpainuvia. Dorin hahmo on aika raikas keksintö lyhytmuistisuus-ongelmansa kanssa ja ollen kuitenkin itsevarma ja lapsenomaisen innokas persoona, ja vegetaristihaiden tukiryhmä on viihdyttävä myös. Ja akvaariossa asuva mikä-lie joka meni ihan pähkinäksi aina kun avasi jonku arkun josta tuli paljon kuplia ja se teki sitä paljon. Ja tyttökala joka luuli akvaarion seinässä olevaa omaa heijastustaan siskokseen. Nemon klubinimi akvaariossa jaksaa myös huvittaa vieläkin: "Sharkbate" - kun siitä puhutaan kuin se olisi cool ja kovis nimi, mutta pohjuimmiltaan on aivan jotain muuta. :D Suomidupeissa se taitaa olla "Tärppi" mikä on taas huomattavasti laimeampi versio.

Pidin myös muihin elokuviin viittauksista, kuten yksi vegedieetistä seonnut hai, Bruce. joka jahtasi Marlinia ja Doria ja kurkistaessaan jostain aukosta ja sanoi "Heeeere's Brucie!" ja murtautui sisään. (Stephen King, "The Shining") ja kun se pikkutyttö tuli hakemaan uutta lemmikkikalaansa, kuullaan musiikkia elokuvasta "Psyko". ;D Hienoa tässä leffassa on sekin, ettei ole lyriikallisia biisejä katkasemassa elokuvan tunnelmaa. Johtuneeko siitä, ettei tämä ole puhdasta Disneyä vaan Disneyn ja Pixarin yhteistuotos. Ja vaikka arvostan paljon enemmän käsinpiirrettyjä, tämä leffa on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, etten edes huomaa sitä, että tämä on tietokoneanimaation.

"Hey, Dad, maybe when I'm at school, I'll see a shark!"

Vaan toki itse tarina on se mitä kaikkein eniten rakastan. Olen aina ollut kiintynyt fiktiivisiin, vaikeisiin isä-poika-suhteisiin ja Marlin&Nemo on yksi suosikkejani. Mutta ennenkaikkea tarinassa tärkeää se perusteema, ettei mitään luonnossa elänyttä pidä ottaa vankeuteen - ei varsinkaan vain omaksi ilokseen. Ja hienosti tuotu esiin sekin miten sukeltaja uskoi "pelastaneensa" Nemon riutalta, mutta todellisuudessa se kidnappasi jonkun lapsen. Lisäsyvyyttä tuo ihanasti sekin, että kyseinen lapsi on vain jotain 6-vuotias. Yleensä Disneyn lapsihahmot on melkein esiteinejä.

En tiedä olisiko tämä tarina läheskään yhtä vaikuttava, jos isäkala ei pelkäisi merta niin syvästi ja sitten uinut tuhansia kilometrejä meren poikki käyden läpi kaikki kuviteltavissa olevat hengenvaarat saadakseen poikansa takaisin, tai jos viimeinen asia minkä Nemo sanoi isälleen ennen kuin tuli siepatuksi, ei olisi ollut "vihaan sinua" (jos "Isi, auta minua!" ei lasketa.) Tai jos kyse ei olisi nimenomaan pikkuisista klovnikaloista vastaan isot ihmiset jotka elävät vielä aivan eri elementeissäkin. Kontrasti on niin äärimmäinen, mutta ei voisi olla toimivampi.

"He's my son. He was taken by these divers."
"Humans. They think they own everything!"

Ihmissudet

Kuinka moni muistaa, että ihmissudet ovat paljon enemmän kuin vain hopealuoteja ja täydenkuun yön verilöylyjä? Minua harmittaa miten epäsuosittuja ihmissusihahmot ja ihmissusipelit ovat foorumiroolipelien maailmassa siinä missä vampyyrit ovat mahdottoman suosittuja. Hollywood on kai pilannut ihmisten mielikuvituksen ja aidon kiinnostuksen ihmissusiin? Sillä oikeasti ihmissusia ympäröi lukuisat erilaiset myytit ja visiot--ainakin yhtä monenlaiset kuin vampyyrejäkin. Ihmissuden ei tarvitse olla yhteen erityisen tiukkaan muottiin lyötyjä mielettömiä hirviöitä susimuodossaankaan eli ei niiden tarvitse jäädä zombin ja vampyyrin väliin sillä tavalla kuin monai varmaan mieltää.

