Pieni talo preerialla

Alison Arngrim, joka näytteli Nellie Olesonia, puhuu eräässä haastattelussa sarjan faneista mikä tuo hienosti esille miksi se on paljon muutakin kuin vain televisiosarja viihteeksi.

Mutta ensin, niille jotka eivät tiedä mistä ylipäätään on kyse; Tämä on Yhdysvaltalaisen kirjailijan Laura Ingalls Wilderin lasten- ja nuortenkirjasarjaan perustuva televisiosarja joka seuraa sarjan päähenkilön, Lauran, ja hänen läheistensä elämää Yhdysvalloissa 1870-1880-luvuilla. Sarja kertoo Lauran omasta elämästä, mutta televisio-versio eroaa suuresti kirjoista eli sen tapahtumat ovat melko kaukana Lauran oikeasta elämästä sillä televisioon tietenkin haluttiin lisätä roppakaupalla draamaa. Kuulema myös Charlesin, Lauran isän, hahmo on hyvin erilainen kuin kirjoissa. Kirjoja en ole lukenut enkä ole liiemmin kiinnostunutkaan, mutta tämä televisiosarja on sydäntäni lähellä.

Sillä on toki standardifaneja jotka katsovat sitä vain koska se on hyvä show, mutta sillä on värikäs skaala erilaisia faniryhmiä: Alisonin mukaan on faneja jotka katsovat sitä koska pitävät Michael Landonista, ja faneja jotka kasvavat sarjan parissa koska niiden äidit laittavat katsomaan koska sarja on hyväksi lapsille, ja nämä fanit pitävät sarjasta koska samaistuivat Lauran hahmoon, halusivat olla Laura. Ja sitten taas faneja jotka pitävät Nellien ja tämän äidin hahmoista koska kokevat sarjan olevan aivan liian hyvistelypainotteinen ja sillä ällöttävä ja että on kivaa kun siinä on sellaisia pahoja, kammottavia ihmisiä. On faneja jotka rakastavat sarjaa ja katsovat sitä salaa koska ystävänsä ajattelevat sen olevan hölmö tyttöjen ohjelma. Ja faneja joiden lapsuus on hirveä ja elävät hirveissä perheissä, ja toivovat että heidän perheensä olisi kuin Ingallsit ja katsovat tätä sarjaa koska se saa olon tuntumaan paremmalta ja voiden samaistua Walnut Groven ihmisiin. Ja faneja jotka ovat kärsineet vaikeista sairauksista ja kestäneet niitä tämän sarjan voimalla. Ja faneja jotka ovat hirvittävän masentuneita ja onnettomia ja tämä sarja on ainoa asia joka saa heidät jaksamaan elämää. (Alison Arngrim, haastattelu)

En muista tarkalleen koska ensimmäisen kerran katsoin tätä sarjaa, mutta lapsi en kuitenkaan enää ollut. Olen katsonut sarjan läpi ainakin kolmesti ja yksittäisiä jaksoja lukemattomia kertoja. Itse kuuulun ryhmään joka katsoo tätä sarjaa ensisijaisesti Ingallsien takia. Oma lapsuuteni ei ollut hirveä, vaan okei, olosuhteisiin nähden todella okei - ollen muutamia merkittäviä asioita jotka pidättivät sitä olemasta onnellinen. Tarvitsen ajoittain annoksen Ingallsien perheidylliä ja ihanan yksinkertaista 1800-luvun elämäntyyliä.

Toinen syy miksi koen suorastaan tarvitsevani tätä sarjaa on nykymaailman hektinen meno ja ruma suunta joka joskus turhauttaa syvästi. On ajoittain ihanaa hukkua tunniksi tai pariksi (tai koko yöksi), tämän tervehenkisen sarjan kuvitteellisen kuvaelmaan maailman paremmista ajoista. Tiedän että moni asia on kehittynyt parempaan suuntaan sitten 1800-luvun, kuten esimerkiksi naisen asema, seksuaalivähemmistöihin suhtautuminen yms. Teollistuminenkin toi mukanaan paljon hyvää. Mutta silti...Minun nähdäkseni yleisesti ottaen, ihmiset olivat onnellisempia 1800-luvulla ja aiemmin.

Minun mielestäni tämä ei missään nimessä ole liian hyvistelevä ja ällöttävä sarja, vaikka periaatteessa ymmärrän kyllä miksi jotkut saattavat tuntea toisin. Minä nyt vain olen sattunut katsomaan pari jaksoa sellaista sarjaa kuin Guns of Paradise, ja tämä Pieni talo preerialla ei ole mitään sen hyvistelyjeesusteluun verrattuna! Eli minulla on hieman lieventävää näkökulmaa asiaan.

Jotkut tämän sarjan jaksojen juoni-ideoista ja kuvioista tuntuvat mielestäni ylidramaattisiltä ja jopa tekemällä tehdyltä, mutta omalla tavallaan viihdyttäviä nekin jaksot ovat. Siinä missä monet jaksot ovat puhtaasti samaistuttavia ja aidosti puhuttelevia eivätkä tunnu lähes lainkaan tv-showmaisilta.
Varsinkin, kun kaikki hahmot on kirjoitettu todella uskottaviksi ja viihdyttäviksi, ja näyttelijävalinnat osuneet kohdalleen. Sitä paitsi tämä on joskus täyttä draamaa, joskus puhtaasti samaistuttavaa juonta ja joskus hupsua ja hauskaa komediaa. Tämä sarja yksinkertaisesti tarjoaa kaikkea mahdollista!

Kausia olisi yhdeksän + kolme erikoiselokuvaa ja tekisi mieli luetella suosikkijaksojani, mutta ehkä lopetan tämän tähän, muuten varmaan kukaan ei jaksa lukea tätä merkintää. Yhdeksäs kausi ei ole enää aivan yhtä tasokas kuin aiemmat, koska Ingallsit muuttavat pois ja sitä myöten sarja menettää olennaisen osan olemustaan vaikka perhe yritetäänkin korvata samankaltaisella uudella perheellä (jonka nuorin poika on muuten tosi suloinen hahmo.) Tuolla yhdeksännellä kaudella on toki monia hyviä jaksoja silti. Suosikkini on kaksiosainen "Home Again" jossa Charles palaa Walnut Groveen teini-ikäisen Albertin kanssa joka on jo pitkään ollut vaikeuksissa kaupungissa varastelun ja muun jengitoiminnan tiimoilla ja Walnut Groveen palatessa käy ilmi että poika on koukussa morfiiniin.

Suosittelen lämpimästi tv-sarjaa Pieni talo preerialla, ihan kaikille ikään ja kiinnostuksenkohteisiin katsomatta. En usko että on olemasskaan ihmistä joka ei saisi tästä sarjasta jotain merkittävää iloa irti. Koska tämä on hienosti toteutettu sarja joka käsittelee puhtaasti elämää ja rakkautta sen kaikissa väreissä ja syvyyksissä.

P.S.
Disneyn tuottama minisarja Little House on the Prairie, vuodelta 2005 on myös todella katsomisen arvoinen. Se on paljon lähempänä Lauran kirjoja kuin tämä tv-sarja, ja on tunnelmaltaan ihan erilainen. Erityisesti nautin siitä miten realistisesti siinä toteutettiin preerian intiaanit. Upea elokuva/minisarja jonka aion takuulla joskus ostaa omakseni.

Sir Elton John

"Curse missed opportunities." Jep, olen ollut 17 vuotta melkoisen suuri fani ja Elton on käynyt muutaman kerran Suomessa faneuteni aikana, mutta arvatkaa vain olenko päässyt näkemään ja kokenaan. Ensin olin liian nuori menemään yksin, (tuskin olisin edes päässyt sisään), ja kukaan ei halunnut lähteä mukaani (tai sitten ei ollut varaa)...ja muilla kerroilla oli edelleen seuranpuute ongelmana, koska en huonon näkökykyni takia voi noin vain lähteä ihan yksin täysin uusiin paikkoihin ilman että tulee navigointiongelmia. Ensimmäisen kerran jälkeen eli kun paikka on suht tuttu, ei yksin menemisessä ole enää ongelmia.