Siis vaikka yleisimmässä visiossa ihmisen mieli vaihtuukin kokonaan verenhimoiseksi pedoksi eikä ihminen muista mitään aamunkoitteessa, ei niin ole kuitenkaan kaikissa tarinoissa. Ja niissäkin joissa se on mieletön tappokone, voi aivan hyvin käyttää sitä wolfsbane kasvia hillitsemään muutoksen vaikutuksia, koska se kasvi on oikeasti olemassa eli poteniaalinen käytettävä missä tahansa maailmankuvassa.

Esim. The Company of Wolves nimenomaan osoittaa ihmissusimyyttien monipuoliset mahdollisuudet (ja käyttää vähemmän suosittua visioita jossa ne ovat ulkomuodoltaan vain isoja susia.) Lisäksi sen päähahmo on tyypullisen vampyyrin lailla varsin romantisoitu, tumma tappaja ja hylkiö, joka ei kuitenkaan susimuodossaan muutu mielettömäksi tappokoneeksi. Kuolematon se ei kai ole, mutta käsittääkseni normaali-ihmistä huomattavasti pitkäikäisempi.

Mielestäni ihmissusihahmosta voi kunnon suunnittelulla ja myytteihin tutustumalla saada vampyyrihahmoa monitahoisemman ja traagisemmankin hahmon aikaan--vampyyri kun on mitä on yötä päivää potentiaalisesti ikuisuuden, mutta ihmissusi voi ja sen on pakko yrittää elää normaalia elämää ihmisenä ja kuitenkin tietoisena siitä, että kerran (tai hollywoodmaisesti kolmesti) kuussa muuttuu enemmän tai vähemmän hirviöksi, kunnes taas aamun koittaessa pitäisi yrittää selvitä tavallisessa elämässä. Bad Moon (pohjautuu kirjaan 'Thor') käyttää myös visiota, ettei täysikuuta tarvita, vaan ihminen muuttuu joka ikinen yö. Vampyyrihahmo väkisinkin vuosisatojen kuluessa tottuu olemassaolonsa traagisiin menetyksiin, mutta ihmissusi joutuu keikkumaan niiden ja normaalin elämän välillä ja elämänhallinta on väkisinkin monimutkaisempaa--eli, elämään paljon riskialttiimpaa kaksoiselämää kuin vampyyri.

Nähdäkseni ainoa piirre mitä vampyyrillä on mutta ihmissudella ei, on ylilionnolliset voimat. Mutta ei senkään tarvitse täysin poissuljetuksi elementiksi jäädä--voihan sitä kehittää hahmolleen alunperinkin jotakin yliluonnollista kykyä, jos se on itselleen niin tärkeää. Maailmassa jossa on ihmissuia, ei olisi mahdotonta ihmisen omata myös yliluonnollisia kykyjä. Potentiaalisesti ikuinen elämä jos on jollekulle pääasiallinen houkute, niin siihenkin löytyisi varmasti kiertoteitä, kun tosiaan on väkisinkin kyseessä tavallisesta poikkeava maailma. Riippuisi toki roolipelin perustajasta mitä siinä sallii ja mitä ei.

Elokuvassa Cursed (2005) on mielenkiintoinen visio. Suden ulkomuoto on aika hyvä, joskaan ei kovin mieleenpainuva, mutta mielenkiintoista onkin se, että myös eläin voi saada tartunnan, ihmissusi säilyttävät ihmismielensä harvinaisen hyvin (ymmärtävät ihmisten puhetta ja muistavat tekonsa myöhemmin), mutta silti vihjatan, että ne ovat myös eläimellisen vaistonsa ajamia - ja se, että ne pystyvät ilmeisesti myös puhumaan jonkin verran. Elokuvan hauskin kohta paljastaa sen seikan. :D Kaikenkaikkiaan ko. leffa on aika keskinkertainen, mutta todella viihdyttävä.