Eli nyt, jos hän sattuisi vielä tulemaan Helsingin olympiastadionille, maksaisin aika paljon jopa kenttälipusta päästäkseni kokemaan keikan ennen kuin se oikeasti lopettaa uransa. Pelkään että tilaisuus meni jo, koska hän kävi Helsingissä viimeksi vuonna 2009 ja viime vuonna vain Pori Jazzissa.

Elton kun on avomiehensä David Furnishin kanssa tuossa välissä, (joulukuussa 2010), saanut pienen pojan, jonka he nimesivät Zachary Jackson Levon Furnish-John. Eli kyseessä ei ollut tavallinen adoptio vaan jompikumpi heistä on pojan biologinen isä, (eivät kai ole kertoneet kumpi), jonka korvikeäiti synnytti. Eli poika on nyt jotain 1,5-vuotias.

Elton ja poikansa Zachary, (s. 25.12.2010)

Elton siis on ilmoittanut marraskuussa 2010, että jättää musiikillisen uransa, koska kokee olevansa liian vanha kilpailemaan Lady Gagan kaltaisten kanssa...(se miksi ihmeessä hän vertaa itseään Lady Gagaan on täysin käsittämätöntä - hänen ja Gagan fanikunta on aivan eri planeetoilta ja pääosin eri ikäryhmääkin)...eli suurempi syy lienee hänen halunsa asettua isän rooliin mikä tietenkin on lapselle reilumpaa, kun toinen vanhemmista ei kierrä maailmaa koko ajan. :)

Ei sinänsä yllätä yhtään hänen valintansa. Johan hän jo aikaa sitten kirjoitti tämän ihanan biisin Blessed. ♥

Kattokaa ny ku se on niin söpö! Ja sillä on Eltonin nenä! ^^ (Ja kuulema Davidin korvat. Että revi nyt sit siitä kumpi on sen biologinen isä. ;D Minä oon kyllä sitä mieltä että se näyttää muutenkin totaalisesti Eltonilta eikä vain nenästään, eli Elton on ilmiselvästi sen biologinen isä.)

Elton, David ja lapset Elijah & Zachary.

MUOKS, (2013)
Nyt heillä on toinenkin poika, syntyi 11.1.2013!
Saman munasolun luovuttajalta kuin Zachary eli pojat ovat vähintään velipuolia. :)
MUOKS

Olen ollut Eltonin fani lapsuudesta asti ja oli monta vuotta jolloin mulla ei paljon muita albumeita ollutkaan kuin Eltonin, ja seinäni oli tapetoitu Elton-julisteilla ja lehtijutuilla. Fanitus alkoi Leijonakuningas-elokuvaan kirjoittamastaan, lopputeksteissä soivasta biisistä Can You Feel The Love Tonight.

Elton John taisi olla ihan ensimmäinen englanninkielinen idolini tai jopa ensimmäinen kaikenkaikkiaan. En muista erityisesti fanittaneeni mitään muusikkoa ennen häntä. Jokin sen tyylissä, ja sanoituksissa (jotka toki kirjoitti/kirjoittaa pääosin Bernie Taupin) on vaan niin sykähdyttävää ja ajatona, ja Eltonia voisi kuunnella ilman sanoituksiakin, sävellykset kun ovat samaa lajia. ♥

Eltonin musiikki on pettämättömän inspiroivaa, varsinkin luovaan kirjoittamiseen, ja lisäksi saa mut nykyään erityisen nostalgisiin tunnelmiin...Ja myös haaveilemaan tulevaisuudesta ja rakastamaan elämää erityisen lämmöllä. Eltonin biisit tuo jotenkin uniikilla tavalla sydämen ja sielun täyttävän tunnelman. Vaikee selittää. Sellaista monikaan biisi muilta artisteilta ei yleensä saa aikaan mulle. ♥
Tietysti musiikkinsa lisäksi, nuoren Eltonin keikkailupuvut yms. puvut saa mut tosissaan haluamaan käväistä '70-luvulla. :D

Kaikkien aikojen suosikeimpiani biisejä Eltonilta:
(♥ = erityisen suosikki)

Goodbye Yellow Brick Road ♥
I Guess That's Why They Call It The Blues
Someone Saved My Life Tonight ♥
I'm Still Standing
The Bitch Is Back ♥
Daniel ♥
Blessed ♥
Live Like Horses ♥
Nikita
Honkey Cat
Sorry Seems To Be The Hardest Word
I Need You To Turn To
The One
Your Song
Crocodile Rock
Long Way From Happiness


...ja nyt en enää jaksa käydä läpi tuota kilometrilistaa. 40 vuotta ja kymmeniä albumeita niin ei voi ulkoa muistaa eikä jaksaa tarkistaa, enkä varmasti ole edes kuullut kaikkea. :D

Mutta Elton John on tosiaan aina ollut musiikkirakkauksieni kärkipäässä. ♥ Elton taitaa kaikesta huolimatta kuitenkin sijoittua vasta kolmanneksi.

♥ ♥ ♥ DECLAN GALBRAITH ON PALANNUT! ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Jatkoa viime joulukuun pitkään esittelymerkintään.

Declan on kirjoittanut itse uusia biisejä ja itse tuottanut ne, ja nyt julkaissut muutamien demoversioita viralliseen SoundCloud-profiiliinsa! (Koska niitä ei ole virallisesti ammattilaistoimin tuotettu, laatu sen suhteen on tietysti oikeaa levyjulkaisua matalampi.) Suosikkejani noista tähän mennessä julkaistuista ovat End of the Line, Simple Man, One Day, Never Coming Back ja I Miss You.
"Never Coming Back - Acoustic" on live-laulua. Vaikkei hänen lauluääni olekaan enää erityinen ja mahtava toisin kuin oli lapsena ja varhaisteininä, on se edelleen varsin hyvä. Bisii One Day tuo hänen uuden äänensä miellyttävyyden ja lämmön erityisen hyvin esiin.
Yleensäkin ottaen pidän kovasti noista hänen uusista omista biiseistään. Ovat biiseinä enemmän minun makuuni kuin uransa alkuaikojen biisit (eli coverit ja muiden hänelle kirjoittamat biisit.) Joista toki pidän myös. Edelleen olen rakastunut hänen coveriinsa biisistä Carrickfergus. Mutta siis uskon, että Declan nousee kirkkaasti entistä tunnetummaksi tuolla uudella uolla uudella tyylillään.

Piti nukkuakin tänä yönä, mutta kun menin törmäämään tuohon uutiseen, en kykimintaan, vaan ollut ihan pähkinänä koko yön. ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ !!!

"Is it true that whenever you moved, everybody screamed?"
"Uhh...yeah. ...:)"
"How does that feel, everbody screaming at you like that? In fact, one of your managers told me, honestly, that-"
"One of them? :D"
"Well, you seem to have a team of thousands with you, Declan, I don't know which is which. Anyway, he said that the last time he heard screaming like that was when The Beatles went to a concert."
-haastattelua 10-vuotiaan Declanin kanssa

 Ja tässä tosiaan vielä näytteitä Declanin debyyttialbumilta vuodelta 2002, äänitetty kun hän oli 10-vuotias.

Missä ovat Tupun, Hupun ja Lupun isä ja äiti?

Don Rosa halusi aina kirjoittaa tarinan siitä kuinka kolmoset etsivät isäänsä ja äitiään, koska se oli aina hänen lukijoidensa ykköstoive. Hän ei kuitenkaan koskaan ehtinyt kirjoittaa sitä, (hän jäi eläkkeelle jo vuosia sitten), sillä ei keksinyt kuinka sen voisi päättää edes kohtuuonnellisesti.

Rosan suunnitelmia (jotka eivät nähdäkseni kaikki ole aivan loogisia)...
"I don't know if they'd allow me to use Della Duck (the Nephews' mother). I always had it in my notes to do a story about the Nephews' search for their parents because it was always the TOP request from fans. But I could never figure out how to do it. There could only be 4 possible endings:
1) They search and never find their parents -- pointless and sad.
2) They search and find that their parents are dead -- sad and pointless.
3) They find their parents and go to live with them, leaving Unca Donald --clearly unacceptable, and very very sad.
4) They find their parents and stay with Unca Donald -- illogical, probably illegal (lawsuits would ensue), and sad.