Vaikka susimiehet ovatkin kiehtovia, omassa näkemyksessäni ihmissudet ovat ihan tavallisen suden näköisiä tai ainakin melkein. Niitä vain ei liiemmin elokuvien maailmassa näy. Ainoa minkä tiedän jossa on tavallisen suden muotoisia on The Company of Wolves. Twilight-elokuvissa tietty myös, mutta ne eivät ole ihmissusielokuvia joten...Ja tiedoksenne, että inhoan Twilight-elokuvia lähes yhtä paljon kuin niitä kirjoja. Mutta pidän Twlilight-ihmissusissa siitä, että ne ovat oikean suden näköisiä, mutta jotain hevosen kokoisia! :D Pidän myös paljon Red Riding Hood-elokuvan sudesta - ei aivan tavallinen susi, mutta melkein ja liikkeet varsin ihmismäiset ja kuitenkin suden anatomian rajoissa. Loistavasti toteutettu! Ehdoton suosikkini susimies-näkemyksestä löytyy elokuvasta Bad Moon. Vertaan nykyään kaikkia ihmissusia siihen. Lähelle sitä pääsee Ginger Snaps-elokuvien sudet sekä Van Helsing-elokuvan sudet. Cursed-elokuvassakin on ihan OK sudet. Ainoa ihmissusi-design josta en pidä lainkaan on Wolfman-elokuvien tyyli eli se "alkuperäinen" elokuva-ihmissusi. Se näyttää enemmän pitkäkyntiseltä gorillalta, kuin sudelta. Eihän sillä ole edes häntää! Saati suippoja korvia tai kunnon kuonoa. Siinä ei ole mitään susimaista - ulvontaa lukuunottamatta.

Parannuskeinomyyteissä minua ehkä eniten kiehtoo se, että joku joka rakastaa ko. ihmissutta, kutsuu tätä tämän ristimänimellä tämän ollessa sudenmuodossaan. Oletusarvoisesti liian helppioa, mutta jotenkin ihanan syvällistä. Toinen on se useimmiten elokuvissa käytetty verilinjan katkaiseminen tappamalla sinua purrut ihmissusi. Pidän silti myös J.K. Rowlingin näkemyksestä, että tunnettua parannuskeinoa ei ole. Se tekee ihmissuteudesta jotenkin dramaattisemman ja kuitenkin tarjoaa myös fanfictionille loistavasti tilaa, kun kirjoittajan on pakko keksiä jotain omaperäistä, jos tahtoo parannuskeinon.

Pidän myös hopean mukana haavoittavana/tappavana elementtinä - jotenkin se on vaan niin tiukasti kiinni ihmissusimyyteissä, etten osaa jättää sitä poiskaan. Mutta mielestäni hopeaa pitää iskeä johonkin elintärkeään paikkaan. Aivan naurettavaa, että joku silmään iskeminen tappaisi mitään. Mutta mielestäni ihmissuden voi tappaa vain aidolla hopealla tai sitten katkaisemalla kaulan tai muuta elintärkeää. Koska jos sen voisi tappaa ihan miten vain, siitä katoaisi aika paljon yliluonnollisuutta.

Legendaarinen kysymys myyttisten olentojen faneille: "Muuttuisitko ____, jos niitä olisi olemassa?" Muuttuisinko ihmissudeksi, jos niitä olisi olemassa? Todennäköisesti kyllä - tosin toisin kuin moni vampyyrejä ihkuttava teini - en pää kolmantena jalkana. Tutkisin ensin mitkä myytit pätevät ja mitkä eivät ja millaista oikean ihmissuden elämä todellisuudessa olisi ja ennen kaikkea onko parannuskeinoja ja mitä ne olisivat. Ja vasta sitten päättäisin lopullisesti valintani. Rakastan ihmissusia ja olen syvästi kiinnostunut niistä, mutta en minä elämääni ja rakkaitteni elämää niiden vuoksi haluaisi pilata. Minulle riittäisi vallan hyvin, jos saisin ystävystyä ihmissuden kanssa.

OMAT IHMISSUSIHAHMONI:
Olen vuosien aikana luonut lukuisia ihmissusihahmoja joista uusin ja tällä hetkellä ainoa aktiivisesti kirjoittamani, on Harry Potter-maailmaan luomani Stephen Hunter King joka sai tartunnan 7-vuotiaana ja rakastaa olla ihmissusi. Linkin takana hänen esittelynsä sekä lyhyesti inspiraatiosta. Hän on myös rakkain täysin oma hahmoni ikinä ja sitä kautta myös kaikkein eniten panostettu. En tiedä vielä millainen aikuinen hänestä tulee, mutta suunnitelmissa on suhteellisen valoisa tulevaisuus - kerrankin. Kirjoitan hänen tarinaansa sarjana, tosin en suorassa aikajanajärjestyksessä vaan inspiraation mukaan.  Maalaan kuitenkin ensin hänen lapsuus -ja teinivuotensa.

---> Kaikki tällä hetkellä julkaistut ficit tästä hahmostani löytyy täältä, suomeksi ja englanniksi.

 SUOSIKKINI - IHMISSUSI-ELOKUVAT

1.) Bad Moon (1996)

Paras ihmissusi ikinä. Puku on kyllä selvästi feikki, mutta siitä huolimatta varsin vaikuttava ja kerrankin oikeasti susimies eikä gorilla tai mutantti. Mutta ennen kaikkea tarina on jännittävä ja mielenkiintoinen ja ihmissusikohtaukset upeita ja kunnolla kuvattu, eli näemme sudenkin kunnolla eikä vaan vilauksia jaloista tai silmistä. Ajatelkaa - he luottivat pukuun ja elokuvan kantavaan tunnelmaan niin paljon, etteivät kokeneet tarvetta luoda kauhua piilottelemalla sutta. Ja mielestäni se toimii. Alku - ensimmäinen ihmissuden hyökkäys on dynaaminen ja ikimuistoinen eikä sensuroi varsin shokeeraavaa graaffisuuttaan. Kaikkien ihmissusielokuvien pitäisi ottaa mallia tästä elokuvasta - tai vaihtoehtoisesti seuraavaksi esitellyn kaltaisia!

2.) The Company of Wolves (1984)

"The company of wolves. They're all the company we keep. Even in our dreams."
Kuten sanottua tämä upea elokuva muistuttaa, ettei hopealuodit, täysikuu ja veriteot ole ihmissusien perusta. Vaan esittelee ihmissusimyyttien monipuolisuutta ja on samalla harvinaisen karmiva tunnelmaltaan ja kuitenkin erityisen koskettava syvimmässä olemuksessaan. Tämä on ihmissusimyyttien ydin; pimeys, traagisuus, vertauskuvat, seksuaalisuus muttei ylikorostetusti...Ei tämäkään verta ja gorea ole unohtanut, jos sitä kaipaat. Itse asiassa tässä on yksi elokuvahistorian ällöttävimmistä muodonmuutoskohtauksista. Jokaisen ihmissusista kiinnostuneen pitäisi katsoa tämä elokuva.

 3.) Ginger Snaps 2: Unleashed (2004)

Tämä on mielestäni jotakin The Company of Wolvesin ja Bad Moonin väliltä ja siksipä onkin kärkikolmikossa. Toki kannattaa ensin katsoa ensimmäinen Ginger Snaps, että tajuaa missä mennään, mutta omasta mielestäni tämä kakkososa on (ihme kyllä) ensimmäistä jollain tavalla parempi. Varsinkin loppu on virallisesti karmivin lopetus ikinä! :D Saisivat tehdä enemmän tällaisia Ginger Snapsin kaltaisia ihmissusielokuvia nykypäivänä. Todella laatutavaraa kaikessa suhteessa!

+++ Suosittelisin myös The Howling (1981.) Sitä ensimmäistä. Loput sarjasta on melkoista sontaa, mutta ensimmäisessä on jotain "taikaa" ja mukavan karmivaa tunnelmaa - ja lopetus on mainio. Vaikea selittää miksi, mutta tämä on ansainnut klassikon tittelinsä. Ja vielä Scream of the Wolf (1974) joka on hieno kauhutrilleri jossa on loistava yllätys-juonenkäänne lopussa.