So I never even attempted to suggest the story to Egmont.
But I have *always* had an idea where their parents have been. I figured I'd make them naturalists and intrepid explorers, perhaps the Dad was a Junior Woodchucks leader, and that they have been lost in a Himalayan valley after leaving their triplets with Donald, supposedly for only a few weeks."
(lähde - viesti #1483)

Nuo suunnitelmat ei käy minun logiikkaani, ja tarinan lopun mahdollisuuksien numeroiden 3 ja 4 suhteen olen myös eri mieltä:

Vaikka mitään virallista varmistusta ei asiasta ole, minä olen aina saanut vahvan tunnun että Della kirjaimellisesti hylkäsi pojat Akun luokse aikomatta koskaan palata. Ja minusta pojat muuttamassa takaisin isänsä ja äitinsä luo jättäen Akun, on se epälooginen vaihtoehto, ei heidän Akun luokse jääminen.

Koska canon-tarinan mukaan pojat lähetettiin aluksi Akun luokse vain siksi aikaa kun heidän isänsä on sairaalassa poikien ilotuliteraketti-tempauksen takia. Tämä tapahtui sunnuntaisarjassa lokakuussa 1937 ja oli poikien ensiesiintyminen. Marraskuussa 1937, samat canon-luojat kirjoittivat sunnuntaisarjan jossa Aku saa siskoltaan uuden kirjeen jossa tämä kertoo haluavansa pojat takaisin kotiin.
MUTTA pojat eivät halua kotiin. He juoksevat karkuun itkien kyyneliä ja sanovat että haluavat jäädä Aku-sedän luokse. En löydä englanninkielistä versiota, mutta tuo joka tapauksessa on heidän puhekuplansa pointti. Ja Aku kirjaimellisesti väkivalloin tappelee ja lopulta sitoo pojat pakettiin jotta saa nämä lähetetyksi pois.

Eli tuo tarina ei nyt aivan luo minulle kuvaa että poikakolmikko olisi ollut onnellinen isänsä ja äitinsä luona. Päinvastoin.

Sitten, toukokuussa 1938, taas sunnuntaisarjassa Della soittaa Akulle ja kertoo joutuvansa lähtemään kaupungista vähäksi aikaa ja kuinka "tietää" että Aku "rakastaa pitää ne pikku kullat" luonaan. ("-and I know you love to keep the little dears.") Sitten Della sanoo "*mumble grumble* Relatives..." (eli mumisee epäselvästi jotain sukulaisista) ja kun Aku kysyy "Kuinka pitkäksi aikaa?" pojat rymistävät ovesta sisään kolmipyörillään ja hihkuvat iloisesti "Vain muutamaksi päiväksi, Aku-setä!" Eli kyseessä on poikien, luultavimmin toinen saapuminen setänsä luo.
Tuo sunnuntaisarja ei ole kolmosten luojien käsikirjoittama, mutta toinen heidän luojistaan, Al Tallaferro, piirsi sen. Joten on todennäköistä että poikien luojat hyväksyivät tuon tarinapolun. Ainakin se on semi-canon tavallaan.

ELI: tässä meillä on kolme vaarallisen holtitonta kauhukakaraa jotka epätoivoisesti haluavat kotiin palaamisen sijaan jäädä setänsä luokse. Heidät pakotettiin palaamaan kotiin. Tuo kuvio ei voi päättyä hyvin. Ei vain ole realistista että heillä alkaisi mikään onnellinen perheidylli, koska pojat eivät selvästikään olleet onellisia. Minusta vaikuttaa siltä että pojat tempaisivat taas jotain, ja heidän äitinsä päätyi lähettämään heidät taas Akun luokse - silä kertaa lopullisesti. Sanoen pojille "vain muutamaksi päiväksi" ja Akulle "vähäksi aikaa", mutta tarkoituksenaan lopulliseksi, kadoten näiden elämästä totaalisesti. Viittaus, se miten Della mumisi epäselvästi jotain sukulaisista sen sijaan että olisi selkeästi ja yksinkertaisesti kertonut suunnittelemastaan paluu-ajankohdasta. Della ei siis koskaan aikonut palata.

Ja kuten tiedämme, ankanpojat yhä asuvat Aku-setänsä kanssa, ja ovat ilmiselvästi muutaman vuoden vanhentuneita, eli heidän äitinsä ei tosiaan palannut.

Ajatellaanpa nyt miten haluttomia pojat olivat palaamaan vanhempiensa luokse jopa vain setänsä kanssa vietetyn lyhyen ajan jälkeen. Miksi ihmeessä he haluaisivat palata vanhempiensa luokse vuosikausien jälkeen? Varsinkaan kun nuo vanhemmat eivät pitäneet mitään yhteyttä niiden vuosien aikana. Ja pojat itse muokkautuivat kauhukakaroista onnellisiksi, tasapainoisiksi lapsiksi. Viittaus, Rosan mielipide vanhempien luo paluun loogisuudesta ja Akun luokse jäämisen epäloogisuudesta on nähdäkseni ihan toisin päin.

Enkä myöskään pysty näkemään poikien vanhempia nostamaan huoltajuuskiistaa ainakaan oikeussaliin asti. Kuten sanottua, minusta vahvasti näyttää siltä kuin he tahallaan hylkäsivät lapsensa ja katosivat vapaaehtoisesti, joten en usko että nämä haluaisivat poikia takaisin. Jos haluaisivat, olisivat ne varmaan hakeneet pojat takaisin sen sijaan että poikien pitäisi itse kaivaa heidät esiin.

Mutta voin kyllä nähdä poikien haluavan löytää isänsä ja äitinsä. Kaikki adoptoidut lapset kiinnostuvat biologisista vanhemmistaan ennemmin tai myöhemmin. Mutta kuten kaikesta yllä analysoidusta voi päätellä, tätä nimenomaista tarinaa ei voi pättää onnellisesti. Ei millään. Minä en pysty näkemään heiän vanhempiensa haluavan lapsiaan takaisin enkä poikia antamassa täysin anteeksi hylkäämistä, vaikka ovatkin onnellisia Aku-setänsä luona. Ja jos vaikka vanhemmat yrittäisivätkin saada pojat takaisin, vaikea kuvitella että oikeusistunto määräisi jutun heidän hyväkseen sen jälkeen kun nämä katosivat noin vain siinä missä Aku on vastuullisesti huolehtinut pojista kaiken aikaa. (Ei sillä että haluaisinkaan onnellista loppua. Rakastan draamaa ja katkeransuloisia loppuja. Mutta näen siis ainoana realistisena vaihtoehtona että lopussa pojat jäisivät joka tapauksessa Akun huoltajuuden alaisiksi.)

---> Ne sunnuntaisarjat.

VARSINKAAN Don Rosan luomassa kuvassa, en näe mahdollisuutta poikien vanhemmille sotkea Ankan perheen kuvioita:

Don Rosan tarinasta K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A

Don Rosan tarinasta K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A

Don Rosan tarinasta, Vahva-Jussin paluu

 

Don Rosan tarinasta, Vahva-Jussin paluu

(MUOKS. 2015: viime vuonna saksalaisessa lehdessä oli tarina jossa oli tai joka koostui Akun takautumasta siskoonsa ja vauva-ikäisiin siskonpoikiinsa! On siis toivoa, että nykyään ankkakirjoittajat saisivat luvan visioida poikien taustoja! Katsokaa nyt miten söpöä!)

Ankanpojat täyttävät muuten tänä vuonna 75 vuotta!