SUOSIKKINI - IHMISSUSI-MUSIIKKIA

• Wolf Like Me (TV on Radio)
• Full Moon (Sonata Arctica)

SUOSIKKINI - ULKONÄÖT

Bad Moon

Bad Moon

Ginger Snaps 2: Unleashed

Van Helsing

Twilight

++++++
Ihmissusi elokuvasta Red Riding Hood (2011) on myös upea, mutta kun siitä ei saa kunnollista kuvaa napattua. Leffa on kuitenkin ihan viihdyttävä joten kannattaa katsoa. :)

Onko alkuperäisen Punahilkka-sadun susi ihmissusi?

Ja tyttö ei huomannut eroa tuon ja isoäitinsä välillä?

Minä en usko niin, vaikka kiehtovia nuo lukuisat sen inspiroimat ihmissusitarinat ovatkin. Uskon, että sadun alkuperäinen kertoja tarkoitti suden aivan normaaliksi ja ihmismäiset puolet ovat vain pakollisia sadun toimimisen kannalta. Uskon, että hän piti sutta vertauskuvana ihmisen pahuudelle, kuin kuka tahansa vaarallinen lapsensieppaaja tai vastaava. Vertauskuvat vaan uppoavat usein paremmin, kuin suora puhe ja lapsille ihminen olisi saattanut olla liiankin pelottava. Minä en liiemmin arvosta niitä kesytettyjä ja kaunisteltuja versoita Punahilkan tarinasta. Se susi söi sekä isoäidin, että pikkutytön ja se siitä. Julmaa, mutta realistisempaa, kuin se, että m´joku metsästäjä sattui juuri sopivasti paikalle saati, ettäkö susi olisi nielaissut uhrinsa kokonaisina. Onneton loppu on tärkeää opetuksen kannalta. Jos minä lukisin Punahilkan lapselle, kertoisin sen oikean version, muistuttaen toki, että kyseessä on keksitty tarina josta on vain syytä ottaa oppia. Ja lisäten loppuun sen lorun jossa lapsia kehotetaan pysymään polulla ja olemaan luottamatta vieraisiin olivat nämä miten ihania tahansa.

"Little girls, this seems to say; never stop upon your way. Never trust a stranger friend, for no one knows how it will end. As you're pretty so be wise - wolf may lurk in every guise. Now, as then, this simple truth; the sweetest tongue has sharpest tooth!"

Leijonakuningas

En jostain syystä päässyt pienenä leffateatteriin asti sitä katsomaan, mutta muistan kinunneeni sitä loputtomasti jonkin aikaa ennen VHS-julkaisuain sen syksyllä 1995. Se on siitä asti ollut yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani ja lopultakin se Kakkien Aikojen Suosikki Numero 1.

Rakastan sen shakespearelaisuutta, ja synkkyyttä Disneyn standardissa. Ja sitä miten se ei disneymäisesti herätä kuolleita henkiin vaan ne pysyvät kuolleina. (Ne eivät alunperin aikoneet tuoda Mufasaa takaisin edes haamuna!) Ja Scar on yksi Disneyn parhaista pahiksista. Rakastan myös Elton Johnin musiikkia siinä, koska rakastan Elton Johnin musiikkia muutenkin. Siis ûbermahtavaa, että kaksi rakasta aihetta on yhdistynyt. Sama homma Bon Jovin ja Young Guns-elokuvien kanssa, mutta siitä lisää sitten joskus myöhemmin.

Pidän paljon myös jatko-osasta Leijonakuningas 2: Jylhäkallion ylpeys. Eihän se toki ensimmäisen elokuvan tasolle yllä, läheskään - ja olisi voinut toteuttaa jatkumon paljonkin aukottomammin kuin teki, mutta minusta se on silti aliarvostettu jatko-osa. Minusta on hienoa, että sen tekijät jatkoivat Shakespeare-teemaa ja he tekivät sen melko onnistuneesti. Ja Kovu on mielestäni yksi elokuvan parhaita uusia hahmoja. On myös positiivista, että Simban ja Nalan pentu ilmenikin olevan tyttö eikä poika, koska johan me näimme tarinan prinssistä ensimmäisessä elokuvassa.

Sitä paits> Sitä paitsi Leijonakunningas on ilmiselvästi jollain tasolla poikien elokuva: tarinan sankari on parinan ydin on isä-poikan pahis on tuon pojan setä, tuo poika liittyy kahden hulttiomiehen jengiin ja elää huoletonta poikamieselämää röyhtäillen ja sitten on vielä sekin kuinka mustasukkaisia Timon ja Pumba olivat Nalan ilmestyessä paikalle. Leijonakuningas 2 taas on jollain tasolla tyttöjen elokuva: tarinan sankari on tyttöleijona, tarinan yksi olennainen elementti on isä-tytär-suhde, tarinan pahis on nainen, ja päähahmo (tyttö) rakastuu Romeo&Julia-kuvioissa josta on riisuttu paljon elementtejä pois. Tosin, itse pidän Jylhäkallion ylpeyden punaisena lankana enemmänkin sitä kuinka Kovu ja Simba ovat napit vastakkain samalla, kun kummankin odotetaan seuraavan isänsä tassunjäljissä. (Kovu adoptioisänsä, Scarin.) Ja tuo elementti taasen saattaa vedota enemmän meihin poikiin.

Leijonakuningas 1½ olisi minun puolestani saanut jäädä tekemättä. Onhan siinä toki hetkensä, mutta yleisesti ottaen se on enemmänkin alkuperäisen elokuvan häpäisy kuin laadukas parodia. xP

Minä en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Leijonakuninkaan oheistarinoista, sarjakuvia lukuunottamatta. Ne kirjat ovat selvästi vain lapsille suunnattuja, mutta sarjakuvista saa iloa irti aikuinenkin. Niissä sarjakuvissa on oikeasti hauskoja ja viihdyttävia viihdyttäviä vitsejä ja tarinoita ja tarinoita ja ainakin niissä saksalaisissa on aivan mahdottoman suloinen piirrostyyli.

Keväällä 2011 perusielisen keskustelufoorumin joka tomii tuolta pohjalta, eli kirjat ja elokuvat eritellään kuten Disney ne tarkoitti, eikä kukaan väitä omia fanitarinoitaan virallisiksi: The Lion King Origin Forums

LEIJONAKUNINGAS-FOORUMIROOLIPELIN TRAILERI:

YKSI SUOSIKKINI TEKEMISTÄNI FANIVIDEOISTA:

LEIJONAKUNINGAS-TRIBUTE SUOMIÄÄNILLÄ:

UPEA VIDEO JOSSA MUFASA EI KUOLLUTKAAN!

Video by MCDHHM

Harry Potter

Minäkin olin yksi niistä jotka täysin vääräluuloisesti kuvittelivat Harry Potterreiden olevan lapsellisia/liian lapsenomaisia aikuisille. Voi pojat, miten väärässä ihminen voikaan olla! Harry Potter saattaa hyvinkin olla minulle kaikkien aikojen rakkain fandom, mutta pohdin ja kerron sen joskus, kun jaksan ajatella enemmän.

Kävin katsomassa Salaisuuksien kammio-elokuvan leffateatterissa täysin pihalla Harry Pottereista. Pidin siitä kovasti, mutta se ei vielä vetänyt kiinnostusta kirjoihin. Muistaakseni yleinen kiinnostus ko. fandomia kohtaan sai mut tarttumaan Viisasten kivi-kirjaan helmikuussa 2004. Naureskelin otsikkoa "Poika Joka Elää", koska itsessään se on harvinaisen typerä otsikko, mutta toki tässä tapauksessa kaikkea muuta mikä toki selvisi lukiessa. En kuitenkaan jaksanut lukea kirjaa kovin pitkälle - se ei ollut tarpeeksi synkkä. Mutta olin tutustunut Sirius Mustan hahmoon ja ongin sitten kaveriltani tietoon missä osassa Sirius tulee kuvaan ja aloin sarjan lukemisen sitten Azkabanin vangista minkä ahminkin sitten kolmessa päivässä. Se on sanoinkuvaamattoman loistava kirja. Ja sen elokuvaversio ei tee sitten tippaakaan oikeutta sille.