Paljon onnea, Tupu, Hupu ja Lupu! ♥♥♥

Video by qphdl

Declan Galbraith

Declan Galbraith on englantilainen poikkeuksellisen lahjakas laulaja joka aloitti uransa 9-vuotiaana, joskin hän sai huomattavaa julkista tunnustusta jo ollessaan 7-vuotias. Hurahdin hänen fanikseen joskus vuonna 2008, kun silloin alkuvuodesta etsin pikkupojan laulamaa coveria irlantilaisesta kappaleesta Danny Boy jotta voisin käyttää sitä Topi & Tessu-fanivideossa. En sen käytettyäni vielä heti ehtinyt syvemmin tutustua pojan kuvioihin, mutta ääni ja tulkinta jäi mieleen. Se on lievästi ilmaistuna mahtava, ja varsinkin albumilla se on suorastaan korviahivelevä.
Ja useimmiten Declanin live-lauluääni ei albumiäänestään liiemmin eroa, mistä syystä en liiemmin välitä laulaako hän oikeasti livenä vai onko pakotettu vain aukomaan suutaan taustalla soivan levynsä päälle. (Jos vain tv-ohjelma on järjestänyt live-laulamisen mahdollisuuden ja terveys on ollut kohdallaan, Declan on aina laulanut oikeasti livenä.)

Declanilla ei ollut vain aivan mielettömän upea lauluääni, vaan poikaa on myös todella ihastuttavaa katsella; hänen persoonansa on niin elämäniloinen, sympaattinen ja sydämellinen, että ei voi kuin piristyä hänen haastattelujaan katsellessa/kuunnellessa - varsinkin kun hän on myös todella suloinen ilmestys ulkoisestikin, etenkin lapsena. Siis onhan hän komea nuorimies nykyään, mutta minä en siitä niin piittaa, siinä missä suloiset lapset sulattaa minunkin sydämeni. Varsinkin sellaiset joilla on niin suloinen hymy kuin Declanilla. Mutta siis etenkin se persoona! Ihan tosi, aina kun katson pikku-Declanin haastatteluja tekee mieli syleillä sitä - enkä todellakaan ole ainoa. ;D

Toinen syy miksi häntä on miellyytävää katsella on se miten hän livenäkin esiinttyessään heittäytyy musiikkiin ihan täysin. Declanista huokuu miten hän suorastaan hyppää musiikin sisään ja sitten alkaa laulaa sydämensä pohjasta. Se on erityisen liikuttavaa silloin kun hän oli vielä pikkuinen. Livetaltioinneista ei jää lainkaan kyseenalaiseksi etteikö hän todellakin rakastaisi laulamista ja esiintymistä. Myös albumiäänityksissä hän on laulanut todella tunteella. Tämä tietenkin kertoo myös sen, että hän oli jo lapsena ehdottoman luonteva ja itsevarma esiintyjä - ammattilainen.

"Olen työskennellyt monien upeiden artistien kanssa, ja se...seenne mikä Tom Jonesilla on, mikä Elvis Presleyllä oli, Beatlesillä oli...Declan Galbraithtilla on se; yksinkertaisesti raakaa, pysäyttämätöntä lahjakkuutta."
-Barry Mason
Chaiman - Xenex Music Group

"Mielestäni Declan on super-super-lahjakkuus joka pääsee huipulle. Hänellä on fantastinen ääni, mahtava persoona ja hän näyttää upealta."
-John Carver
musiikkivideo-ohjaaja (Robbie Williams/Phil Collins)

"Hän on hämmästyttävän itsevarma,  mutta ei suuruudenhullulla tavalla, hänellä on vain tämä sisäinen tunne ja tietoisuus että hän on hyvä siinä mitä tekee. Ja hän nauttii siitä niin paljon, hän on hämmästyttävän intohimoinen siinä."
-Teresa Harte
-EMI/Virgin Records

Declanilla oli/on siis menestyksen koko paketti; hurmaava persoona, upea ulkonäkö ja poikkeuksellisen upea lauluääni ja esiintymisen luontevuus. Hänellä olisi varmasti alusta asti ollut valmiudet maailmantähteyteen, mutta on parhaiten tunnettu Saksassa, Britanniassa, Irlannissa ja Kiinassa. Tämä johtunee todennäköisesti siitä että hänen vanhempansa katsoivat lapsensa parhaaksi pitää tämän musiikkikuviot hillittyinä ja elämän mahdollisimman normaalina pojan ikään nähden, sillä viihdemaailma on tuhonnut niin monen lapsitähden nuoruuden tai jopa elämän. Eikä Declan itsekään ole koskaan kuuluisuuden perässä ollut, vaan yksinkertaisesti rakastaa musiikkia, laulamista ja esiintymistä.

Declan esiintyi julkisesti (eli muidenkin kuin perheen ja ystävien edessä) ensimmäisen kerran 7-vuotiaana Rochester Dickens-festivaaleilla kadunkulmassa muiden katulaulajien tavoin - paitsi että hän ei tehnyt sitä raha mielessä vaan siksi että rakasti laulamista. Joten hän alkoi laulaa vanhoja irlantilaisia kappaleita joista piti, vierellään vain pieni laatikko kuten muillakin. Parissa tunnissa pojalle oli heitetty yhteensä 250£ (mikä on nykyeuroissa yli 450€) sillä jotkut alkoivat heitellä siihen myös isoja rahoja. Ihan vaan kylmiltään laulamisesta. Seuraavana vuonna paremmin järjestellyissä olosuhteissa hän keräsi 500£ (nykyeuroissa 900€) jotain parissa kolmessa tunnissa (kahden päivän aikana.) Kumpi summa oli kummalla kerralla on vähän epäselvää, koska kaksi haastattelua muistikuvineen on ristiriidassa keskenään, mutta pointti on se että hän keräsi satoja puntia poikkeuksellisen lyhyessä ajassa ja jopa ilman mitään taustamusiikkeja. Montako päivää tavallinen katulaulaja saa loilottaa tuollaisten summien eteen? ;D

8-vuotiaasta eteenpäin hän puolentoista vuoden aikana osallistui kaikkiaan 14:ään eri kykyjenetsintäkilpailuun ja voitti ne kaikki, useita titteleitä ja yli 1000£. Hän ei edelleenkään osallistunut raha tai edes voitto mielessä, vaan kokemuksen kannalta. Kykyjenetsintäkilpailujen voittoputki johti isojen levy-yhtiöiden huomioon. 9-vuotias Declan esitti coverin "Walking In The Air"-biisistä erikois-joululevyllä isojen nimien kuten Westlifen, Elton Johnin ja Elvis Presleyn joukossa. Sen perään Declan solmi miljoonan dollarin arvoisen levytyssopimuksen levy-yhtiö EMI:n kanssa (joka voitti useiden muiden levy-yhtiöiden halutessa pojan myös.)

Mikä tämän pojan laulusta sitten tekee niin ihmeellistä? Se, että hänen lauluäänensä oli uskomattoman voimakas niin pienen lapsen ääneksi ja ennen kaikkea puhdas kuin mikä, myös korkeimpaan ääniluokkaan yltäen - ja hän tiesi kuinka sitä käyttää niin että siitä saa kaiken irti! Ja hän ei koskaan käynyt laulutunneilla sillä hän ei tähdäänyt kuuluisuuteen. Hän vain oli lauleskellut paljon taaperoiästä asti ja kuunellut isoisäänsä joka oli myös laulaja.

Declan rakastaa live-esiintymistä ja kaikkein ikimuistoisimpia kokemuksiaan ovat tuolta lapsuudesta, kun hän esiintyi Englannin kuningattaren merkkijuhlissa St. Paulin katedraalissa, laulaen "Amazing Grace" taustallaan St. Paulin kuoro - sekä 22.000 ihmisen edessä esiintyminen Elton Johnin konsertissa. Minäkin rakastan Declanin live-esiintymisiä, koska äänensä on silloin (useimmiten) koskematon ja tietenkin hän heittäytyy eri tasolla lauluun kun ei laula äänitysmikrofoniin vaan yleisölle.

10-vuotias Declan rikkoi Guinnesin maailmanennätyksen esittämällä ensimmäisen singelnsä "Tell Me Why" maailman suurimman kuoron johdossa. (Taustakuoro muodostui konserttipaikalla olijoista ja radion sekä sateliitin kautta mukaan liittyneistä Britannian ja Irlannin lapsista, yhteensä yli 90.000 lasta. Tämän yrityksen järjesti 'Young Voices in Concerts' ja tulot lahjoitettiin lasten hyväntekeväisyyteen.)

Debyyttialbuminsa Declan, (julkaistu 22. syyskuuta 2002), myi platinalevyn arvosta (yli 200 000 kappaletta) ensimmäisen julkaisuvuoden aikana.

Sitä voisi kuvitella, että moinen menestyksen ja tunnustuksen kirjo ja tulva nousisi hattuun varsinkin pienelle pojalle, mutta eipä noussut.
Declan oli toki tosiaan hurmaava persoona ja jo silloin niin fiksu että ymmärsi että hänen täytyy yrittää pysyä ystävällisenä ja jalat maassa, mutta onnistui siinä tehtävässä varmastikin olennaisesti isänsä ja äitinsä ansiosta. Ensimmäisistä haastatteluista päätellen moinen menestys olisi varmasti pilannut hänet (kuten kenet tahansa niin pienen lapsen) jos hänen vanhempansa eivät olisi pitäneet hänestä hyvää huolta ja tämän jalat maassa.
TV-haastatteluissa pikku-Declan on aikuismaisempi mitä hän ihan todellisuudessa oli, hän kun koki velvollisuudekseen esittää aikuista teeveessä. Aito hän toki oli mielipiteissään ja puheissaan telkussakin, mutta siis tarkoitan aikuismaisempi verrattain kotona yksityisyydessä tehtyihin haastatteluihin joissa poika päästeli suustaan mielipiteitä haastattelijoistaan joita ei ehkä teeveessä olisi sanonut ja ei aina malttanut pysyä aloillaan vaan esimerkiksi karkasi välillä pihaan pelaamaan jalkkista (joskin kohteliaasti kysyi ensin luvan), ja esitteli mieluummin lelujaan kuin vastaili tylsiin kysymyksiin. :D
Declan oli ja on pääosin kohtelias sekä aina muistanut kovasti kiitellä häntä menestyksessä auttaneita ihmisiä ja tahoja matkan varrella. Toki on aina ollut havaittavissa jonkinasteista ylpeyttä, mutta siihen hänellä on tosiaankin syytä. :)

Declanin miljoonan dollarin levytyssopimus kattoi kolme albumia kolmessa vuodessa, mutta se ei toteutunut.
EMI jostain syystä luopui Declanista ensimmäisen levyn jälkeen, ja poika solmi sopimuksen toisen levy-yhtiön kanssa ja tokan levyn valmistuminen lykkääntyi parilla vuodella.
Declan kuitenkin levytti ne kolme albumiaan vuosina 2002-2008 - 10-vuotiaana, 14-vuotiaana ja 16-vuotiaana - kunnes vetäytyi tauolle. Osittain koulutuksensa jäätyä taka-alalle uran takia ja osittain koska halusi keskittyä tekemään omaa musiikkiaan. Hän kertoi virallisessa MySpace-blogissaan aikovansa palata jossain vaiheessa ja kirjoittavansa tällä välin itse biisejä. Tähän mennessä hän siis on tulkinnut paljon covereita, mutta hänelle on myös kirjoitettu paljon omiakin biisejä, osa myös debyyttialbumilleen "Declan". Toka albuminsa "Thank You" muodostuu kokonaisuudessaan covereista, mutta taas kolmas albuminsa "You and Me" sisältää alkuperäisbiisejä - mm. yhden hänen itse kirjoittamansa, Moody Blues.

Declan täytti pari päivää sitten, (19. joulukuuta), 20 vuotta joten hänen äänenmurroksensa pitäisi alkaa olla loppupuolella.Vaikka hänen lauluäänensä ei ole enää erityinen toisin kuin oli ennen äänenmurrosta, on siinä edelleen (minun mielestäni ja monen muunkin mielestä) jokin sykähdyttävä pehmeys/lämpö.

Declan kiersi vuonna 2010, Route 66-teatterikiertueen kanssa esiintymässä. Me lukemattomat vannoutuneet fanit odotamme ikävöiden hänen paluutaan.

(MUOKS: 2.4.2012 - Declan on palannut!!! Malliskuussa 2012 hän avasi virallisen SoundCloud-profiilin jossa julkaisee demoversioita uusista itsekirjoittamastaan biiseistä! Huomatkaa, että ne eivät ole vielä ammattitaitoisesti tuotettuja joten niiden äänenlaatu ja sen sellainen ei ole virallisen albumin tasoa. :MUOKS)

Tuli mitä tuli, Declan Galbraith on ehdottomasti yksi Elämäni Rakkaus mitä musiikin maailmaan tulee. Pidän kovasti myös joistain alunperin hänelle kirjoitetuista biiseistä, mutta kirkkaasti suosikein on hänen lapsena esittämänsä cover irlantilaisesta kappaleesta Carrickfergus. Yhtään liioittelematta, usein tuntuu että minua ei haittaisi vaikka maailmassa ei muuta musiikkikappaletta olisikaan kuin pikku-Declanin tulkinta Carrickfergusista! :D Alla muutama esimerkki hänen kehityksestään.

Walking In The Air (live, 9v)
Carricfergus (debyyttialbumi tai live, en ole ihan varma, muta 10v)
Amazing Grace (debyyttialbumi, 10v)
Näytteitä (albumi "Thank You", 14v)
Nothing Else Matters (albumi "You and Me", 16v - myös miten korkealle hän yhä sai äänensä)
Nights In White Satin (live, 16v)
Sedated - (live, 22v, kahvilakeikalta vuodelta 2014 - itsekirjoittamansa biisi)

Jos innostut katsomaan hänen haastattelujaan, huomaat että hän puhuu vahvalla brittiaksentilla, mutta laulaessa se katoaa lähes kokonaan ja hän kuulostaa amerikkalaislaulajalta jolla brittiaksentti puskee välillä läpi esimerkiksi "was"" kaltaisten sanojen kohdalla. En tiedä, mutta en usko että se on tarkoituksellista sillä hän ei ole koskaan ilmaissut minkäänlaista amerikkaihailua, päinvastoin, vaikuttaa rakastavan juuriaan.

Minä rakastuin Declanin lauluääneen sekä mahdottoman söpöön ulkonäköön ja hymyyn, sitten esiintymischarmiin, sitten ihastuin häneen persoonana. Syystä että ihan ensin kuulin vain audioversion 10-vuotiaan Declanin Danny Boy-coverista, sitten näin samanikäisenä taltioidun live-esityksen, ja vasta sitten katsoin haastatteluja.

Declanin äiti, omien sanojensa mukaan oli alussa hyvin innoissaan tämän tulevaisuudesta, mutta myös hermostunut pojan puolesta. Nähdäkseni nainen vaikutti suorastaan alakuloiselta katsellessaan 9-vuotiaan poikansa esiintymistä livenä televisiossa ensi kertaa. Ymmärrettävää sinänsä; poika oli vielä pieni ja niin moni lapsitähden elämä on tuhoutunut tai vähintään kärsinyt viihdemaailman pyörityksessä.
Joten hänen isä ja äiti, haastatteluissakin ilmi käyden, nimenomaan pitivät alusta asti huolen siitä että Declanin elämä pysyi mahdollisimman normaalina ja tasapainoisena ikäänsä nähden ja että laulaminen pysyisi pojan elämässä samankaltaisena kuin jollekin muulle (pikku)pojalle esim. jalkapalloharrastus. 14-vuotiaana Declan itsekin sanoi että laulaminen on vain jotain mitä hän rakastaa tehdä, jalat on pysyneet maassa ja elämä on pitkälti aivan notmaalin teinipojan elämää. Kaikenkaikkiaan Declan vaikuttaa ihmiseltä joka olisi ilo ja kunnia tuntea henkilökohtaisesti. Ei siksi että hän on kuuluisa ja lahjakas, vaan ensisijaisesti siksi että hän vaikuttaa hienolta ja maailmasta suuresti välittävältä ihmiseltä jolla on lisäksi intohimo musiikkiin ja nöyrä asenne menestykseen eikä showbisnes tunnu muutenkaan tuottaneen hänelle vahinkoa. Minun on vaikea nähdä Declania päätymässä rappiolle musiikkiuransa tiimoilta.

Declanin tulevia albumeja kaivaten ja odotellessa toivon tämänkin blogimerkinnän kasvattavan hänen fanilaumaansa. :)

Minä ja fanfiction / fanitarinat

Nähden siihen miten iso ja merkittävä osa elämääni luova kirjoittaminen on ja miten ilmaisen itseäni kirkkaasti parhaiten kirjoittamalla, voisi kuvitella sen olleen aina olennainen osa elämääni. Muttei ollut.

kuvan lähde

Osasin lukea jo ennen koulun aloitusta joten kun muut harjoittelivat aakkosia, minä tavasin jo sujuvasti ja kun muut harjoittelivat tavaamista, minä luin sujuvasti. Eikä kukaan kuulema tiedä miten minä opin lukemaan, kun kenenkään ei tiedetä opettaneen. Koulussa pidin aina kovasti äidinkielentuntien ainekirjoituksista, ja opettajani kehuivat usein miten elävästi kirjoitan. Kyseessä ei ollut fanfiction vaan ihan omaperäiset tarinat. Mutta en muista koskaan tosissani kirjoittaneeni tarinoita kotona ennen kuin vasta aikuisena, sen enempää omaperäisiä kuin fanitarinoitakaan.

Sen sijaan ala-aste ikäisenä luin paljon ihan oikeita kirjojakin enkä vain sarjakuvia. Erinäisten nuortenkirjasarjojen lisäksi myös enemmän aikuisille suunnattuja teoksia.
Yläasteella lukeminen jäi huomattavasti vähemmälle ja sen sijaan elokuvamieltymykseni kasvoi ja minusta tuli leffafriikki, mukaan lukien erityisesti kauhugenre. Kirjoja luin lähinnä jos oli pakko kouluprojektien myötä (jos luin, sain hylätyn muutamia kertoja kun en viitsinyt lukea.) Ja luin tietysti, jos joku kiinnostava elokuva pohjautui kirjaan. Vasta myöhäisteini-iässä ja varhaisaikuisuudessa kirjat palasivat kunnolla takaisin mm. Harry Potter -kirjojen ja Taru Sormusten Herrasta myötä.

Minä luin fanfictionia ensimmäisen kerran vuonna 1997, Titanic-elokuvan myötä, kun ihastuin Jackin ja Rosen rakkaustarinaan. Luin tonneittain AU-fanfictionia ja luvan saatuani aloin jopa suomentamaan erästä erityisen tasokasta tarinaa joka liikutti minua suuresti, mutten koskaan saanut sitä suomennosta valmiiksi saatika julki. Johtuen varmaan siitä, että inhoan suomenkieltä.

Ensimmäinen fanfiction-kirjoitukseni taisi syntyä vuonna 1998, puolitosissaan vääntämäni lyhyt jatkokertomus pohjaten Wes Cravenin elokuvaan SCREAM. En koskaan julkaissut sitä, kun en edes hionut sen ideaa kovin pitkälle. Taisin aloittaa fanfictionin kirjoituksen tosissani vasta vuonna 2003-2004, löydettyäni foorumiroolipelit. Aloitin kyllä foorumiroolipelit kirjoittamalla Frodo Reppulia ja Pippin Tukia, mutta lasken ensimmäiseksi "viralliseksi" fanfiction-tarinakseni tarinat Harry Potter-maailmaan täysin itse luomastani hahmosta jonka siirsin ajan kuluessa foorumiroolipeleistä tavallisen fanfictionin puolelle ja hahmo kehittyi sen myötä hurjasti ja julkaisin myös noita tarinoita.

Ehkä se oli osittain tuo kasvun aikana tapahtunut aktiivinen lukeminen ja elokuvaharrastus joka painotti minut fanfictionin puolelle, tai sitten olen vain intohimoisempi fanipersoona kuin originaalikirjoittaja. Mielikuvituksen puutteesta ei ainakaan ole kyse sillä olen useasti luonut täysin omia hahmoja myös reaalimaailmankuvaan ja ilman minkäänlaista kirja tai elokiuvapohjaa - inspiraatio niihin hahmoihin vaan ei tunnu kestävän.

Toisaalta en melkein koskaan kirjoita jostakin äärimmäisen valmiista hahmosta vaan valitsen hahmon josta luojansa ei ole kertonut paljon mitään ja näin ollen on jäänyt itselleni tilaa syventää ja kirjoittaa hahmo omassa uniikissa visioissani ja hahmosta tulee valtaosaksi minun omani, vähäisiin canon-infoihin pohjaavana. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi Harry Potter -hahmo Barty Kyyry Jr. Toisaalta, kuten Don Rosa Roope Ankan kanssa, minä olen halunnut kaivaa esiin ja huomioida kaikki mahdolliset Barty Kyyry Juniorista kerrotut canon-faktat, analysoida ja sovittaa ne näkemykseeni, eli otan hahmon luojan mahdolliset aikomukset vakavasti. En silti mitenkään välttämättä tavoittele alkuperäisen luojan näkemykseen pääsemistä, vaan luon hahmosta loogisuuden rajoissa oman näköiseni ja sellaisen josta jaksan kirjoittaa.

Vaihtoehtoisesti saatan kirjoittaa hahmosta josta luojansa on kertonut tonneittain tietoa - mutta niissä tapauksissa yleensä sovellan monen eri version kanssa eli yhdistän monen eri canonin versioita omassa näkemyksessäni. Esimerkiksi Peter Pan; yhdistän hahmoversiossani soveltaen J.M. Barrien kirjan hahmon ja vuoden 2003 live-action -elokuvan hahmon, koska jälkimmäinen on ihailtavan uskollinen ensiksimainitulle, mutta vienyt hahmon ratkaisevasti eri tasolle ja tuonut siihen uutta. Lisäksi kirjoitan aivan eri ikäisestä versiosta kuin kummassakaan cannon-lähteessä oleva on - ja näin ollen sain rutkasti tilaa melko vapaasti syventää ja muokata hahmoa itselleni mahdollisimman mielenkiintoiseksi ja omannäköisekseni.

Ainoa jo valmiiksi paljon canon-persoonaa ja infoa omaava hahmo josta olen alkanut oikein syvemmin ja panostetummin kirjoittamaan ilman suurempaa sovellusmahdollisuutta tai aiettakaan, on Leijonakuningas-elokuvan Simba.

Minulle on siis antoisaa ja tärkeää saada analysoida ja syventää jonkun kirjailijan luomusta jota rakastan, kunnioittaen kirjailijan teemoja ja mahdollisia näkemyksiä mutta kuitenkin pääasiallisesti omaan näkemykseeni painottaen. Tuo prosessi on jostain syystä minulle inspiroivampaa kuin täysin originaalin hahmon luominen reaalimaailmaan. Hahmoja itsekin luoneena tiedän miten rakkaita ja tärkeitä ne luojalleen voivat olla ja olen erittäin kiitollinen jos joku sallii fanfictionin hahmoistaan joten tietenkin pyrin aina parhaani kunnioittamaan alkuperäisen luojan tunteita enkä siis kohtele heidän hahmojaan mielivaltaisesti saati kirjoita niitä mauttomiin juonipolkuihin.

Reaalimaailmaan luomiani hahmoja on ollut foorumiroolipelien yhteydessä, mm. 1800-luvun Ranskan aatelissuvun jäsen sekä katupoika, ja muutamia modernin ajan brittiläisiä ongelmanuoria ongelmanuorten sisäoppilaitoksessa. Hahmokirjo on ollut aika kattava ja olen kyllä heistä kaikista kovasti pitänyt, mutta kuten sanottua, inspiraatio ei kestä kovin pitkään vaikka hahmo olisi kuinka psykologinen (ja siis rakastan psykologiaa toiseksi eniten maailmassa. Ensimmäisenä listalla on tietenkin perheeni.) Minä tarvitsen vähintäänkin fantasiaelementin, jotta inspiraatio säilyisi täysin oman hahmon kohdalla.

kuvan lähde

Panostetuimmat ja pitkäaikaisimmat hahmoni ovat olleet ihmissusia ja itseasiassa noin puolet täysin itse luomistani hahoista ylipäätään eli ilmeisesti ihmissudet ovat minulle se kaikkein inspiroivin aihe. Ja niiden hahmojen tiimoiltahan voi ajatella tarinoita ihmissusi-fanfictionina, jos sikseen tulee. Varsinaisista fanipohjaisista maailmoista ainoa joka on inspiroinut täysin itse luomaan hahmon, on ollut Harry Potter -maailma. Sinne olen luonut muitakin kuin ihmissusia. Mutta, nämä kaksi yhdistettynä meinaa sitä että kaikkein eniten ja varmimmin inspiroiva pohja on: itse luotu ihmissusi Harry Potter -maailmassa.

Olen kirjoittanut fanfictionia eniten foorumiroolipelien muodossa. Joskus vastapelaajani luvan kanssa muotoilen pelatun pelin tavallisen fanfiction-tarinan muotoon ja mahdollisesti käännän englanniksi ja julkaisen muualla. Mutta joskus roolipeliin luomani hahmot ovat siirtyneet tai yltäneet myös erillisen fanfictionin puolelle, kuten aivan ensimmäinen täysin oma hahmoni, ihmissusipoika Jesse ja uusin ihmissusipoikani Hunter.

Minusta on todella hauskaa vääntää pelattuja pelejä tavalliseksi fanfiction-tarinaksi ja kääntää englanniksi, painottaen uudelleenmuotoiltu tarina enimmäkseen oman hahmoni näkökulmaan, mutta kuitenkin lopulta enemmän nautin niiden kirjoittamisesta jotka kirjoitan puhtaasti omasta päästäni ilman minkäänlaista roolipelipohjaa. Siitä kummat ovat parempia, on vaikea mennä itse sanomaan. Mutta kaikkein eniten nautin foorumiroolipeli-muotoissesta kirjoittamisesta, eli siis foorumiroolipelaamisesta. Koska silloin kaikki ei ole minun käsissäni ja syntyy jännitys siitä mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja toisen kirjoittama jatko saattaa tarjota idean jota et olisi yksin kirjoittaessa keksinyt. Tietysti tavallinen jatkotarina ajaa periaatteessa saman asian, mutta siinä on se ongelma, että niissä pätkät ovat turhan pitkiä ja toisella on oikeus päättää minunkin hahmoni liikkeitä ja ajatuksia mitä taas ei toimi kun on kyse OC-hahmosta tai omasta näkemyksestä jostakin canon-hahmosta.

Eli suosikki ficcitityylini:
1.) Foorumiroolipelit
2.) Täysin omasta päästä kirjoitettu tarina
3.) Foorumiroolipelin pelitapahtumasta uudelleenmuotoiltu tarina

Ja kaikkea noita harrastan melkolailla yhtä paljon.

Kirjoittaisin mieluiten vain englanniksi sillä jotenkin kuvailutarkkuuteni ja jollain tasolla mielikuvituksenikin vapautuu sillä kielellä huomattavasti paremmaksi, kuin tällä ahdistavan rumalla ja kankealla äidinkielelläni. Roolipeleissä en kuitenkaan voi englanniksi kirjoittaa kun vastapelaajia jotka sitä haluavat tai osaavat tarpeeksi hyvin, ei löydy.

Kirjoitan hahmojeni elämäntarinaa mielelläni 1-lukuisina ficceinä eli niin että koko elämä muodostuu pikkuhiljaa 1-lukuisisten tarinoiden sarjasta joita kirjoitan ja julkaisen sattumanvaraisessa järjestyksessä - mikä kohta hahmon aikajanaa milloinkin sattuu inspiroimaan. Ei 2-4 lukuiset tarinatkaan ennennäkemättömiä ole, mutta koen olevani parempi 1-lukuisten tarinoiden kanssa. Tämä voinee osittain juontaa kehitykseni foorumiroolipelipohjasta jossa olosuhteiden pakosta hahmojen tarina koostuu useista, lyhyemmistä palasista.

Joskus haaveilen, että kirjoittaisin faninovellin kirjaksi. Jos jonain päivänä olen kirjoittustaidoiltani novellitasolla. Tosin, jos vaikka Rowling antaisikin luvan, käsittääkseni jo netissä julkaistua tekstiään ei enää kovin todennäköisesti saa myytyä kustantajille, vaikka poistaisikin ne nettijulkaisut. Eli pitäisi julkaista itsekustanteena. Mutta kirjojen painatus on sikakallista, niin että saa nähdä kuinka käy.
Hyvin todennäköisesti pitäydyn aina vain epäkaupallisen online-fanfictionin maailmassa 1-lukuisissa tai 2-4-lukuisissa tarinoissa, vaikka muokkautuisinkin novellitasoiseksi kirjoittajaksi joskus. Mutta kuka tietää, ehkä joskus jokin uusi hahmo innostaa ja jotain suurempaa yritelmää syntyisikin.

Rakkaimmat hahmot joista kirjoitan aktiivisesti ja tulen varmasti kirjoittamaan vielä vuosikausia:

~ STEPHEN HUNTER KING

Täysin itse luomani ihmissusihahmo Harry Potter-maailmassa, Harryn ikätovereita Korpinkynnen tuvasta. Hunter ei ole erityisen kiinnostunut Potterin ja Voldemortin tarinasta eikä ole osallisena sodassa muutoin kuin pakoilemalla kuolonsyöjien Tylypahkaa vuosina 1997-1998. Hunter on äitinsä hylkäämä, epäterveellisen, lähes pakkomielteisen rakkauden ihmisusiin riivaama jokseenkin vilkas lapsi joka rakastaa kauhugenreä ja käytännön pilailua. Ihmissusi hän on ollut 7-vuotiaasta asti. Hänen asenteensa ihmissusiin aiheuttaa tavallista enemmän ongelmia hänen perheessään, sen historiassa ollen aika lailla draamaa ennestään. Hunterin mielenterveys on vaakalaudalla, mutta todennäköisesti hänelle on tiedossa suhteellisen valoisa tulevaisuus. Koska pohjimmiltaan Hunter on todella suloinen persoona, enkä halua sille liikaa pahaa. Vaikka siltä saattaa vaikuttaa, Hunterin inspiraatio ei tullut missään suhteessa Remuksesta tai Kelmeistä vaan jostain aivan muualta.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
•  Tarinat täällä.
• Wolf Like Me - Video Traileri 1, Video Traileri 2 ja Video Traileri 3 (isän näkökulmasta)
  
  
  ~ PETER PAN

Teini-ikäinen versio pohjautuen J.M. Barrien novelleihin ja P.J. Hoganin ohjaamaan vuoden 2003 elokuvaan, tosin toisin kuin kirjat ja elokuva, visioni tapahtuu modernissa maailmassa. Poika joka karkasi kotoa ja lopulta lopullisesti palata aikoessaan totesi äitinsä unohtaneen hänet ihan kokonaan ja korvanneen toisella lapsella. Poika joka eli tämän trauman kanssa melkein 30 vuotta väkivaltaisessa maailmassa merirosvokapteenin murhapakkomielteen kohteena, ja aikuisia vihaten, aikuiseksi kasvamista peläten ja siitä kieltäytyen. Poika jonka polku lopulta kohtasi sieluntoverinsa, "Sen Oikean" kanssa joka lopulta tietämättään onnistui saamaan pojan antamaan elämälle uuden tilaisuuden, ainakin jollain tasolla. Peter Pan palasi Lontooseen kasvamaan ja vanhenemaan, muttei antanut kenenkään adoptoida itseään saati luottanut aikuisiin, ei käsitellyt äitiongelmaansa tai muitakaan psyykkisiä ongelmiaan liiemmin, eikä astunut takaisin Wendyn elämään kuin vasta 16-vuotiaana.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
• Fanfiction-tarinoita täällä pelifoorumi pelialueilla.
  Tällä hetkellä ainakin yksi 11-vuotiaasta ja ainakin yksi 16-vuotiaasta.

~ BARTY KYYRY JR.

 Harry Potter ja Liekehtivä pikari -kirjasta tuttu kuolonsyöjä. Näkemykseni hänestä on radikaalisti eri kuin se mihin fanfiction-maailma tuppaa painottamaan ja varsinkin eri kuin se elokuvaversion kirjaimellisesti valheellinen näkemys. Minä en tiedä mikä on Rowlingin aikomus tämän hahmon suhteen, mutta uskon näkemykseni olevan monessa suhteessa lähempänä sitä kuin useimmat fanfiction-versiot, koska kuten sanottua minä olen huomionut canonista kaikki pienimmätkin yksityiskohdat ja pohtinut asioita kaikkien hahmojen näkökulmata ja myös kirjailijan kirjoituksen kulman huomioon ottaen. Paljon on silti jäänyt tulkinnanvaraa joten paljon tässä hahmoversiossa on täysin omaa näkemystäni joka seikka voi kirjailijan aikeessa olla aivan päinvastaista. Varmaa kuitenkin kirjan tietojen pohjalta on, että Barty Junior EI ollut psykoottinen innokas murhaajakiduttaja ensimmäisen sodan aikana, eikä ollut läheskään niin fanaattinen ja omistautunut kuolonsyöjä silloin kuin oli Pikari-kirjan ajankohtana.

• --> koko hahmoesittely täällä <--
• Fanfiction-tarinoita englanniksi täällä. Yksi 1-lukuinen paljon kerova suomeksi täällä.

Fanivideot

Alkukesästä 2006 kaavailin kirjoittaa songficin Oopperan kummitus -aiheesta, käyttäen Bon Jovin biisiä Diamond Ring, mutta tulin tulokseen, että se biisi on kokonaisuutena niin upea, että sen käyttäminen vain tekstimuodossa ei tekisi sille saati käyttötarkoitukselle oikeutta. Joten päätin ensimmäistä kertaa kokeilla videon editointia.

Minulla ei ollut silloin mitään tietoa että on edes olemassa sellaisia ohjelmia kuin DVD Ripperit enkä tullut sitten ajatelleeksi että jollainhan ne elokuvapätkiä jakavatkin on ne koneelleen saanut. ;D Niin siksi aloin editoida hyvin rajallisen kohtausvalikoiman kanssa, kun käytin muiden fanien ystävällisesti jakamia clippejä. IMDB:n PotO-foorumilla kun oli seemonen jakamisen ilon meininki, eli en ilmeisestikään ollut ainoa joka ei tiennyt miten toimia tai ehkä joillain ei ollut varaa ostaa ripperiä, en tiedä. Sen takia myös jonkinaikaa latasin käyttämäni elokuvat tiedostojenjako-ohjelmilla, kunnes lopulta opin DVD Ripperien kiehtovasta maailmasta ja ostin sellaisen ja sitemmin olen ripannut tarvitsemani omilta, laillisesti ostetuilta DVD-julkaisuiltani.

Ensimmäinen fanivideo-projektini oli raskasts ja välillä ajattelin, että en enää ikinä tee, mutta lopussa oikein antoisa kokemus ja addiktoiduin ko. harrastukseen. Oli yksi kesä jolloin tein 30 fanivideota 3kk:n aikana. (Se oli kyllä ainoaksi jäänyt niin hurja kausi.) Yleensä tein yhden tai pari videota viikossa. Vuosien kuluessa on tullut viikkojen, jopa kuukausien taukoja etten ole tehnyt yhtään varsinaista musiikkivideota vaan korkeintaan mainosvideoita foorumeille/sivustoille/fanfiction-tarinalle.

Fanivideoiden teko ei kuitenkaan ole ollut vain addikitio, vaan se on tosissaan voimia antava harrastus minulle. Joskus fanivideota tehdessäni jostakin erityisen rakkaasta hahmosta/tarinasta, olen ollut onnellisimmillani mitä muistan koskaan olleeni. Luovana ja intohimoisena taitelilijasieluna musiikin, visuaalisuuden, psykologian ja rakkaan hahmon/tarinan yhdistämään pääseminen syväanalysoivalla tai puhtaan luovalla tavalla on todella upeaa ja antoisaa. Rukoilen, etten menettäisi näkökykyäni kokonaan/niin paljon, etten enää kykenisi fanivideoita tekemään. Tosin siinä vaiheessa murehtisin enemmän ympärilläni olevan maailman ja rakkaitteni kasvojen menetystä...Mutta silti. (Siis kun tilanne on se, että oikeaa silmääni en voi käyttää ja vasemmassa haitta-aste on 80% verkkokalvonirtauman takia ja se irtosi joitakin vuosia sitten kriittisen paljon lisää, mutta tilanne on nyt vuosia pysynyt ennallaan, Luojan kiitos.)

Aktiivisimmin olen videoinut aiheista: Peter Pan (kirja ja 2003-vuoden live-action -elokuva), Leijonakuningas, ja Vampyyrikronikat (Lestat & Marius.) Lukuisia muitakin tarinoita ja hahmoja mahtuu toki mukaan.

Fanivideoitani on kehuttu mm. tavasta jolla yhdistän taustalla kuuluvan biisin lyriikat ja sillä hetkellä näkyvän videokuvan ja ylipäätään tyyliäni edioita kohtauksia yhteen. Mutta ennen kaikkea sitä miten saan kaapattua videoihini ko. hahmojen tunteet ja psykologian erityisen hyvin. Nämä eivät siis ole itsekehua vaan asioita joita ihmiset ovat vuosien varrella sanoneet. Ja minä uskon sen, koska tiedän, että rakkauteni psykologiaan ja ko. hahmoihin näkyy videoistani ja mahdollisesti juuri tuolla tavalla.

Olen luonnollisesti tullut pitkän tien editointitaidoissa sitten kesän 2006, yli viisi vuotta aktiivisesti harrastettuani. En silti aina jaksa panostaa videoon erityisen paljon vaan teen välillä hyvin simppeleitä ja täysin erikoistehosteettomia videoita mistä saattaa tulla aloittelijamainen kuva, mutta tosiasiassa kyse on siitä, etten halua turhan säätämisen pilaavan käyttämäni biisin voimaa ja keskeisyyttä. Yleensä kyseessä on siis jokin tunnelmallinen biisi.

Alunperin en vesileimannut tekemiäni videoita. En tullut edes ajatelleeksi, että niitä haluttaisiin varastaa. Kunnes vuonna 2009 törmäsin pariin Vampyyrikronikat-videooni yhdistettynä ja törkeästi omakseen väitettynä, eli varastettuna. Niissä ei siis ollut vesileimaa joten pystyin todistamaan ne omakseni vain muiden, ne alunperin jo minun tililläni nähneiden avulla. Silloin iskin vesileiman joihinkin itselleni tärkeimpiin vanhoihin videoihini ja siitä lähtien kaikkiin uusiin videoihini. Eli läheskään kaikissa vanhoissa videoissani ei ole vesileimaa, koska olin ehtinyt tehdä niitä jotain 200 eikä energiani tosiaankaan riittänyt renderoida niitä kaikkia uudestaan vesileiman myötä...Mutta ehdottomasti kaikista kesäkuun 2009 jälkeen tekemistäni löytyy vesileima VampireOutlaw jonkinnäköisellä fontilla.

ENSIMMÄINEN FANIVIDEONI:
The Phantom of the Opera - Diamond Ring
Luotu: Kesäkuu 2006

NÄYTTEITÄ VUODELTA 2010:

Simba & Mufasa: He Lives In You

Ilman mitään erikoisefektejä. Balladimainen biisi.

Barty Crouch Jr. - Falling Inside The Black
Raskaampi biisi ja yksi parhaimmistoani BCJ-fanivideoistani.

 

NÄYTTEITÄ VUODELTA 2011:

Peter Pan Tribute: World So Cold

Raskaampi biisi tribuutti-videoon J.M. Barrien kirjalle.

Jos video ei näy, voit katsoa sen täältä albumistani.

 

Lady and the Tramp II: Who You'd Be Today?

AU-video jossa kennelin raivotautinen koira ehti tappaa Pepin,

mutta Kulkuri taisteli sitä vastaan silti. Monta vuotta on kulunut tuosta illasta.

KAIKKI FANIVIDEONI?

YouTuben päätilini: VampireOutlaw

Oma websivustoni: Desire's Mirror