Rakastuin ja koukutuin koko potteruniversumiin sen kirjan myötä. Siitä kirjasta ei puuttunut mitään; oli synkkyyttä, ihmissusi, taikuutta, Kelmit, kerrassaan upea loppukohtaus elossaolevien Kelmien välillä, ja Lee Jordanin huipsus-selostukset. :P Huispaus on koko pottermaailman vähiten kiinnostava asia, mutta sekin kiinnostaisi, jos ne ottelut selostaisi aina Lee Jordan.

Sirius siis sai minut kirjoihin kiinni ja hän kyllä kuuluu suosikkihahmoihini, muttei silti erityisen syvästi pohtimiini. Syvän mielenkiinnon kohteenani on Barty Kyyry Jr. - hän on yleisesti katsoen tässä fandomissa äärimmäisen väärinymmärretty ja ylenkatsottu hahmo. Eikä se Pikarin elokuvaversion typerä Kyyryjen täysin päälaelleen kääntö ainakaan auttanut asiaa. Onhan Juniorilla toki suhteellisen paljon faneja, mutta hyvin harva on oikeasti vaivautunut tutkimaan ja analysoimaan hahmoa vaan sen sijaan perustavat näkemyksensä vain siihen millainen mies oli kirjan nykyaikana. Perustin vuosia sitten fanisivut valaisemaan sitä miten paljon enemmän tuo hahmo on, ja olen luonut oman tulkintani kaivaen esiin, analysoiden ja sitten käyttäen jokaista pienintäkin yksityiskohtaa jonka Liekehtivä pikati-kirja hänestä ja perheestään antaa.
Toinen rakas hahmo on Ted Lupin joka ei vaadi lähellekään noin paljoa canon-tutkimusta ja on vieläkin enemmän OC-hahmo, kuin Barty Jr. Ei sillä, rakastan sitä prosessia jonka sain käydä läpi panostuksessani Barty Junioriin, mutta Teddyn visiointi on osoittautunut ainakin yhtä hauskaksi ja antoisaksi.

Rowlingin Harry Potter-kirjojen maailma on ollut minulle kaikkein inspiroivin kuvitteellinen maailma. Ehkä se on jotakin siinä upeassa yhdistelmässä kuolemaa, rakkautta, taikaa, maailman vääryyksiä sekä monitahoisia, mielenkiintoisia hahmoja ja heidän tarinoitaan. Ja kuinka Row on onnistunut sekoittamaan hienosti lapsenomaisen taikuuden ja äärimmäisen mustan magian samaan maailmaan. Mahtavaa on sekin miten vähän hän kertoo joistakin asioista ja näin ollen jää rutkasti tilaa fanfictionille. Hajoaisin varmaan, jos Rowling olisi kuin Anne Rice eikä sallisi fanfictionia kirjoistaan lainkaan.

Minun ylläpitämiäni Harry Potter-fanisivuja:

• In Memoriam of Barty Crouch Jr. - englanninkieliset fanisivut.
• Hahmoesittely: Barty Kyyry Jr. - hahmoesittely näkemyksestäni Liekehtivä pikari-kirjan aikaisesta Juniorista sekä lyhyesti inspiraatiosta siihen.
• Hahmoesittely: Ted Lupin - hahmoesittely näkemyksestäni Teddy Lupinista sekä lyhyesti inspiraatiostani siihen.
• Hahmoesittely: Draco Malfoy - hahmoesittely näkemyksestäni Draco Malfoysta.
• Hahmoesittely: Stephen Hunter King - hahmoesittely täysin itse luomastani ihmissusihahmosta Harry Potter-maailmaan.
• The Last Secret: Deathly Hallows - foorumiroolipeli sijoittuen 10 vuotta sodan jälkeen, omalla idealla, ja AU-polulla eli epilogi on sivutettu lähes kokonaan.
• Hogwarts Refounded: Harry Potter AU - foorumiroolipeli jossa vuosina 1974-1975, Tylypahka ei olekaan enää sisäoppilaitos kaukana kaikesta.
• Varjot - Harry Potter 1981 - foorumiroolipeli jossa elämme velhomaailman vuoden 1981 fanien improvisoimana.

Muita suosikkejani Harry Potter-fanisivuista:

• Harry Potter: Seven Years of Magic - foorumiroolipeli jossa improvisoimme koko kirjasarjan eli Harryn kouluvuodet ja toisen velhosodan. Aivan ihana ja mahtava peli! <3

Tällä hetkellä uusin tekemäni Barty Kyyry Jr. -fanivideo:

Maa Aikojen Alussa

Tämä oli yksi lapsuuteni suurimpia fanituskohteita. Keräsin suurimman osan sarjasta ja katsoin ne melkein puhki. Ykkösosa on myös yksi niistä harvoista elokuvista joiden ensimmäisestä katselukerrasta muistan selkeästi pätkiä ja nimenomaan niin, että olen varma kyseessä olevan juuri se ensimmäinen kerta.

Olin alle kouluikäinen kun se oli elokuvateattereissa, jossa sen ekan kerran näinkin. Mieleen painui vahvasti kun Pikkutassu luuli omaa varjoaan äidikseen ja säälittävästi nuoli kalliota ihan innoissaan, kunnes tajusi ettei se olekaan äiti. Ja kertoja vielä heitti lisää vettä kertomalla, että 'silloin Pikkutassu ymmärsi olevansa yksin'. x( Muistiin jäi myös ensimmäinen terävähammas-kohtaus, se osa, kun se jahtasi Ceraa ja Pikkutassua sinne johonki tappurapusikkoon.

Jatko-osatkin on pitkälle oikein mukavia ja hyviä, mutta niistä on (kuten jatko-osista yleensäkin elokuvamaailmassa) täysin kadonnut se ideaalinen syvyys ja vaikuttavuus. Tai siis se tulee esiin jollain liian erilailla vaikuttavalla tavalla. Ja vaikka TV-sarja ei sen enempää ensimmäisen elokuvan tyyliä ole, rakastan sitä, koska siinä nähdään ystäviemme päivittäistä elämää + on paljon mukana suosikkihahmoani.

Kaikenkaikkiaa ensimmäinen Maa Aikojen Alussa on mielestäni yksi kauneimpia animaatioelokuvia ja ehkä elokuvien joukossa ylipäätään, mitä on tehty. Se on yksi niitä elokuvia jotka olen valmis katsomaan milloin tahansa, vaikka olisin vasta eilen sen edellisen kerran katsonut.

Mutta Maa Aikojen Alussa 2 on mulle lähes yhtä rakas, kiitos tämän pikku kaverin:

Rakastan Jomppea yli kaikkien hahmojen ko. sarjassa. En pysty katsomaan kakkosleffaa ilman, että ihkutan sitä joka ikisessä kohtauksessa jossa se näkyy, ja se TV-sarja tosiaan tekee siitä vaan entistäkin suloisemman. Suosikkijaksoni on sen hammaskriisi, kun sen ensimmäienn vauvahammas lähtee, ja se luulee että sen häntäkin putoaa ja muutenki että se alkaa hajota palasiksi. xD Harmittaa, ettei sitä tv-sarjaa löydy englanninkielisenä mistään. Se suomidupattu on ihan kammottava. Varsinkin Jompen ääni. Miksi ne palkkas jonkun aikuisen kimmittämään typerästi sen sijaan, että olisivat palkanneet lapsen niinku muihinki lapsirooleihin?! Kun se aikuisen äänenmuuntokyky ei ole edes Simpsonit-tasoa...

Elokuvasarjassa Jomppe esiintyy kakkosessa (Seikkailu Suuressa Laaksossa), ja vitosessa (Salaperäinen saari.) TV-sarjassa se on suuresti mukana ja siinä on hienoa seurata sen ja Pikkutassun veljellistä suhdetta, joka sopii elokuvien tarinapolun jatkeeksi oikein hienosti.

 Yksi ikimuistoisimpia äiti/lapsi-kohtauksia ikinä: